Helluntaiherätys Ranskassa

Ranskalainen helluntaiherätys muodostaa moniulotteisen ja vaikeasti rajattavan kokonaisuuden, johon kuuluu paitsi protestanttista helluntailaisuutta myös katolista helluntaisuutta, messiaanista juutalaisuutta sekä afrikkalaislähtöisiä riippumattomia kirkkoja. Ranskassa on usein ollut tapana samastaa helluntailaisuus suoraan Assemblées de Dieu -kirkkokuntaan, mikä on johtanut liian suppeaan kuvaan ilmiöstä; todellisuudessa kyseessä on moniarvoinen ja ekumeeninen Hengen liike.Pfister 2011, s. 113-162

Ranskalaiseen helluntailaisuuteen vuonna 2024 noin 200 000–300 000 henkilöä. Suurin osa Ranskan helluntalaisista on romaneja, joiden keskuudessa on ollut herätystä 1960-luvulta lähtien. Romanien Vie et Lumière -helluntaijärjestöön () kuuluu noin 100 000 kastettua aikuisjäsentä ja 210 000 kannattajaa. Järjestöllä on 160 seurakuntaa ja yli 1350 pastoria. Ranskan suurin helluntailainen kirkkokunta on Assemblées de Dieu de France, johon kuuluu yli 60 000 jäsentä ja 743 seurakuntaa.

Historia Tausta Ranskankielisen helluntailaisuuden juuret ulottuvat Apostolien tekojen kuvaamaan varhaiskristilliseen kokemukseen sekä eurooppalaisiin esimuotoihin: ranskalaisiin katolisiin mystikkoihin (kuten Madame de Guyon), ranskalaisten protestanttien profeetalliseen liikkeeseen (camisard-sodat ja "ranskalaiset profeetat", kuten Cévennes-alueen Élie Marion), saksalaiseen pietismiin sekä brittiläiseen wesleyläiseen perinteeseen.

Kaksi keskeistä eurooppalaista pietismin edustajaa vaikuttivat erityisesti ranskankielisen helluntailaisuuden teologisiin juuriin. Philipp Jakob Spener (1635–1705), "pietismin isäksi" kutsuttu, syntyi ja sai koulutuksensa Alsacessa. Hän korosti yksilöllistä kääntymyskokemusta ja vaikutti merkittävästi protestanttisen teologian uudelleensuuntautumiseen pääteoksellaan Pia Desideria (1675). Jean-Guillaume de la Fléchère, tunnettu myös nimellä John Fletcher of Madeley (1729–1785), oli alun perin ranskankielisestä Sveitsistä kotoisin oleva anglikaaninen pappi ja John Wesleyn läheinen työtoveri. Hän otti käyttöön ilmaisun "Pyhän Hengen kaste" kuvaamaan pyhitysprosessia – käsitteen, josta tuli myöhemmin vakiintunut osa helluntailaista teologiaa.

Klassinen helluntailaisuus

Ranskankielisen klassisen helluntailaisuuden juuret ovat Brittein saarilla, brittiläisessä pyhitysliikkeen ("Higher Life") perinteessä sekä uusien helluntaikirkkokuntien synnyssä Englannissa. Merkittävä virstanpylväs oli lokakuussa 1909 tehty vierailu: varhainen anglikaaninen helluntaipioneeri Alexander Boddy vieraili sveitsiläissyntyisen Hélène Biolleyn äskettäin avaamassa raittiushotellissa Ruban Bleussa Le Havressa ja esitteli siellä helluntaisanomaa.

Tämä vierailu johti myöhempiin Englannista tulleisiin vierailuihin, joista merkittävin oli Douglas Scottin (1900–1967) saapuminen. Douglas Scott aloitti saarnaamis- ja parantamistyönsä Ranskassa vuonna 1930 puutteellisella ranskan kielen taidolla. Hänen toimintansa ulottui aluksi Normandiaan, sittemmin myös Vallonian Belgiaan, ranskankieliseen Sveitsiin ja Ranskan Rivieralle. Hänen vaikutuksensa ulottui myöhemmin myös Ranskan Algeriaan ja Belgian Kongoon. Ranskan Assemblées de Dieu (ADD) perustettiin Le Havressa helmikuussa 1932, ja liike levisi nopeasti myös eteläiseen Belgiaan (1931) ja Sveitsiin (1950). Vuonna 1949 toinen maailman helluntaikonferenssi pidettiin Pariisissa, mikä toi liikkeelle kansainvälistä tunnustusta.

