Jääkäriliike oli Suomen miesylioppilaiden piireissä vuoden 1914 loppupuolella käynnistynyt ja Jääkäripataljoona 27:n muodostumiseen johtanut aktivistien aloite sotilaskoulutuksen hankkimiseksi Suomen Venäjästä irrottautumista varten. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914 oltiin Suomessa aluksi ensimmäisen sortokauden aikaisen vastarintaryhmittymän kagaalin ja vanhojen aktivistien piireissä varovaisia asennoitumisessa muuttuvaan tilanteeseen.Suomen historia 6, s. 258 Miesten ylioppilaspiireissä taas syntyi jääkäriliike, joka otti päämääräkseen Suomen aseellisen irrottamisen Venäjästä. Vuosina 1915–1918 jääkärikoulutuksen aloitti kaiken kaikkiaan 1 895 vapaaehtoista. Heistä 1 261 (67 %) osallistui Suomen sisällissotaan. Osallistuneista kaatui taisteluissa 128 (10 %) ja haavoittui 238 (19 %).
Talvisotaan osallistui kaikenlaisissa sotatehtävissä rintama- ja kotijoukoissa sekä armeijan siviilihallinnollisissa tehtävissä 774 jääkäriä, joista kaatui 24 (3 %) ja haavoittui 19 (2 %). Mannerheim-risti myönnettiin 20 entiselle jääkärille. Kenraalikuntaan ylennettiin 49 jääkäriä. Jääkäriliikkeen laajennettua sen sosiaalinen pohja leveni kattamaan kaikki kansankerrokset. Suhteessa väkilukuun eniten jääkäreitä värväytyi Kortesjärveltä, joka nykyään on osa Kauhavan kaupunkia. Sillä perusteella Kortesjärvi ilmoitti olevansa niin sanottu jääkäripitäjä.
Jääkäriliikkeen ja ylioppilasaktivistien mielestä vain riittävä ulkonainen voima saattoi taata Suomen itsenäisyyden ja mahdollisuuden kehittyä kulttuurikansaksi. Aktivistit omaksuivat puolustuksellisista, heimokansallisista ja varsinkin nuoremmat monarkkisista syistä johdonmukaisen vaatimuksen liittää Itä-Karjala ja Kuolan niemimaa Suomeen.
Jääkäriliikkeen vaiheet Itsenäisyysliikkeen keskuskomitea piti välttämättömänä kansanarmeijan muodostamista. Sotilaskoulutusta ei voinut Suomessa saada, joten sitä haettiin ulkomailta. Tammikuussa 1915 Saksa ilmoitti valmiudestaan kouluttaa 200 suomalaista. Osittain salateitse lähes kaksi sataa nuorta miestä siirtyi ensin Ruotsiin ja sieltä edelleen Saksaan koulutettaviksi Pfadfinder-kurssille (kyse oli partioliikkeeseen viittaavasta peitenimestä).
Suomalaiset koulutettiin Lockstedtin leirillä Holsteinissa. Vuoden 1915 syksyllä Saksa päätti nostaa suomalaisosaston vahvuuden 2 000 mieheen. Suomessa aloitettiin koko maata kattava salainen värväys. Vilkkainta värväystoiminta oli Uudellamaalla, Pohjanmaalla ja Karjalassa. Seuraavana keväänä joukosta muodostettiin Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 majuri Maximilian Bayerin johdolla.nimen muodosta ks. Lauerma 1966, 334: "Lähtiessään se kantoi uutta nimeä, 'Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27' ('Königlich Preussisches Jägerbataillon Nr 27'). Tieto nimenmuutoksesta ilmoitettiin virallisesti 9.5.", vrt. Lauerma 1984, 66 Lähtijöitä oli 1 254. Myöhemmin Suomesta tuli lisää miehiä niin että lopulta pataljoonan vahvuus oli 1 342 miestä vaikka riveistä oli eri syistä poistunut 224 miestä.Jukka Knuuti, Kuinka monta miestä jäi Saksaan? Kanava 5/2018, s. 51–52
Venäjä sai tiedon jääkäriliikkeestä syyskuussa 1915. Kiinnijääneistä 19:stä 13 vietiin Pietariin Špalernajan vankilaan, jonne oli vangittu myös 60 muuta aktivistia, muun muassa Vihtori Kosola, Artturi Leinonen, Esko Riekki, Aarne Sihvo ja Kyösti Wilkuna. Niin sanotut kalterijääkärit vapautettiin helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917.
