Liinamaa I on Suomessa 27. maaliskuuta 1968 solmittu ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu. Se nimettiin tuolloin valtakunnansovittelijana ja neuvotteluiden vetäjänä toimineen Keijo Liinamaan mukaan. Pääneuvottelijoina olivat työnantajien STK:n toimitusjohtaja Päiviö Hetemäki ja työntekijöiden SAK:n puheenjohtaja Niilo Hämäläinen.
Tausta Suomi oli 1960-luvulla ajautunut syvään lamaan, työttömyys oli korkealla ja vientiteollisuuden kilpailukyky menetetty. Rafael Paasion kansanrintamahallitus, joka aloitti työnsä 27. toukokuuta 1966, avasi mahdollisuuden tarttua Suomen talousongelmiin aiempaa tehokkaammin. Aiemmat hallitukset olivat olleet sisäpoliittisten kiistojen vuoksi liian heikkoja. Taloustilanteen korjaamiseksi markka devalvoitiin syksyllä 1967. Tulopolitiikka syntyi tämän kriisitilanteen jälkihoidoksi.
Urho Kekkonen valittiin kolmannelle kaudelle vuoden 1968 presidentinvaalissa. Virkaanastujaispuheessaan 1. maaliskuuta hän esitti voimakkaan vetoomuksen taloudellisen vakauttamisen puolesta. Hänen mielestään työmarkkinajärjestöjen oli otettava vastuu taloudellisen nousun varmistamisesta. Kekkonen antoi tukensa Liinamaalle, joka oli nimitetty tulo- ja palkkapoliittisen selvittelytoimikunnan johtoon, ja seurasi neuvotteluja tiiviisti.
Sisältö Sopimuksen osapuolina olivat kaikki keskeiset työmarkkinajärjestöt SAJ:ä lukuun ottamatta ja valtio. Paasion hallituksesta neuvotteluihin osallistui ensi sijassa valtiovarainministeri Mauno Koivisto, joka laati yhdessä valtiovarainministeriön virkamiesten kanssa suunnitelman siitä, miten kokonaissopimuksesta saataisiin mahdollisimman suuri hyöty. Tarkoituksena oli, että palkat ja hinnat nousisivat vain tuotannon kasvun verran. Siten inflaatio pysyisi alhaisena, mikä parantaisi Suomen kilpailukykyä ulkomaankaupassa.
Tulopoliittisessa kokonaisratkaisussa sovittiin työehtosopimusten puitteista ja niihin liittyvistä laajemmista kokonaisuuksista. Työmarkkinaosapuolet solmivat ensin keskitetyn sopimuksen, jonka perusteella tuntipalkkoja korotettiin 16 penniä ja aiempina vuosina inflaatiota nostaneet indeksikorotukset poistettiin. Sitten hallitus ajoi eduskunnassa läpi joukon talous- ja sosiaalipoliittisia uudistuksia, jotka eduskunta hyväksyi huhtikuun alussa 1968. Korkotasoa alettiin valvoa tiukasti, ja valtio sai laajat valtuudet hintojen, palkkojen ja vuokrien valvontaan ja säännöstelyyn. Vakauttamissopimuksena kokonaisratkaisu oli käänteentekevä ja merkitsi työmarkkinajärjestöjen, etenkin SAK:n ja STK:n, roolin korostumista. Presidentti Kekkonen piti sopimusta poikkeuksellisen merkittävänä.
Sopimuksen erityisiä uudistuksia olivat: indeksiehtojen poistaminen mm. indeksitileiltä talouspoliittinen valtuuslaki hintojen ja vuokrien valvontaan jäsenmaksuperintäsopimus
Sopimus oli yksivuotinen, ja sitä seurasi seuraavana vuonna Liinamaa II -sopimus, joka solmittiin samojen periaatteiden mukaan.Meinander s. 352. Tulopoliittista sopimusta vastaan osoitettiin myös kritiikkiä: mm. SKP katsoi, että se rajoittaa poliittisen toiminnan mahdollisuuksia voimassaolonsa aikana.
Lähteet
Aiheesta muualla SAK:n TuPo-historiasivut
Luokka:Tulopoliittiset kokonaisratkaisut Luokka:1968