Alankomaalainen helluntaiherätys Sai alkunsa vuonna 1907 Amsterdamissa ja kehittyi vuoteen 2009 mennessä noin 120 000 uskovan liikkeeksi noin 900 seurakunnassa. Maan helluntaihistoria jakautuu neljään vaiheeseen: synty ja alkuvuodet Gerrit Polmanin johdolla (1907–1930), hajanainen jälleenrakennuskausi (1930–1950), nopea kasvu ja pirstoutuminen (1950–1980) sekä lähentymisen ja yhteiskunnallisen tunnustuksen aika (1980–2009).van der Laan 2011, s. 85–112
Alankomaiden helluntailaisuudelle on ollut ominaista varhainen ekumeeninen asenne, tiivis yhteys kansainväliseen helluntailiikkeeseen ja — erityisesti 1900-luvun lopulta — huomattava maahanmuuttajataustaisten seurakuntien osuus. Helluntailiike sai 1950-luvulta lähtien sai valtavaa nostetta ulkomaisten evankelistojen, kuten T. L. Osbornin vierailun myötä. 1980-luvulta lähtien hollantilainen helluntaiherätys on jaettu kolmeen pääryhmään: klassiset helluntailaiset, uushelluntailaiset sekä Indonesian helluntaikirkot.
Historia Synty ja varhaisvuodet Liikkeen kiistattomia johtajia syntyvaiheen aikana olivat Gerrit Roelof Polman (1868–1932) ja hänen vaimonsa Wilhelmine J. M. Blekkink (1878–1961). Polman oli syntynyt Zwollen lähellä, kasvanut Hollannin reformoidussa kirkossa ja kokenut kääntymyksen kaksikymppisenä, jonka jälkeen hän liittyi Pelastusarmeijaan 1890. Armeijakomissaari Arthur Booth-Clibbornin kautta hän tutustui parantajaevankelista John Alexander Dowien Zion-kirkkoon Michiganissa. Vuonna 1903 Polman meni naimisiin Wilhelminen kanssa ja pariskunta muutti Zioniin opiskelemaan teologiaa. Tammikuussa 1906 he palasivat Alankomaihin Zionin lähetteeinä ja perustivat Amsterdamiin rukoiluseuran entisten armeijalaisten kanssa.
Dowien syrjäyttäminen löysi seuran Zion-siteistä ja suuntasi katseet muualle: Walesin herätyksen (1904) muisto ja tieto Los Angelesin Azusa-kadun tapahtumista (1906) herättivät odotuksia. 29. lokakuuta 1907 rouva Polman vastaanotti ensimmäisenä rukoiluseuran jäsenistä Pyhän Hengen kasteen kielilläpuhumisen merkein; muita seurasi pian. Gerrit Polman itse koki Hengen kasteen Sunderlandin helluntaikonferenssissa kesäkuussa 1908, kun Alexander ja Mary Boddy laskivat kädet hänen päälleen. Yhteydet Zioniin katkesivat lopullisesti.
Huhtikuussa 1908 Polman aloitti lehden Spade Regen (, 1908–1931) julkaisemisen, ja 1915 ilmestyi lisäksi kuvitettu evankeliointilehti Klanken des Vredes (1915–1929). Vuonna 1912 Amsterdamiin valmistui Emmanuel Hall, jonne virta hakeutui Hengen kastetta Euroopan eri maista; tiloissa toimi myös lähetystyöntekijöiden koulutuskoulu. Lähetystyö oli ensin sidoksissa Britannian helluntailähetysliittoon, kunnes Polman 1920 perusti oman Nederlands Pinksterzendingsgenootschappin (). Hollantilaisia lähetystyöntekijöitä lähetettiin Kiinaan, Kongoon, Venezuelaan ja Hollannin Itä-Intiaan.
Polmanit olivat arvostettuja puhujia kansainvälisissä konferensseissa — Mülheimissa, Sunderlandissa ja Lontoossa — ja vaikuttivat Britannian, Saksan, Sveitsin, Belgian ja Ranskan helluntailiikkeisiin. Polman kuului 1912–1914 kokoontuneen International Pentecostal Advisory Councilin jäsenistöön, ja tammikuussa 1921 hän järjesti Amsterdamissa kansainvälisen konferenssin. Hänen pyrkimyksenään oli kuitenkin koko ajan sulautua laajempaan kristillisyyteen eikä rakentaa omaa kirkkoa — tavoite, joka lopulta kaatui, kun Saksan Berliinin julistus (1909) ja eri kirkkojen varautunut suhtautuminen pakottivat hänet organisoimaan liikkeen itsenäisiksi helluntaiseurakuntina jäsenkortteineen. Polman vetäytyi tehtävistään 1930 moraalisen rikkomuksen vuoksi; se aiheutti monen kaikkoamisen liikkeestä.
Hajaannus ja jälleenrakennus (1930–1950)
Polmanin lähdön jälkeen kolme johtajaa otti vetovastuun: Piet Klaver (1890–1970), Nico Vetter (1899–1945) ja Peter van der Woude (1895–1978). Klaver ja Vetter olivat Polmanin kouluttamia ja palasivat lähetystyöstä. Van der Woude sen sijaan oli kokenut kääntymyksensä Lontoossa puistopuhujan kokouksessa ja liittynyt Peckhamissa sijaitsevaan helluntaiseurakuntaan (Summer Road Chapel), jonka afrikkalais-ghanalainen pastori T. B. Wilson johti ja jota kutsuttiin "Mustan miehen kirkoksi". Van der Woude palasi Alankomaihin 1932 ja rakensi Rotterdamiin uuden seurakunnan; hän loi laajaksi kasvaneesta verkostosta kattojärjestön nimeltä Gemeente Gods (Assembly of God) ja julkaisi lehteä De Spade Regen.
Kolmikon keskinäinen kilpailu hidasti kansallista yhteistyötä, mutta toinen maailmansota ajoi helluntailaiset lähemmäksi toisiaan. Sodan aikana 1941 perustettu yhteistyöjärjestö kulki ensin nimellä Vereenigde Pinkstergemeenten, sitten Pinkstergemeenten in Nederland ja lopulta vuodesta 1947 Volle Evangelie Gemeenten (). Yhteinen rahastokin perustettiin evankelistojen, pastorien ja lähetystyöntekijöiden koulutukseen; valittuja opiskelijoita lähetettiin Leamington Span IBTI-raamattuopistoon Englantiin, jonka ensimmäisiin opiskelijoihin kuuluivat muun muassa nuori Walter J. Hollenweger ja joukko hollantilaisia. Vuonna 1952 muodostettiin Broederschap van Volle Evangelie Gemeenten ().
Kasvu ja pirstoutuminen (1950–1980)
Nykymuotoinen hollantilainen helluntailiike rakentuu olennaisesti 1950-luvulta alkaneelle kasvukaudelle, johon vaikuttivat kolme tekijää: ulkomaiset parantajaevankelistät, Hollannin Itä-Intiasta palanneet siirtolaiset ja uusi Stromen van Kracht () -liike.
Parantajaevankelistoista merkittävin oli Tommy Lee Osborn, jonka Haagissa ja Groningenissa 1958 pitämät ulkoilmakokoukset vetivät ennennäkemättömiä yleisöjä: Haagissa joissain kokouksissa yli 100 000 osallistujaa. Kokoukset herättivät laajan kirkollisen väittelyn parantamisen puolesta ja vastaan, ja monet kosketetut liittyivät helluntailiikkeeseen. Osbornia tulkitsi hänen itse valitsemansa Johan Maasbach (1918–1997), joka rakensi tältä pohjalta laajan Johan Maasbach World Mission -järjestön Haagissa; hänen poikansa David jatkoi työtä isän jälkeen.
