thumb|Saksalaisen kokonaisjulkaisun (2007) kansikuva. Nikke Knatterton () on Manfred Schmidtin (1913–1999) luoma sarjakuvahahmo, joka esiintyi ensimmäisen kerran saksalaisessa Quick-kuvalehdessä 3. joulukuuta 1950. Yksityisetsivä Knatterton tunnetaan parhaiten huimasta päättelykyvystään, uskomattomista teknisistä apuvälineistään ja ronskista huumoristaan sekä huudahduksesta ”Johtopäätös!” ( eli ”Minä päättelen!”). Sarjakuvien lisäksi Knatterton seikkaili myös näytelmäelokuvissa ja TV-piirrossarjassa.
Hahmon synty thumb|Knatterton-hahmo vuodelta 1935. Nikke Knattertonin hahmo syntyi jo vuonna 1935, kun Schmidt kirjoitti ja piirsi Die Grüne Post -viikkolehteen salapoliisitarinan ”Der Hilferuf der Maud O’Key”, jonka tapahtumat sijoittuivat Chicagoon. Päähenkilön nimi oli Nick Knatterton, ja hahmolla oli jo tuttu leuka ja ruudullinen takki. Seuraavan kerran hahmo seikkaili vuonna 1946 Die Landpost -lehdessä; tarinan otsikko oli ”Der Schuß in den künstlichen Hinterkopf” eli ”Laukaus tekotakaraivoon”.Sackmann 2013: 12–13.
Schmidt itse muisteli, että vuonna 1950 hän olisi saanut käsiinsä Yhdysvalloista tuodun Teräsmies-sarjakuvalehden ja alkanut parodioida sarjakuvan kerrontamuotoa:
Selostusta ei voitane pitää aivan totuudenmukaisena, koska Schmidt oli piirtänyt sarjakuvia lapsesta alkaen ja käyttänyt myös puhekuplia tottuneesti.Sackmann 2013: 6, 13. Toinen tarina kertoo, että joskus vuoden 1946 aikoihin Schmidt olisi saanut ystävältään amerikkalaisen Classic Comics -julkaisun, jossa oli jokin Charles Dickensin romaani sarjakuvasovituksena. Ystävä luonnehti sarjakuvaa tulevaisuuden alaksi, ja Schmidt kiinnostui aiheesta, tutustui myös Teräsmieheen, muokkasi tarinan ”Laukaus tekotakaraivoon” alkua sarjakuvaversioksi ja tarjosi sitä Quick-lehteen, jota hän oli avustanut pilapiirroksin.Sackmann 2013: 13–14. Päätoimittaja Anton Sailer hyväksyi ehdotuksen, ja sarjakuvaa alettiin julkaista jatkotarinana.
Sarjakuvasta tuli pian suosittu, ja harva tajusi sitä sarjakuvamuodon parodiaksi. Aluksi Schmidt viljeli tarinoissa vain parodiaa, mutta vähitellen hän keksi ujuttaa tarinoihin satiirisia viittauksia päivänpolitiikkaan ja Saksojen yhteiskunnalliseen elämään.Sackmann 2013: 36. Välillä Schmidt hyökkäsi melko kärjekkäästi Konrad Adenaueria, Franz Josef Straussia ja Erich Mendeä vastaan. Nikke Knattertonin kokonaisjulkaisusta puuttuu yhä edelleen neljä sivua, joita ei ole nähty vuoden 1957 jälkeen — ilmeisesti siksi, että niissä Strauss tekee kyseenalaisia asekauppoja. Nämä sivut olivat näytteillä Schmidtin 100-vuotisnäyttelyssä Hannoverin sarjakuvamuseossa.
Sarjakuvalle luotiin oheistuotteita (pelikortteja, värityskirjoja, naamareita yms.), ja piirrostarinoita julkaistiin ulkomaisissakin lehdissä. Sarjakuvaa julkaistiin usean vuoden ajan, mutta tarinoiden kehittely kävi Schmidtille yhä työläämmäksi:
Vuonna 1959 Schmidt luopui sarjakuvan piirtämisestä ja ryhtyi Quick-lehden matkareportteriksi.Sackmann 2013: 46–47, 71.