Pataljoona otti osaa taisteluihin Venäjää vastaan Baltiassa. Jääkärit vannoivat valan Suomen lailliselle hallitukselle Liepājan kirkossa. Syksyllä 1917 Suomeen tuli 60 jääkäriä. Jääkärit olivat hakeneet koulutusta taisteluun Venäjää vastaan, mutta Suomeen palaamisen aikaan alkuvuodesta 1918 tilanne oli merkittävästi muuttunut. Venäläisjoukkojen lisäksi vastapuolella oli Punakaartiksi järjestäytynyttä oman maan työläisväestöä. Tästä syystä joitakin jääkäreistä jätti palaamatta Suomeen. 950 miehen suuruinen pääjoukko kuitenkin saapui Vaasaan 25. helmikuuta 1918 ja siirtyi pääosin hallituksen joukkojen riveihin. He katsoivat, että kyseessä on nimenomaan Suomen vapaussota, jossa tosiasiallisesti ratkaistaisiin se, vapautuisiko maa Venäjän vallasta. Aluksi osalla jääkäreistä oli epäselvyyttä siitä, kuinka suhtautua ylimpään sotilashallintoon. (C. G. Mannerheim oli venäläinen kenraali palveltuaan aikaisemmin Venäjän armeijassa.) Pian jääkärien Suomeen paluun jälkeen jääkärikonfliktiin liittyvistä syistä joukko jääkäreitä teki epäonnistuneen pommiattentaatin kenraali Mannerheimin esikuntajunaan.
Sodan jälkeen valtaosa jääkäreistä palasi siviilielämään. Pääosa oli työläisiä, pienviljelijöitä ja toimenhaltijoita. Viidesosa oli suorittanut ylioppilastutkinnon. Joitakin jääkäreitä nousi talous- tai kulttuurielämän huipulle. Osa jatkoi sotilasuralla. Muutamia jääkäreitä siirtyi Neuvosto-Venäjälle, muun muassa Leo MäkelinMäkelin, Yrjö Itsenäisyys100, viitattu 17.8.2024 (viite koskee Leo Mäkeliniä). Valtaosa jääkäreistä osallistui talvi- ja jatkosotaan.
Yhteensä 49 jääkäriupseeria sai kenraalin sotilasarvon, heidän joukossaan jalkaväenkenraalit Erik Heinrichs, Kaarlo Heiskanen, Taavetti Laatikainen, Armas-Eino Martola, Aarne Sihvo, Alonzo Sundman, Paavo Talvela ja Väinö Valve. Jääkäreiden vaikutus Suomen puolustusvoimien kehittämisessä oli hyvin suuri 1950-luvulle asti. Viimeinen jääkäri, jääkärikenraali Väinö Valve kuoli vuonna 1995.
Jääkäriliikettä tutkineen filosofian tohtori Matti Lackmanin mukaan jääkärit syyllistyivät maanpetokseen Venäjällä tuolloin voimassa olleen lain perusteella. Näin asia oli myös Suomen oman vuoden 1889 rikoslain mukaan.
Jääkäriliikkeen synnyn syitä 1900-luvun alun aktivismi, jonka aatteellinen perillinen jääkäriliike on, syntyi vastauksena venäläistämistoimenpiteiden ja eräiden suomalaisten myöntyväisyyden yhdessä luomaan tilanteeseen, jossa Suomen itsehallinnollinen asema oli uhattuna ja lait tuntuivat menettäneen merkityksensä. Oman suomalaisen sotaväen lakkauttaminen ja suomalaisille syntynyt uhka joutua palvelemaan venäläisissä joukko-osastoissa Venäjän maaperällä vaikutti voimakkaasti mielialoihin.Lauerma (1984), s. 10–19
Aktivistien mielestä vallitseva laiton tilanne oikeutti ja velvoitti tarvittaessa vastaamaan väkivaltaan väkivallalla. Aktivismin ohjelma esitettiin vuonna 1903, ja aktiivinen vastustuspuolue perustettiin seuraavana vuonna. Näiden varhaisten aktivistien toiminnassa tulevia jääkärien ja aktivistien toimintamuotoja ennakoivat muun muassa asetoimitukset, kuten SS John Graftonin matka, suojeluskuntien synty suurlakon aikana sekä puolisotilaallisen Voimaliiton perustaminen vuonna 1906. Vallankumoukselliset rauhattomuudet Venäjällä tukahduttivat nämä toimintamuodot vielä vuoden 1906 kuluessa.Ensimmäisestä sortokaudesta: Lauerma 1984, s. 18–19; John Graftonista: K. G. Olin 1994
Toinen sortokausi alkoi kehkeytyä vuoden 1908 lopulla ja sai taakseen Venäjän lain voiman kesäkuussa 1910 kestääkseen Venäjän keisarikunnan loppuun vuoden 1917 maaliskuuhun. Suomen itsenäisyysajatusta pidettiin vireillä aktivistien puoluetoiminnassa muun muassa Framtid–Vastaisuus-lehdessä, kunnes sen lakkauttaminen 1910 päätti vanhan aktivismin kauden.Lauerma (1984), s. 20–21
Yliopiston osakunnissa itsenäistymisajatusta vaalittiin eri muodoin. Toukokuussa 1914 pidetyn promootiojuhlan puheissa itsenäistymisajatus tuotiin julki laajasti, vaikka varovaisesti muotoillen. Promootiotoimikunnassa esiintyy monia tulevia jääkäriliikkeelle merkittäviä miehiä: Kai Donner, Väinö Kokko, Pehr Norrmén ja Yrjö Ruuth (myöh. Ruutu).Lauerma (1984), s. 21
Perustaminen thumb|Jääkäriliikkeen värväyskeskus Tegnérgatanilla 48 Tukholmassa. Suomi asetettiin sotatilaan 30. heinäkuuta 1914: Venäjän sotilasjohto pelkäsi Saksan nousevan maihin ja hyökkäävän Suomen kautta. Kriittisiä kohteita eri puolilla Suomea alettiin linnoittaa niin sanottuihin vallitöihin palkattujen suomalaisten voimin mutta venäläisessä johdossa. Nämä työt aiheuttivat työvoimapulaa esimerkiksi maataloudessa. 17. marraskuuta julkaistiin suuri venäläistyttämisohjelma, joka lopullisesti käynnisti jääkäriliikkeeseen johtaneen toiminnan.Lauerma (1984), s. 26–27 ja Lauerma (1966), s. 53–60
Venäläistyttämisohjelman julkaiseminen mursi padot. Jo samana päivänä pidettiin useita toisistaan riippumattomia kokouksia, joissa hahmoteltiin vastarinnan muotoja ja toteuttamista. Kerrotaan esimerkiksi, että kun Väinö Kokko, Yrjö Ruuth ja Väinö Tiiri pitivät neuvoa Gardinin ravintolassa, oli samassa paikassa koolla opiskelijoita, joiden joukosta tultiin tunnetun kolmikon luo vaatimaan toimenpiteitä.Reaktiot marraskuun 17. päivän ohjelmaan: Lauerma 1984, 27; Neuvottelusta ravintola Gardinissa: Lauerma (1966), 55 Samoihin aikoihin eräät yksittäiset ylioppilaat liittyivät vapaaehtoisina Venäjän armeijaan saadakseen sotilaskoulutuksen ja sotakokemusta. Myöhemmin muutama tällainen niin sanotusti etuajassa ollut henkilö jopa karkasi Venäjän armeijasta ja siirtyi jääkäriksi. Jääkäriliikkeen alettua vastaavaa ei enää esiintynyt.
Ostrobotnian kokous thumb|Jääkäriliikkeen syntymäpaikka (v. 1914) Ostrobotnian talossa Helsingissä. Itsenäistymisliikkeen järjestäytymisen katsotaan alkaneen 20. marraskuuta 1914 Pohjalaisten osakuntien talossa Ostrobotnialla pidetystä kokouksesta, joskin päivämäärä ei ole yksiselitteinen, sillä pöytäkirjaa ei salaamissyistä pidetty. Kokouksessa oli noin 20 osanottajaa eri osakunnista sekä vanhasuomalaisesta ylioppilasjärjestö Suomalaisesta Nuijasta. Suoranaisen alun sijasta tämä kokous pikemminkin merkitsi useiden pienempien ryhmien kokoontumista yhteen, eräänlaista kriittisen massan muodostumista.
Kokous totesi muun muassa Pehr Norrménin sanoin, että passiivinen vastarinta on menettänyt merkityksensä ja on lähdettävä valtiopetoksen tielle, koska venäläinen vastapuolikin oli hylännyt lain. Suomi oli irrotettava Venäjän yhteydestä. Kun keskusteltiin ulkomaisesta avusta, Väinö Kokko – Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan kuraattori – piti Saksan apua tärkeänä, jopa ainoana mahdollisuutena. Kokouksen jäsenet julistautuivat aktivistisen liikkeen väliaikaiseksi keskuskomiteaksi. Yhteyttä oli otettava sekä mahdollisiin koulutuksen järjestäjiin että vanhempiin poliitikkoihin ja aktivisteihin ynnä sosialistien edustajiin.Lauerma (1984), 27
Avun tunnustelua ja toimintamuotojen hahmottelua thumb|Odengatan 19, Tukholma. Tässä asunnossa Herman Gummerus, Bertel Paulig ja Walter Horn saivat "suurenmoisen ideansa" lähettää pyyntö Saksaan sotilaskoulutuksesta. Hugo Backmansson on 1930-luvulla maalannut hetkestä taulun. Marraskuun lopulla 1914 vahvistui ajatus lähettää Tukholmaan neuvottelija tunnustelemaan sotilaskoulutuksen mahdollisuuksia Saksan entisen Helsingin-konsulin Albert Goldbeck-Löwen kautta. Walter Horn ja Bertel Paulig nimettiin neuvottelijoiksi, koska he tunsivat yhteyshenkilön ennestään ja heidän saksan kielen taitonsa oli erinomainen. Matka naamioitiin urheiluyhteyksien ylläpidoksi ruotsalaisiin järjestöihin, ja Suomen puolelta peitteenä oli Suomen Palloliitto.Lauerma (1966), 59
Saksa ei ollut ainoa vaihtoehto tukijaksi ja koulutuksen järjestäjäksi tässä vaiheessa. Ruotsin ilmapiiriä tiedustelemaan matkusti vuodenvaihteessa 1914–1915 useita pieniä ryhmiä eri osakunnista. Vierailujen kohteina olivat lukuisat julkisuuden henkilöt niin kirkon, tiedeyhteisön kuin lehdistönkin osalta. Ruotsalaiset isännät osoittivat kiinnostusta Suomen tilanteeseen ja vakuuttuivat siitä, että Suomessa hanke edusti myös suomenkielisiä piirejä, mutta varsinaiseen kysymykseen vastaus oli ilmeinen: mitään aktiivista tukea Suomen itsenäistymiselle ei olisi luvassa.