Saksan keisarikunta (), virallisesti Saksan valtakunta () oli keisarikunta vuosina 1871–1918. Se syntyi tammikuussa 1871 Etelä-Saksan valtioiden yhtyessä Pohjois-Saksan liittoon, ja sen kausi ulottuu ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtuneeseen keisarivallan lakkauttamiseen marraskuussa 1918. Käsite Toinen valtakunta () tarkoittaa tätä keisarikuntaa.
Keisarikuntaa seurasi Weimarin tasavalta, jonka virallinen nimi oli myös Saksan valtakunta. Valtionpäämiehenä toimi Preussin kuningaskunnan kuningas, joka oli samalla Saksan keisari. Preussin kuningas oli mahtavin liittoprinssi, ja kun Preussi oli joutunut sotaan Itävaltaa vastaan, haluttiin Pohjois-Saksan liiton piirissä osoittaa, että sen johtovaltion päämies voisi olla myös Itävallan johtaja, minkä vuoksi 1871, kun pohjois- ja keskisaksalaiset valtiot yhdistyivät, otettiin liittovaltion päämiehen arvonimeksi Saksan keisari, vaikka muodostuneen Saksan valtakunnan virallisessa nimessä ei ollutkaan sanaa keisarikunta. Historiantutkimuksessa on kuitenkin yhdytty alkujaan suursaksalaiseen näkemykseen ja ryhdytty käyttämään tämän mukaisesti Saksan valtakunnasta nimitystä Saksan keisarikunta.
Keisarikunnan historia
Tausta
Saksan yhdistyminen oli tullut poliittiseksi päämääräksi varsin myöhään. Keskiaikana mahtavimmillaan ollutta Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa pidettiin sittemmin uuden Saksan keisarikunnan edeltäjänä, mutta itse asiassa nämä kaksi keisarikuntaa olivat luonteeltaan hyvin erilaiset. Ensimmäinen valtakunta, mitä nimeä Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta käytettiin, oli ollut vain löysästi yhteen liittyvien ruhtinaskuntien ryhmä, jossa valtiovalta ei yrittänytkään esiintyä kielellisen yhtenäisyyden tai kansallisen tunteen vaalijana. Ranskan suuren vallankumouksen aikana vuonna 1789 Saksa oli 350 suvereenin valtion muodostama tilkkutäkki. Bismarck kirjoitti muistelmissaan: ”Ranskan vallankumouksen puhkeamiseen saakka Saksassa ei näkynyt merkkiäkään saksalaisen kansakunnan syntymisestä.” Itse asiassa sellaisia merkkejä voitiin tuskin havaita ennen vuotta 1807. Mutta tuona vuonna Napoleon riisti Preussilta yli puolet sen alueesta Tilsitin rauhassa. Tämä kovakourainen käsittely katkeroitti saksalaisia ja herätti kansallisen tietoisuuden; Ranskaa kohtaan tunnetusta vihasta tuli saksalaisen nationalismin keskeinen tekijä. Saksalaiset isänmaan ystävät kehottivat saksalaisia yhdistymään yhteistä vihollista vastaan. Saksa sai tilaisuuden nousta kapinaan ja irtautua liitosta Ranskan kanssa, kun Napoleonin Venäjän-sotaretki oli päättynyt katastrofiin vuonna 1813. Suuri valloittaja kärsi kirvelevän tappion Leipzigin taistelussa, joka käytännössä sinetöi Napoleonin kohtalon. Saksalaiselle nationalismille tämä oli suuri saavutus, sillä kymmenvuotinen nöyryyttävä alistamisen muisto oli synnyttänyt kansallishengen, joka hälvensi pienet paikalliset kiistat ja ajatus Saksan keisarikunnasta oli alkanut itää. left|thumb|Saksan keisarikunnan julistaminen, Anton von Wernerin maalaus vuodelta 1885 (kolmas versio). Keisariksi julistettu Vilhelm I seisomassa edessä korokkeella, kansleri Otto von Bismarck keskellä valkoisessa univormussa.
