Partikkeli (vanhemmissa suomen kieliopeissa myös apusana) on kielitieteessä yleisnimitys taipumattomille, etenkin lauserakenteen ulkopuolelle jääville sanoille. Joidenkin kielten kielioppiperinteessä partikkelit määritellään yhdeksi sanaluokaksi.
Partikkeli kielitieteellisenä terminä Partikkeleiksi nimitetään yleensä sanoja, jotka eivät selkeästi taivu nominin tai verbin tapaan, mutta termin tarkempi määritelmä vaihtelee eri kielioppiperinteissä. Väljimmässä mielessä partikkeleiksi voidaan nimittää kaikkia mahdollisia taipumattomia sanoja, myös adverbejä, konjunktioita tai adpositioita. Suppeimmassa merkityksessä partikkelien luokkaan kuuluisivat vain sävypartikkelit, jotka ilmentävät asennetta tai suhtautumista lausuman sisältöön, sekä fokuspartikkelit, joilla jokin lauseen osa nostetaan esiin ja suhteutetaan ilmauksen muihin osiin.
Englanninkielisessä kirjallisuudessa partikkeli voidaan määritellä taipumattomaksi sanaksi, jolla on kieliopillinen tehtävä mutta joka ei selkeästi sovi perinteisten kielioppien sanaluokkaluokitukseen. Tällainen on esimerkiksi englannin kielessä infinitiivin merkitsimenä toimiva to (esimerkiksi I want to go ’haluan mennä’), joka muistuttaa muodoltaan prepositiota (esimerkiksi to school ’kouluun’) mutta on tehtävältään ja esiintymisehdoiltaan aivan erilainen. Samoin englannin kieltosanaa not voidaan nimittää kieltopartikkeliksi. (Englannin kielioppiperinteessä ”partikkeleja” ei ole pidetty omana sanaluokkanaan.)
Partikkelit suomen kielessä ja kieliopeissa Suomalaisessa kielioppiperinteessä partikkeli-termiä on aiemmin käytetty kattonimityksenä kaikille taipumattomille tai vajaasti taipuville sanoille. Partikkelit muodostaisivat näin nominien ja verbien rinnalle kolmannen pääryhmän, joka jakautuu edelleen sanaluokkiin: adverbeihin, post- ja prepositioihin, konjunktioihin ja interjektioihin. Tässä ratkaisussa vältytään ongelmilta sellaisten taipumattomien sanojen suhteen, jotka voivat esiintyä useassa tehtävässä, esimerkiksi sekä adverbina että prepositiona (tämä kangas päästää vettä läpi; hän harhaili metsässä läpi yön). Tämä perinteinen luokitus ei kuitenkaan ota huomioon partikkelien monenlaisia tehtäviä etenkin puhutun vuorovaikutuksen jäsentämisessä. Vuonna 2004 ilmestynyt Iso suomen kielioppi luopui perinteisestä luokituksesta ja rajasi termin partikkeli yleisnimikkeeksi sellaisille taipumattomille sanoille, jotka eivät saa omia täydennyksiä tai määritteitä eivätkä siten muodosta lauseketta. Näin ollen adverbit ja adpositiot eivät kuuluisi partikkeleihin vaan muodostaisivat omat sanaluokkansa.
Iso suomen kielioppi jakaa partikkelit tehtäviensä mukaan useisiin alaryhmiin, jotka ovat osaksi päällekkäisiä ja joskus rajoiltaan epämääräisiä:
interjektiot, joilla tyypillisesti ilmaistaan tunnereaktioita (esim. ah, huhhuh, hiiop, seis, jess, vau, yäk, häh); huomionkohdistimet (esim. hei, pst, kato); dialogipartikkelit, joilla ohjaillaan keskustelun rakentumista (esim. ahaa, ai, joo, mm, just, kyllä, okei, täh, häh); lausumapartikkelit, jotka osoittavat, miten niitä seuraava ilmaus liittyy meneillään olevaan puheeseen (esim. kai, -ko, entä, muuten, no, sen kun); suunnittelupartikkelit (esim. eiku, niinku, siis, tota); konjunktiot, jotka yhdistävät toisiinsa sanoja, lausekkeita tai lauseita (esim. ja, että, mutta, jotta, vaikka, kun); modaalipartikkelit (esim. tietysti, ehkä, kaiketi, toki, kuulemma); sävypartikkelit (esim. aina, vasta, ihan, oikein, tosiaan); fokuspartikkelit, joilla jokin lauseen osa nostetaan fokukseen (esim. myös, jopa, ainoastaan, ainakin, tasan); intensiteettisanat (esim. aivan, ihan, hyvin, kovin, sangen, varsin) ja likimäärän ilmaisimet (esim. aika, melko, noin, jotain).
Liitepartikkelit eivät ole itsenäisiä sanoja vaan esiintyvät toisen sanan yhteydessä. Suomen liitepartikkeleilla on erilaisia tehtäviä, esimerkiksi kysymyspartikkeli -ko/-kö on lausumapartikkeli, -ka/-kä konjunktio (eikä ’ja ei’), -kin ja -kaan/-kään ovat fokuspartikkeleita, -han/-hän, -pa/-pä ja -s taas sävypartikkeleita.
Lähteet
* Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit