Psykiatristen sairaaloiden historia Suomessa käsittelee Suomen psykiatristen sairaaloiden historiaa. Keskiajan lopulla Suomessa ja muualla Euroopassa alettiin eristää mielisairaita perustamalla mielisairaaloita. Tärkeä käänne suomalaisessa mielisairaanhoidossa tapahtui 1800-luvulla, kun keisari Nikolai I antoi asetuksen, joka koski mielisairaiden hoitoa ja sairaaloiden rakentamista. Jonkinlaisia tilastoja mielisairaiden lukumäärästä alettiin tehdä 1860-luvulla. 1880-luvulla tuli voimaan uusi keisarillinen asetus, joka määräsi kunnat huolehtimaan kroonisesti mielisairaiden hoidosta.
Työterapiaa Suomessa ryhdyttiin toteuttamaan 1920-luvun lopulla. Vuonna 1937 säädettiin mielisairaslaki, minkä jälkeen kaikki hoidossa olevat mielisairaat tulivat lääkärinhoidon valvontaan. Vuonna 1953 tuli voimaan uusi mielisairaslaki, joka lisäsi potilaspaikkoja ja määräsi ennalta ehkäisevään työhön luotavaksi terveyskeskus- eli "avohoito"verkoston. Kuntoutus- ja perhetyö alkoi tulla mukaan hoitoon. A- ja B-mielisairaalat syntyivät. Ensimmäisissä hoidettiin vastasairastuneet ja jälkimmäisissä pitkäaikaispotilaat.
Keskiajalta 1700-luvulle Keskiajalla ja vielä myöhemminkin vastuu mielisairaiden hoidosta oli Suomessa uskonnollisilla yhdyskunnilla, mikä perustui ajatukseen laupeudesta.
Keskiajan lopulla Suomessa ja muualla Euroopassa alettiin eristää mielisairaita perustamalla mielisairaaloita. Niitä kutsuttiin "Pyhän Hengen huoneiksi". Suomessa tällaisesta sairaalasta on ensimmäinen maininta vuodelta 1396. Sairaalat sijaitsivat kaukana kaupungeista, ja sairaalaan jouduttuaan potilas vietti siellä yleensä lopun elämäänsä.
Vielä 1700-luvulla mielisairaat eristettiin muun muassa spitaalisten kanssa. Seilin saaressa Turun saaristossa oli 1600-luvulla perustettu leprasiirtola, jonne potilaat joutuivat tuomaan mukanaan ruumisarkun tai puutavaraa arkun rakentamista varten, sillä sieltä ei ollut paluuta. Vuonna 1755 saarelle avattu mielisairaala jatkoi toimintaansa vuoteen 1962. Tämän jälkeen mielisairaalan rakennukset ovat olleet Turun yliopistoon kuuluvan Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä.
1800-luku Tärkeä käänne suomalaisessa mielisairaanhoidossa tapahtui 1800-luvulla, kun keisari Nikolai I antoi asetuksen, joka koski mielisairaiden hoitoa ja sairaaloiden rakentamista. 1800-luvun lopulla hoitomaksut oli porrastettu varallisuuden mukaan niin että ylimmän maksuluokan säätyläiset maksoivat ainakin osan hoidostaan itse. Maksavat asiakkaat vähensivät pakkokeinojen suosiota mielisairaaloissa.
Vuonna 1856 Helsingin Lapinlahden sairaalan ylilääkäri Leonhard Fahlander lähetettiin toistamiseen opintomatkalle Eurooppaan. Isossa-Britanniassa Fahlander otti selkoa tuolloin kiistanalaisesta pakkokeinottomasta eli non-restraint-järjestelmästä käyden Bedlamissa, St. Lukessa, Colney Hatchissa ja Hanwellissa. Hän julkaisi raporttinsa seuraavana vuonna sanomalehdessä..
Jonkinlaisia tilastoja mielisairaiden lukumäärästä alettiin tehdä 1860-luvulla. 1880-luvulla tuli voimaan uusi keisarillinen asetus, joka määräsi kunnat huolehtimaan kroonisesti mielisairaiden hoidosta. Tällöin syntyivät kunnalliskotien mielisairasosastot, jotka jäivät pois vasta 1950-luvulla, kun maahan rakennettiin niin sanottu B-sairaalaverkko.
1800-luvun lopulta 1930-luvulle saakka vallitseva hoitomuoto oli potilaan "pakkokeinottomuus" eli potilaan pakottaminen sänkyyn ja pitkäkestoisiin kylpyihin. Pakkokeinottomuus johti eristämisen ja pakkopaidan sijasta rauhallisten ja rauhattomien potilaiden erottamiseen toisistaan ja jatkuvaan valvontaan. Kaikki akuuttipotilaat ja muut levottomat pakotettiin tavallisesti sänkyyn. Potilaita pidettiin päivittäin ”prolongeeratuissa” eli pitkitetyissä kylvyissä 10–12 tuntia. He söivät ruokansa ja saattoivat nukkua yönsäkin kylvyssä. Muualla Euroopassa kylpyammeiden päällä vedettiin purjekangaspeittoja ja jopa puisia kansia, joiden alta näkyivät vain päät. Suomessakin potilasta saatettiin pitää kylvyssä vuorokausikaupalla, viikkoja, ja jopa kuukausia.
Kun potilas rauhoittui, hänet siirrettiin joko ”konvalesenttiosastolle” ja kotiutettiin sieltä tai jos sairaus todettiin pitkäaikaiseksi, potilas siirrettiin pitkäaikais- tai työosastolle. Esimerkiksi Niuvaniemessä valvontaosastoille rakennettiin erityiset kylpyosastot ja vuonna 1909 kylpyhoidon mahdollistava levottomien naisten osastorakennus, jossa oli kylpysalin verran ammeita. Levottomia, enimmäkseen skitsofreniaa sairastavia potilaita ei aina ollut helppo pakottaa pysymään vuoteessa, joten potilaita vahtivassa hoitoajattelussa potilaat pakotettiin verkkosänkyihin eli hullunarkkuihin. Ne olivat puulaatikoita, mahdollisesti sisältä pehmustettuja, jonka laitojen yli pingotettiin naruverkko. Verkkosänkyä pidettiin pienempänä pahana kuin eristämistä. Se oli käytössä 1930-luvulle asti.
1900-luku Makuuttamisen syrjäytti saksalaisen psykiatrin Hermann Simonin kehittämä aktiivinen työterapia, jota Suomessa ryhdyttiin toteuttamaan 1920-luvun lopulla.
1920–1930-luvulla muun muassa Kammion yksityismielisairaalassa Helsingissä hoidettiin morfiinista ja heroiinista riippuvaisia yläluokkaisia ihmisiä, Julkaisija: MTV.fi Julkaistu 10.10.2011, päivitetty 05.12.2011..
Vuonna 1937 säädettiin mielisairaslaki, minkä jälkeen kaikki hoidossa olevat mielisairaat tulivat lääkärinhoidon valvontaan. Pakkokeinoista ei enää tarvinnut raportoida Lääkintöhallitukselle. Sen jälkeen kenelläkään ei todennäköisesti ollut selkeää kokonaiskuvaa pakkokeinojen yleisyydestä. Vuonna 1969 Ilkka Taipale kritisoi asiaa ja esitti, että mielisairaalaosastoilla alettaisiin kirjaamaan ylös eristyksien ja lepositeiden käyttöä. Vuonna 1939 maa jaettiin mielisairaanhuoltopiireihin, jotka vastasivat työn kehittämisestä alueellaan.
Sota-aika Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen suomalaiset evakuoivat lähes kaikki asukkaat ja kotieläimet Suomeen kuuluneelta Kivennavalta Karjalasta. Talot poltettiin, jotta ne eivät jäisi vihollisen hyödynnettäviksi. Kivennavan kunnalliskodin terveet vanhukset evakuoitiin jo 1,5 kuukautta aiemmin, 12. lokakuuta, mutta samalla poltettiin myös Kivennavan kunnalliskodin mielisairasosastolla olleet 12−15 ihmistä kuoliaiksi. Uhrit olivat 23−74-vuotiaita potilaita, jotka eivät päässeet pakenemaan, koska heitä säilytettiin suljetulla osastolla kalterien takana. Ennen vihollisen hyökkäystä hoitajat pakenivat ja hylkäsivät potilaat.
Talvisota aiheutti suuria vaikeuksia siviilien mielisairaanhoidolle, joka toimi jo ennen talvisotaa hoitokapasiteettinsa äärirajoilla. Talvisodan aikana mielisairaat kuuluivat ihmisryhmiin, joiden kohtelusta tingittiin kaikkein eniten, jotta resursseja vapautuisi muualle. Noin 1 200 potilasta evakuoitiin Karjalasta Rauhan, Viipurin ja Pälksaaren mielisairaaloista Länsi- ja Etelä-Suomen mielisairaaloihin. Kuusi muuta mielisairaalaa joutui luovuttamaan huomattavasti potilaspaikkoja sotasairaaloiden leikkaus- ja sisätautipotilaille. Mustasaaren sairaala Vaasassa jouduttiin tyhjentämään kokonaan armeijan käyttöön. Harjavallan, Rauhan, Kivelän, Lapinlahden, Pitkäniemen, Oulun ja Hämeenlinnan mielisairaalat luovuttivat osastoja sotapsykiatrian käyttöön. Lisäksi miespuolisia lääkäreitä ja mielisairaanhoitajia kutsuttiin suuri määrä armeijaan. Tilanahtauden ja henkilöstöpulan takia mielisairaalat siirsivät lievimmin sairaat potilaat kotihoitoon ja pitkäaikaisesti sairaat kunnalliskoteihin. Uusista potilaista hoidettiin vain kaikkein vaikeimmin oireilevat, jolloin hoitoon päässeet asiakkaat olivat jo hyvin huonossa kunnossa.
Tammikuussa 1940 puolustusministeriö tiedusteli, voitaisiinko osa mielenterveysongelmia sairastavista sijoittaa vankilarakennuksiin, jotta armeijalle vapautuisi lisää hoitopaikkoja. Lääkintöhallituksen pääjohtaja Oskari Reinikainen suhtautui siihen hyvin kielteisesti vedoten eettisiin ja käytännöllisiin syihin.
Jatkosotavuonna 1942 Nikkilän sairaalan potilaista kuoli joka neljäs eli 247 ihmistä nälkään ja kulkutauteihin. Potilaille syötettiin talven ajan usein vain harmaata jauhovelliä muutamien lantunpalojen kera. Yhteensä vuosina 1940−1945 Nikkilässä kuoli 739 potilasta. Eri puolilla Suomea kuoli tuhansia muita mielisairaaloiden potilaita nälkään. Siviilit eivät yleisesti kuolleet nälkään, vaan nälkäkuolemat rajoittuivat laitoksissa asuviin (ainakin mielisairaalapotilaisiin ja vankeihin), sotavankeihin sekä Itä-Karjalan siviileihin.
Jatkosodan aikana Suomen armeija syötti sotilaille lääkkeiksi luokittelemiaan päihteitä: kokaiinia, morfiinia, oopiumia ja heroiinia. Sodan jälkeen Helsingissä oli satoja asunnottomia morfiini- tai heroiiniriippuvaisia entisiä sotilaita ja vuosina 1945–1950 heroiinin käyttö levisi Helsingissä ensimmäistä kertaa laajalti. Muun muassa Nikkilän mielisairaalassa ja Kivelän mielisairasosastolla aloitettiin vieroitushoitojen tarjoaminen. Osaa hoito auttoi, osa riippuvaisista syrjäytyi ja/tai kuoli nuorena.
Sotien jälkeinen aika Vuonna 1949 Pitkäniemen mielisairaalan ylilääkäri Ilmari Kalpa arvosteli, että sähköshokkeja ja eristämistä käytetään erittäin heikoin lääketieteellisin perustein, etenkin jos hoitohenkilökunta päättää hoidon aiheen. Eristäminen ei hänen mukaansa saanut riippua hoitohenkilökunnan mielipiteestä, vaan sallia vain ”lääkärin valvonnan alaisena”.
Vuonna 1953 tuli voimaan uusi mielisairaslaki, joka lisäsi potilaspaikkoja ja määräsi ennalta ehkäisevään työhön luotavaksi terveyskeskus- eli "avohoito"verkoston. Kuntoutus- ja perhetyö alkoi tulla mukaan hoitoon. A- ja B-mielisairaalat syntyivät; A-mielisairaaloissa hoidettiin vastasairastuneet ja B-mielisairaaloissa pitkäaikaispotilaat. Kunnalliskotien mielisairaalaosastoista luovuttiin. Palvelut oli kohdennettu lähes yksinomaan psykooseja sairastaville, ja ne olivat vahvan laitospainotteisia. 1950-luvulla alettiin käyttää psykoosilääkkeitä eli neuroleptejä, mikä helpotti potilaiden hallintaa. Päähoitona oli kuitenkin edelleen sähköhoito.
1950-luvulta alkaen Suomeen perustettiin vähitellen useita psykoterapian koulutusyhteisöjä, mikä paransi osaamista. Vuonna 1958 perustettiin Therapeia-säätiö ja vuonna 1967 Suomen psykoanalyyttinen yhdistys.
Vuonna 1959 perustettiin ensimmäinen nuorisopsykiatrinen osasto Pitkäniemen sairaalaan.
1960-luvun psykiatrinen kulttuuri oli hyvin diagnostinen ja esineellistävä. Lääkärit kohtelivat potilaita tietoisen julmasti. Lääkäri saattoi esimerkiksi pistää potilastaan neulalla selkään vain havainnollistaakseen lääketieteen opiskelijoille, ettei katatonista skitsofreniaa sairastava reagoi kipuun. Psykiatri Claes Anderssonin mukaan potilaiden oikeusturva oli täysin olematon. Heillä ei ollut yhteiskunnallisissa elimissä lainkaan edustajia, jotka olisivat valvoneet edes heidän oikeuttaan riittävään ravintoon. Mielisairaalassa tarjottavaan ruoka-annokseen oli varattu vain puolet summasta, joka sai kulua tavallisessa sairaalassa. Vuonna 1967 joukko nuoria lääketieteilijöitä, muun muassa Claes Andersson, perustivat Marraskuun liikkeen, jonka avulla he pyrkivät auttamaan ja vapauttamaan alistettuja mielisairaita ja muita yhteiskunnan huono-osaisimpia. Esimerkiksi Andersson pyrki ylilääkärinä vähentämään keinotekoisia valta-asetelmia ja ylläpitämään luottamusta.