Romanihelluntailaisuus Ranska on maailmanlaajuisen romanihelluntailiikkeen syntysija ja sen merkittävin "etnisen helluntailaisuuden" muoto. Liikkeen juuret johtavat ranskalaisen ei-romanitaustaisen pastorin Clément Le Cossecin (1921–2001) työhön. Hän perusti 1950-luvun alussa Bretagnessa romanilähetyksen (Mission Évangélique des Tziganes, tunnetaan myös nimellä "Vie et Lumière", Elämä ja Valo) Douglas Scottin avustuksella. Le Cossec saarnasi yli 40 maassa sekä vaeltaville että asettuneille romaniyhteisöille, jotka kääntyivät kristinuskoon tuhatlukuisin joukoin. Le Cossec itse pysyi koko elämänsä ajan ADD:hen liittyneenä pastorina, ja hänen lähetystyönsä kuului osaksi ADD:tä vuoteen 1968 saakka, jolloin romanihelluntailaiset perustivat oman itsenäisen järjestönsä vastatakseen yhteisönsä erityistarpeisiin syrjinnän ja torjunnan keskellä.

Protestanttinen karismaattinen liike Louis Dallière (1897–1976) esitetään usein Ranskan ja Belgian helluntailiikkeen keskeisenä johtohahmona. Hän tutustui helluntaisanomaan 1930 kuunnellessaan brittiläistä evankelista Douglas Scottia Privasissa, minkä jälkeen hän koki henkilökohtaisen Hengen kasteen. Reformoidun kirkon pastorina Charmes-sur-Rhônessa hän pyrki tuomaan "helluntaiherätyksen" kirkkonsa keskuuteen, mikä herätti voimakasta vastustusta erityisesti ranskalaisten herätyskristittyjen ja fundamentalistien keskuudessa. Toisen maailmansodan jälkeen hän keskittyi Charmesin Rukousliitto-liikkeeseen (, perustettu 1946) ja kehitti reformoitujen pastorien kanssa ekumeenisen ja karismaattisen peruskirjan, joka on edelleen integroitu osa Ranskan reformoitua kirkkoa.

Thomas Roberts toimi vuodesta 1936 itsenäisen reformoidun seurakunnan pastorina Pariisissa ja oli mukana perustamassa La Porte Ouverte -nimistä karismaattista lähetysjärjestöä ja ekumeenista retriittikeskusta. Merkittävin tapahtuma tällä kaudella oli vuoden 1982 "Pentecost over Europe" -kokoontuminen Strasbourgissa, jossa oli noin 20 000 osallistujaa. Nykyisin varsinaista karismaattista herätystä ei juuri enää esiinny Ranskan reformoidussa kirkossa, joskin esimerkiksi Pariisin monietninen Belleville-seurakunta on tästä poikkeus.

Alsacen erityisen kieli- ja kulttuurihistorian vuoksi ranskankielinen helluntailaisuus vakiintui alueelle vasta 1960-luvulla. Paul Siefer (1903–1973) pyrki tuomaan helluntaivaikutteita luterilaiseen kirkkoon, mutta kirkon johto vastusti hänen näkemyksiään uskovien kasteesta. Varsinainen karismaattinen herätys saavutti luterilaisen kirkon vasta 1970-luvulla, muun muassa pastorien Henri Hartnagelin ja Kurt Maederin myötävaikutuksella.

Helluntaisanoma saavutti baptistiseurakunnat 1930-luvulla; osa liittyi ADD:hen, osa pysyi omassa kirkkokunnassaan. Karismaattinen liike vaikutti myöhemmin merkittävään osaan (40–50 %) Ranskan baptistiseurakunnista. Pastori Jules Thobois (1922–2004) koki Hengen kasteen 1947 ja vaikutti merkittävästi liikkeen kasvuun. Vuonna 1963 hän siirtyi itsenäisen, karismaattisen reformoidun seurakunnan johtoon Pariisissa; seurakunta liittyi baptistiliittoon 1966 ja kasvoi noin 80 jäsenestä yli 800 jäseneen kahdessa vuosikymmenessä, omaksuen mallin soluseurakuntakasvusta Etelä-Korean pastori Yonggi Chon esimerkin mukaisesti. Seurakunta tunnetaan nykyisin nimellä Communauté du Point du Jour.

Uushelluntailaisuus ja uuskarismaattisuus

Kylmän sodan loppupuolella, erityisesti 1980- ja 1990-luvuilla, syntyi runsaasti uusia karismaattisia kirkkoja. Niiden taustalla on neljä päätekijää: ulkomaisten (afrikkalaisten, aasialaisten ja amerikkalaisten) uushelluntailaisten kirkkojen lähetystyö, eroamiset klassisista helluntaikirkoista (erityisesti ADD:stä), näiden uusien kirkkojen oma strategiakehitys sekä yksittäisten johtajien aloitteet.

Merkittävä esimerkki on Mulhousen seudulla toimiva Porte Ouverte Chrétienne -seurakunta, jonka perusti Jean Peterschmitt 1960-luvulla. Vuonna 1977 tehty vierailu pastori Yonggi Chon megaseurakuntaan Soulissa vaikutti ratkaisevasti seurakunnan myöhempään kasvustrategiaan. Seurakunta on nykyisin yksi Ranskan suurimmista helluntaiseurakunnista, ja se liittyi vuonna 1997 evankeliseen allianssiin vastatakseen lahkosyytöksiin, joita esitettiin erityisesti 1990-luvun lahkovastaisen lainsäädäntökeskustelun yhteydessä.