Hahmo thumb|”Laukaus tekotakaraivoon” -tarinan kehitysvaiheita: Ylinnä kuvitusta vuoden 1946 tarinaan. Toisena alkuperäinen sarjakuva Quick-lehdestä 49/1950. Kolmantena uudelleen piirretty versio vuodelta 1952. Alinna tuntemattoman piirtäjän jugoslavialainen piraattiversio vuodelta 1953. Nikke Knatterton (täydelliseltä nimeltään Nikolaus Kuno Freiherr von Knatter, suomeksi paroni Nikolaus Kuno von Knatter), syntyi Kyritzissä (tunnetaan myös nimellä "Kyritz an der Knatter"), ja hänen vanhempansa olivat Casimir Kuno von Knatter sekä Corinna Pimpsberg.Schmidt 2009: 6.
Nikke Knattertonin ylivertaisuus salapoliisina perustuu päättelykyvyn ja laajan tietämyksen lisäksi hänen erityisen tarkkoihin aisteihinsa ja muistiinsa. Nikke pystyy vaikkapa erottamaan sormenjäljet ikkunalaudalta, ja hänen kuvamuististaan löytyvät muun muassa kaupungin kartta ja kaikki kaupungin länkisääriset rikolliset. Nikke ei voita vastustajiaan niinkään voimankäytöllä, vaikka hän vannoutuneena pasifistina aseiden sijaan suosii esimerkiksi tarkasti suunnattua nyrkiniskua roiston leukaan, vaan hän käyttää apunaan erilaisia ovelia varusteita. Valikoimaan kuuluvat muun muassa tekotakaraivo, teräsvahvisteiset housuntakamukset ja tekoparta, jonka sisällä on laskuvarjo. Sittemmin James Bond vei Knattertonin temput ”korkeimpaan ja vieläpä vakavaksi tarkoitettuun täydellisyyteensä”.Schmidt 2009: 12.
Nikke pukeutuu aina ruudulliseen sarkapukuun ja lippahattuun ja polttelee piippua. Asu yhdistetään populaarikulttuurissa Sherlock Holmesiin, ja varsinkin Holmesin ylivertainen päättelykyky joutuu Knatterton-tarinoissa parodioinnin kohteeksi. Kyse on kuitenkin 1930-luvun silmälasien läpi nähdystä Holmesista, sillä Schmidt mainitsi hahmon esikuvaksi Hans Albersin esittämän Holmesin, joka oli nähty vuoden 1937 elokuvassa Sherlock Holmes.Sackmann 2013: 17–18. Hahmon nimi Nick Knatterton viittaa kuvitteellisiin salapoliiseihin Nat Pinkertoniin, jonka esikuvana oli Yhdysvaltain ensimmäisen etsivätoimiston perustaja Allan Pinkerton, ja Nick Carteriin. Molemmat seikkailivat 1900-luvun alun toiminnallisessa kioskikirjallisuudessa, joka kuului kouluikäisen Schmidtin suosikkilukemistoon.Sackmann 2013: 10.
Sarjakuvahuumorin keinoja Nikke Knattertonin ironia ja metafiktio perustuvat Schmidtin käyttämiin tekstilaatikoihin, joissa sarjakuvan tapahtumia selitetään ja kommentoidaan; usein selitykset ovat näennäisen tarpeettomia tai jopa absurdeja. Yleensä laatikosta lähtee nuoli, joka osoittaa ironisen tarkasti, mihin selitys kohdistuu, ja tällä keinolla Schmidt parodioi sarjakuvan kerrontamuotoa.Sackmann 2013: 38–39. Usein selitykset ovat me-muodossa: ”Koska laite on läpinäkymätön kuin valtion virkakoneisto, esitämme tässä poikkileikkauksen.””Bloody Cornerin kultasuoni”, s. 8. Joskus tekstilaatikkoa on vielä selventämässä toinen tekstilaatikko. Sarjakuvateknisesti laatikot olivat tuohon aikaan omintakeisia ja epätavallisia kerrontakeinoja, ja niitä voidaan verrata käyttöohjeisiin, joissa kuvat ja sanat täydentävät toisiaan.Sackmann 2013: 39.