Saksan yhdistyminen
Preussi perusti 15. kesäkuuta 1867 Pohjois-Saksan liiton. Tuossa vaiheessa liittoon tulivat vain Saksi ja eräät pienet ruhtinaskunnat, jotka olivat liian heikkoja voidakseen millään tavoin vastustaa Preussin ylivaltaa. Muut saksalaiset valtiot pyrkivät pysymään liitosta erossa. Baijeri, Württemberg, Baden ja Hessen ilmaisivat yhteisesti aikomuksena säilyttää vapautensa. Samaan aikaan ne kukin solmivat erillisen puolustussopimuksen Preussin kanssa sen varalta, että jokin kolmas valta hyökkäisi jonkin allekirjoittajavaltion kimppuun. Saksalainen nationalismi vaihtui nopeasti vuoden 1848 liberaaleista ja demokraattisista piirteistään Preussin kansleri Otto von Bismarckin autoritaariseen Realpolitikiin. Bismarck ajoi yhdentymistä tavoitteenaan Preussin kuningaskunnan käytännössä johtama konservatiivinen Saksan valtio. Hän onnistui kolmen sotilaallisluonteisen menestyksen kautta:
Ensin Bismarck liittoutui Itävallan kanssa päihittääkseen Tanskan lyhyessä 1864 käydyssä sodassa, jossa Preussin kuningaskunta valloitti Schleswig-Holsteinin.
Vuonna 1866 yhteistyössä Italian kanssa hän voitti Itävallan Königgrätzin taistelussa, jolloin sota-asetelma auttoi häntä sitomaan pohjoisia saksalaisia pikkuvaltioita lähemmin Preussin kuningaskuntaan, niiden liittoutuessa Preussin–Itävallan sotaan Preussin puolelle.
Saksan-Ranskan sota (1870–1871) Ranskan ja Preussin erimielisyydet Espanjan kruununperijästä johtivat sotaan. Ranskan sodanjulistuksen jälkeen preussilaiset ja eteläsaksalaiset joukot miehittivät Ranskan 1870. Ranskan armeija antautui, keisari Napoleon III vangittiin ja Ranskan toinen keisarikunta romahti. Pariisin antautumisen jälkeen laadittiin Frankfurtin rauha, jossa Ranska luovutti Elsassin ja Lothringenin saksankielisen osan. Alueluovutukset loukkasivat pahoin Ranskan kansallisylpeyttä ja loivat juovan ranskalaisten ja saksalaisten välille. Sota sinetöi Saksan yhdistymisen preussilaisjohtoiseksi Saksan keisarikunnaksi, jonka valtaistuimelle nousi Vilhelm I – Vilhelm kruunattiin ensimmäiseksi Saksan keisariksi ranskalaisten nöyryytykseksi Versailles'n palatsissa.
Bismarck itse muotoili vuoden 1866 pohjoissaksalaisen perustuslain ääriviivat, josta tuli myöhemmin 1871 Saksan keisarikunnan perustuslaki pienin muutoksin. Saksan autoritaarinen valtiomuoto sai muutamien muiden kuningas- tai keisarikuntien (Italia ja Japani) tapaan parlamentaarisia piirteitä, kuten esimerkiksi valtiopäivät (Reichstag) – parlamentaarisen elimen, jonka edustajat valittiin yleisillä vaaleilla (tosin ainoastaan miehet saivat osallistua ja parlamentin valta oli tarkoin rajattu). Lakiesitykset vaativat myös Preussin dominoiman liittoneuvoston (Bundesrat) edustajien hyväksynnän. Perustuslaillisen vallan takana naruja veteli Preussi, jota vahvistivat keisarin ja hänen nimittämänsä valtakunnankanslerin (aluksi pitkään Otto von Bismarck) toimeenpanovalta. Preussi oli keisarikunnan ylivoimaisesti suurin valtio sekä pinta-alaltaan että väestöltään. Pikkuvaltiot säilyttivät itsenäisen hallintonsa, mutta armeijaa kontrolloi liittohallinto, toisin sanoen Preussi. Autoritaarisesta hallintotavasta huolimatta järjestelmä salli poliittisten puolueiden perustamisen ja kehittymisen.
thumb|Brandenburgin portti, Saksa juhlistaa voittoa Ranskasta 1871. Saksan keisarikunnan kehitys muistuttaa suurelta osalta saman aikakauden kehityskulkua Italiassa ja Japanissa. Bismarckin tavoin myös kreivi Camillo Benso di Cavour Italiassa käytti diplomatiaa ja sotaa keinona saavuttaa päämääränsä – hän liittoutui Ranskan kanssa ennen kuin hyökkäsi Itävaltaan, varmistaen näin Italian yhdistymisen Venetsiaa ja kutistettua Kirkkovaltiota lukuun ottamatta 1861. Piemonte–Sardinian intressien mukaisesti Cavour pyrki yhtenäiseen konservatiiviseen Italiaan, vierastaen esimerkiksi liberaalien tasavaltalaisten Giuseppe Garibaldin tai Giuseppe Mazzinin edustamaa vallankumouksellisempaa nationalismia. Samalla tavalla Japani modernisoitui konservatiivin tien kautta Meiji-restauraatiossa Tokugawa-shōgunaatin kukistuttua. Itse asiassa Japani lähetti komission tutkimaan erilaisia maailmalla käytössä olevia hallinnollisia järjestelmiä ollen erityisen vaikuttunut Bismarckin Saksan toimintatavoista. Myöhemmin perustuslaissa 1889 Japani seurasi hyvin pitkälle saksalaisten vallanjakorakennetta, nimittäen samaan tapaan ”kanslerin”, joka oli vastuussa ainoastaan keisarille.