Toinen esimerkki on Charles Schinkelin 1970-luvulla käynnistämä liike, josta kehittyi karismaattisten baptistiseurakuntien liitto (Fédération des Églises et Communautés Baptistes Charismatiques, FECBC). Sisäisten ristiriitojen seurauksena liike jakautui 2005, ja osa seurakunnista jatkoi nimellä Fédération des Eglises Chrétiennes Evangéliques.

Etniset ja maahanmuuttajataustaiset helluntaiseurakunnat 1980-luvulta lähtien Afrikasta ja Karibialta tulleet maahanmuuttajat ovat synnyttäneet laajan joukon uusia, enimmäkseen helluntailaisia seurakuntia, erityisesti Pariisin lähiöissä. Pastori Djamba-Albert Watton mukaan afrikkalaisten seurakuntien määrä pääkaupunkiseudulla on arviolta 250–400, joista vain pieni osa kuuluu kattojärjestöön Communauté des Eglises d'expression Africaine en France (CEAF).

Esimerkkinä suurista etnisistä helluntaimegaseurakunnista on Pariisin Saint-Denis'ssä toimiva Charisma Eglise Chrétienne, jonka portugalilaistaustainen pastoripariskunta Nuno ja Natalie Pedro perusti 1991 ja josta on tullut Ranskan suurin kristillinen seurakunta viikoittain noin viiden jumalanpalveluksen ja 1 200 kotiryhmän voimin. Toinen esimerkki on intialaisen pastori Selvaraj Rajiahin vuonna 1985 perustama Paris Centre Chrétien. Ghanalaislähtöinen Church of Pentecost on läsnä Ranskassa noin 15 seurakunnalla, valtaosin englanninkielisten ghanalaissiirtolaisten keskuudessa, vaikkakin 1994 lähtien myös ranskankielisiä palveluksia on järjestetty laajemman afrikkalaisyhteisön tavoittamiseksi. Brasilialaislähtöinen Eglise Universelle du Royaume de Dieu, joka korostaa menestysteologiaa, perustettiin Ranskaan 1992.

Järjestöt ADD

Sisäisistä jakautumisista ja ulkoisesta vastustuksesta huolimatta Assemblées de Dieu de France (ADD) on kasvanut vahvaksi maallikkolähetysliikkeeksi: vuonna 2008 sillä oli 664 itsenäistä seurakuntaa ja lähetysasemaa, joita johti 481 pastorin muodostama paimenkunta, sekä 42 000 jäsentä (kastetut) ja yhteensä noin 105 000 osallistujaa lapset ja nuoret mukaan luettuna. Liike on rakenteeltaan jaettu kahteen alueelliseen ja yhteen valtakunnalliseen konventtiin, ja sen teologia on konservatiivista evankelista, suurelta osin dispensationalistista. Opissaan se korostaa kaksivaiheista pelastuskäsitystä: kääntymystä ja Hengen kastetta, jonka merkkinä pidetään kielilläpuhumista.

Ranskan ADD ylläpitää valtakunnallista mediatyötä (radio, televisio, kustannustoiminta), lapsi-, nuoriso- ja perhetyötä, tukipalveluja muun muassa pastorien leskille ja orvoille sekä vainotuille kristityille, samoin kuin kotimaanlähetysosastoa. Sen ulkolähetysosastolla on 43 lähetystyöntekijää, enimmäkseen ranskankielisessä Länsi-Afrikassa. 1990-luvulta lähtien ADD on käynyt keskusteluja Ranskan protestanttisen liiton (Fédération Protestante de France, FPF) kanssa; vain osa ADD:n seurakunnista on virallisesti liittynyt FPF:ään nimellä Union d'Églises Chrétiennes Évangéliques (1995).

Mission Évangélique des Tziganes de France Eräiden arvioiden mukaan Ranskassa on noin 110 000 kastettua jäsentä (noin kolmasosa maan romaniväestöstä) ja yli 1 600 saarnaajaa tai pastoria, mikä tekee romanihelluntailiikkeestä yhden Ranskan vahvimmista helluntaikirkoista. Liike liittyi FPF:ään vuonna 1975 sosiologisista ja ekumeenisista syistä. Romaniyhteisöt kokoontuvat kesäisin suuriin tapaamisiin (), joihin osallistuu satoja tai tuhansia karavaaneja.

Apostolinen kirkko Britanniassa vuonna 1916 Daniel P. Williamsin perustama Apostolin kirkko juontuu Walesin herätyksestä (1904–1905). Sen ranskalainen haara perustettiin 1925, ja se oli ensimmäinen klassinen helluntaikirkkokunta Ranskassa sekä ensimmäinen helluntaikirkkokunta, joka liittyi FPF:ään (1972). Varhaiseen lähetystyöhön kuului walesilaisen evankelista Thomas Robertsin (1902–1983) lähettäminen Ranskaan 1926. Ranskan, Belgian ja Sveitsin haaroilla on yhteensä 39 seurakuntaa, joista 26 Ranskassa.

Eglise de Dieu (Church of God, Cleveland)