Toinen Schmidtin vaalima tekniikka olivat läpileikkaukset. Koneiden ja rakennelmien toimintaa havainnollistetaan läpileikkauspiirroksin ja näin korostetaan niiden futuristisuutta ja epärealistisuutta. Piirrosten naiivi innokkuus kommentoi 1950-luvun teknistä kehitysoptimismia.Sackmann 2013: 39–41.
Tapahtumapaikat ja tapahtumat Sarjakuvatarinat sijoittuvat Saksaan, eri puolille Eurooppaa sekä villiin länteen. Alun perin Nikke Knattertonin asuintalon sijaintipaikaksi ilmoitettiin ”Bakerstreetin ja Hollywoodstreetin kulma”. Osoitteella viitattiin hahmon taustaan: tarinoissa pilkan kohteeksi joutuivat niin Sherlock Holmes kuin Amerikan yhdysvallatkin – erityisesti toiminnantäyteiset, sensaatiohakuiset amerikkalaiset rikosseikkailut, joissa päähenkilöt joutuvat täpäriin vaaratilanteisiin ja pelastautuvat jollakin mielikuvituksellisella tempulla.Sackmann 2013: 17–19.
Quick-lehdessä julkaistiin värikkäitä kuvareportaaseja eri puolilta maailmaa, ja Nikke Knattertonin seikkailut tyydyttivät lukijoiden kaukokaipuuta siinä missä lehden jututkin. 1950-luvulla ulkomaanmatkat olivat monille saksalaisille vielä etäisiä haaveita.Sackmann 2013: 45.
Tarinoissa esiintyvät usein hyväuskoinen malli Molly Moll (laulajana Dolly Duuri), alamaailman kohtauspaikan Alibi-baarin emäntä Virginia Peng, Jalokivi-Juppe ja keksijä Leo Liuos. Poliisit eivät suhtaudu Nikkeen varauksettoman ystävällisesti vaan pitävät Nikkeä yleensä pilkkanaan. Sarjakuvassa poliisiin viitataan jopa sanoilla ”valtiollinen väkivalta”. Myös verottaja (verotarkastaja Nuusku) on usein irvailun kohteena. Tavallisesti rikoksen kohteet tai niiden teettäjät ovat yläluokkaa tai huomattavassa asemassa olevia henkilöitä. Niken ratkomat tapaukset saattavat päättyä jonkinlaiseen sopimukseen ja yhteisymmärrykseen. Myös taiteilija Max Wachs esiintyy joskus tarinoissa.
Vuoden 1955 epäsiveellisyyskohu thumb|Knatterton-aiheinen raitiovaunulippu mainosti Münchenin kaupungin uimaloita ja johti rikosilmoitukseen. Vuonna 1955 Manfred Schmidt piirsi Münchenin kaupungin mainoskampanjaan kymmenen Knatterton-aiheista mainoskuvaa, joilla markkinoitiin kaupungin uimaloita. Kuvat painettiin raitiovaunulippujen kääntöpuolelle. Muutamissa kuvissa oli Knattertonin tapaisia kaksimielisiä lausahduksia. Kesäkuussa 1955 Abendzeitung-lehti kertoi, että piirrokset olivat herättäneet ”vastalauseiden myrskyn”, koska kasvattajat uskoivat kuvien vaikuttavan haitallisesti koulunuorisoon. Baijerin kristillissosiaaliseen unioniin kuulunut kaupunginhallituksen jäsen Centa Hafenbrädl moitti piirroksia siitä, että niissä on ”liian paljon seksiä ja liian vähän hyvää makua”. Ylipormestari ehdotti, että loput liput mitätöisiin kerralla, mutta siitä olisi koitunut kaupungille 8 000 markan tappio. Niinpä asia jäi kaupunginhallituksessa sillensä.
Epäsiveellisiä kuvia ja kirjoituksia vastustava viranomainen Zentralstelle zur Bekämpfung unzüchtiger Bilder, Schriften und Darstellungen teki sen jälkeen Münchenin kaupungista rikosilmoituksen, koska piirroksia pidettiin epäsiveellisinä ja nuorisolle haitallisina. Asiantuntijana kuultu nuorisopsykologi Hans Luxemburger kuitenkin arvioi, ettei piirroksia voitu missään tapauksessa pitää nuorisolle haitallisina, ja esitutkinta päättyi siihen.Sackmann 2013: 56–59.
Sarjakuvan julkaisuvaiheita Saksassa Nick Knatterton -sarjakuvaa julkaistiin saksalaisessa Quick-lehdessä vuosina 1950–1959. Sarjakuva oli mustavalkoinen. Jo vuonna 1952 julkaistiin ensimmäinen kokoomavihko 100 Abenteuer des berühmten Meisterdetektivs, joka sisälsi siihen mennessä ilmestyneet seikkailut. Varhaisimpia sivuja piirrettiin tähän julkaisuun uusiksi. Sadan seikkailun vihkoja julkaistiin vuoteen 1959 mennessä kaikkiaan seitsemän, mutta niistä puuttuvat kaksi viimeistä Quick-lehden tarinaa (”Pää lensi Thamesiin” ja ”Supermehiläisen salaisuus”).Sackmann 2013: 40.
Ensimmäinen kirjamuotoinen kokonaisjulkaisu ilmestyi vuonna 1977, mutta siitä puuttuivat vielä tarinat ”Varastettu lantiolinja” ja ”Rosvon ruuvit löysällä”; jälkimmäisessä esiintyi robotti, joka vaikutti Schmidtistä jälkikäteen tarkasteltuna liian naiivilta. Vasta vuonna 1998 ilmestynyt juhlajulkaisu sisälsi kaikki Quick-lehden 18 mustavalkoista piirrostarinaa.Sackmann 2013: 40–41.
Kaksi televisiosarjasta muokattua värillistä sarjakuvatarinaa julkaistiin vuonna 1982 Fernsehwoche-lehdessä.Sackmann 2013: 73.
thumb|Vasemmalla ruutu saksalaisesta Knatterton-julkaisusta, oikealla alankomaalainen retusoitu julkaisu.
Hollannissa Nikke Knatterton -sarjakuvaa julkaistiin alankomaalaisessa Volkskrant-lehdessä helmikuusta 1954 joulukuuhun 1964. Schmidtin piirrokset joutuivat Alankomaissa sensuurin (retusoinnin) kohteeksi: naishahmojen rintoja peitettiin ja asuja muutettiin siveellisemmiksi, esimerkiksi bikinejä uimapuvuiksi.Sackmann 2013: 54, 59–60.
Alankomaissa julkaistiin myös kokoomavihkoja.Sackmann 2013: 61.
Turkissa Myös Turkissa Schmidtin piirrosjälkeä muokattiin: kun Knatterton-sarjakuvaa julkaistiin Milliyet-lehdessä, naishahmojen muotoja muuteltiin entistäkin rehevämmiksi, jotta ne vastaisivat itämaista kauneusihannetta.Schmidt 2009: 10. Turkissakin julkaistiin kokoomavihkoja.
Jugoslaviassa Jugoslavialaisen kroaatinkielisen Kerempuh-huumorilehden toimittaja oli tuonut Saksan-matkaltaan Nikke Knattertonin kokoomavihkoja. Lehdessä alettiin julkaista maaliskuussa 1953 sarjakuvan piraattiversiota. Ensimmäiset kolme tarinaa (”Laukaus tekotakaraivoon”, ”Sala-ase partasaippuassa” ja ”Intialainen jalokivilaukku”) julkaistiin uudelleen piirrettynä, jotta voitaisiin kiertää Manfred Schmidtin tekijänoikeudet. Lisäksi lehden piirtäjät loivat omia, kokonaan uusia Knatterton-seikkailujaan. Vuonna 1954 lehti hankki virallisen julkaisuluvan, ja alkuperäisiä Knatterton-seikkailuja julkaistiin Kerempuh-lehdessä vuosina 1955–1958.Sackmann 2013: 49, 52.