Stromen van Kracht (Voiman virrat) syntyi 1952, kun kanadalainen evankelista B. G. Leonard opetti hengellisistä lahjoista tavalla, joka korosti ihmisen omaa aktiivisuutta Hengen kasteen sijaan: kielilläpuhuminen on uskovaisen oma teko, ei Hengen suora toimi. Perinteiset hollantilaiset helluntailaiset hylkäsivät opetuksen, mutta lähdölle jäi laaja vaikutusvalta. Liikkeen keskeiseksi hahmoksi nousi entinen taiteilija Karel Hoekendijk (1904–1987), joka parantui vakavasta sydänsairaudestaan rukouksen kautta 1953 ja ryhtyi kulkevaksi parantajaevankelistaksi. Hänen vaimonsa Elisabeth johti laulua, profetoi ja opetti lahjakursseja; koko perhe oli mukana työssä. Kun Hoekendijk alkoi kastaa seurakuntalaisia upotuskasteella 1957, reformoidut kirkot kääntyivät häntä vastaan. Reformoitu pappi Wim Verhoef erosi Stromen van Kraftin toimituskunnasta ja käynnisti karismaattisen uudistusliikkeen lehden Vuur (, 1957) myötä. Hoekendijkien työ laajeni 1960-luvulta lähtien kansainväliseksi, kattaen Etelä-Afrikan, Surinamin, Indonesian, Intian, Japanin ja Australian. Liike hajosi kansallisena liikkeenä sisäisten ongelmien vuoksi 1969; Kees Goedhart perusti paikalle lähetystyöjärjestö Zending en Gemeenten.
Vuonna 1949 alkanut Hollannin Itä-Intian siirtyminen Indonesiaksi laukaisi suuren siirtolaisaallon. Mukana tuli satoja helluntaisia, jotka mieluummin perustivat omia seurakuntia kuin liittyivät olemassaoleviin. Neljä indonesialaistaustaista helluntaikansallisryhmää syntyi: Christelijke Gemeenschap De Pinksterbeweging, Bethel Pentecostal Temple Fellowship Netherlands, Bethel Pinkster Kerk Nederland ja Volle Evangelie Bethel Kerk.
Ben Hoekendijk (s. 1938), Karelin poika, aloitti nuorisotyön Stromen van Kraftissa, erosi itsenäiseksi evankelistaksi 1959 ja perusti Stichting Opwekking () yhdessä lankomiehensä Peter Vlugin kanssa. Vuodesta 1974 vuosittaiset helluntaikonferenssit Vierhoutenissa kasvoivat yli 50 000 kävijän tapahtumiksi. Opwekking-virsikirjasta tuli myöhemmin niin laajalle levinnyt, että sitä käytetään helluntailaisissa ja ei-helluntailaisissa seurakunnissa yhtä lailla.
Pirstoutuminen kasvun myötä johti kahteen rinnakkaiseen kansalliseen rakenteeseen: Broederschap van Pinkstergemeenten (, 1960, syntyi raamattuopiston tarpeesta) ja Volle Evangelie Gemeenten (, rekisteröity viralliseksi kirkkokunnaksi 1980). Molemmat toimivat itsenäisesti, mutta alkoivat 1980-luvulla järjestää yhteisiä rukouksia.
Lähentyminen ja ekumeenisuus (1980–2009) Neljäs vaihe toi mukanaan sekä lähentymistä kirkkokunnan sisällä että kasvavaa yhteiskunnallista tunnustusta. Uusina ilmiöinä rantautuivat Rafaël Nederland (1989, 42 seurakuntaa, 4 700 jäsentä 2009), De Deur (The Door, 1980, 42 seurakuntaa, 2 265 jäsentä), Victory Outreach (Amsterdam 1985, myöhemmin myös Rotterdam, Utrecht ja muut kaupungit, yhteensä noin 3 300 jäsentä), Vineyard Netherlands (1994, noin 800 jäsentä) ja New Frontiers (virallisesti 2005, kuusi seurakuntaa, 1 000 jäsentä).
Torontolainen "Toronton siunaus" (1990-luku) levisi myös Alankomaihin: kymmenet seurakunnat omaksuivat sen, usein aiheuttaen seurakuntajakoja. Veljesliitto julkaisi aiheesta varovaisen mutta avoimen arviointiraportin (1996).
Nykyiset kirkkokunnat
Vuonna 2002 Broederschap ja Volle Evangelie Gemeenten sulautuivat yhdeksi kirkkokunnaksi: Verenigde Pinkster- en Evangeliegemeenten (VPE) (). Fuusiossa mukaan tuli 115 seurakuntaa ja lähes 16 000 jäsentä; seitsemässä vuodessa VPE kasvoi 170 seurakuntaan ja 26 000 jäseneen (2009). VPE kuuluu World Assemblies of God Fellowshipiin ja Euroopan helluntaiyhteisöön (PEF), on evankelisen allianssin jäsen ja osa hallituksen ja kirkkojen välistä neuvotteluelintä (CIO). VPE:n kansallinen toimisto sijaitsee Urkissa.
Kansallinen koordinaatiojärjestö Landelijk Platform Pinksterbeweging syntyi 1980-luvun rukouskokousten pohjalta ja sai virallisen aseman 1994 käytännöllisestä syystä: helluntailaiset, pienet reformoidut kirkot, baptistit ja evankelinen allianssi hakivat yhdessä julkisia lähetysaikoja valtiollisessa mediassa. Vuodesta 1995 lähtien valtiontelevisiossa on esitetty säännöllisesti helluntaiaiheisia ohjelmia valtion tuella.
Karismaattinen liike Karismaattinen uudistusliike kirkkojen sisällä sai institutionaalisen muodon Charismatische Werkgemeenschap Nederland (CWN) -järjestöön (1972), joka kasvoi reformoiduista piireistä laajasti ekumeeniseksi foorumiksi. VU-yliopistossa Amsterdamissa perustettiin karismaattisen teologian professuuri, jota CWN ylläpiti yhteistyössä roomalaiskatolisen karismaattisen uudistuksen kanssa; vuonna 2002 Azusa Theological Seminary siirtyi VU-yliopistolle, johon avattiin helluntailaisen ja karismaattisen tutkimuksen professuuri sekä Hollenweger-keskus.
Maahanmuuttajataustaiset seurakunnat Hollantilaisella helluntailaisuudella on poikkeuksellisen rikas maahanmuuttajataustaisten seurakuntien kirjo: arvion mukaan noin 300 tällaista seurakuntaa 25 000 jäsenellä (2007). Indonesialaistaustaiset ryhmät ovat jo mainittu, mutta niiden rinnalle ovat nousseet erityisesti länsiafrikkalaislähtöiset yhteisöt: Church of Pentecost Ghanasta (20 seurakuntaa, 2 115 jäsentä 2007), Redeemed Christian Church of God Nigeriasta (18 seurakuntaa 14 kaupungissa, 900 jäsentä), sekä Surinamilaisille ja Antilleille painottuva Maranatha Ministries Amsterdamissa. Näistä RCCG toimii Alankomaista käsin koko Euroopan pääkonttorinaan. VPE on luonut erityisen kansainvälisen piirin maahanmuuttajataustaisia seurakuntia varten, ja tämä piiri edustaa noin kymmentä prosenttia VPE:n jäsenyydestä.
Kirkkojenväliset suhteet Satavuotisjuhlissa Amsterdamin olympiastadionilla 15. syyskuuta 2007 protestanttisen kirkon pääsihteeri Bas Plaisier pyysi helluntailaisilta julkisesti anteeksi reformoitujen kirkkojen menneestä suhtautumisesta; kaksi kuukautta myöhemmin VPE:n puheenjohtaja Peter Sleebos vastasi pyytämällä anteeksi helluntailaisten aiemmista lausumista reformoituja kohtaan. Tämä johti viralliseen dialogiin Protestanttisen kirkon ja helluntailaisen kansallisfoorumin välillä syyskuusta 2008 alkaen.
Katso myös Kristinusko Alankomaissa