Saksan yhdistyminen merkitsi myös koko Preussin kuningaskunnan yhtymistä siihen. Keisarikunnalle uudet provinssit, Itä-Preussi, Länsi-Preussi ja Posenin maakunta, jotka aikaisemmin olivat varsinaisen Saksan liittouman ulkopuolella, vaikka olivatkin jo pitkään kuuluneet Preussin hallitsijalle, tulivat kiinteämmin mukaan kansalliseen Saksaan, mutta etenkin Posenissa oli puolankielinen vähemmistö. Kaksi muuta slaavilaista aluetta, Sleesia ja Böömi, olivat jo olleet osa Pyhää saksalais-roomalaista valtakuntaa. Böömi jäi uuden keisarikunnan ulkopuolelle Itävallan hallitsijalle, sen sijaan Preussille kuuluva Sleesia jäi uudenkin keisarikunnan yhteyteen, vaikka sielläkin asui suuri määrä puolalaisia.
Puolalainen väestö kasvoi nopeasti ja saksalaiset muuttivat etenkin teollisiin työpaikkoihin idästä länteen (Ostflucht), mikä sai saksalaiset nationalistit huolestumaan maan itäosien puolalaistumisesta. Preussin keskushallinto pyrki patoamaan ilmiötä estämällä muita kuin saksalaisia saamasta kiinteistöjä, rohkaisemalla uutta saksalaista väestöä muuttamaan itään, ostamalla maata puolalaisilta ja myymällä sitä saksalaisille sekä epäämällä rakennusluvat puolalaisilta. left|thumb|Otto von Bismarck (vasemmalla), Albrecht von Roon (keskellä) ja Helmuth von Moltke (oikealla).
Bismarckin aika thumb|Saksan yhdistyminen 1815–1871 ja Saksan tulliliiton muodostuminen. Bismarckin kotimaanpolitiikka näytteli suurta roolia toisen valtakunnan autoritaarisen poliittisen kulttuurin muovaamisessa. Kun Saksan yhdistymisen Euroopanlaajuisesti tuntunut vaikutus ja siihen liittynyt valtapolitiikka oli laantunut, Saksan puoliparlamentaarinen hallitus sai aikaan suhteellisen tasaisen taloudellisen ja poliittisen ylhäältä ohjatun vallankumouksen, joka edisti huomattavasti Saksan nousua aikakauden erääksi johtavaksi teollisuusvallaksi ja talousmahdiksi.
Saksalaiset teollisuustuottajat valtasivat 1870-luvulla Saksan kotimarkkinat englantilaisilta tuontituotteilta, aiheuttaen siten brittien teollisuudelle ensimmäisen kerran todellista kilpailua. Teollistumisen dynaaminen eteneminen toisen teollisen vallankumouksen aikana Saksassa ja Yhdysvalloissa haastoi vanhojen suurvaltojen Ranskan ja Ison-Britannian asemaa, Yhdysvallat ohitti kansantuotteessa henkeä kohden 1900-luvun alussa Britannian ja Saksa ohitti Ranskan, mutta jäi vielä selvästi Britanniasta. Esimerkiksi saksalainen tekstiili- ja metalliteollisuus oli jo Ranskan-Preussin sodan alkaessa ylittänyt organisoinnin ja teknologian tehokkuudessa brittiläiset kilpailijansa. Vuosisadan vaihteessa saksalaiset metallituotteet ja insinööritaito alkoivat jo toden teolla kilpailla Ison-Britannian kotimarkkinoilla.
Kun muodollinen yhdentyminen oli saavutettu 1871, Bismarck työskenteli luodakseen kansallista yhtenäisyyttä ja onnistuikin tässä preussilaisuuden ideologian avulla. Katolinen konservatismi ja työväenluokan radikalismi, jota sosiaalidemokraattinen liike edusti, reagoivat molemmat saksalaisen yhteiskunnan ja elämäntavan muutokseen saksalaisen talousjärjestelmän kehittyessä maatalousvaltaisesta taloudesta, agraariyhteiskunnasta, kohti uudenaikaista teollista markkinataloutta, kapitalismia. Näiden liikkeiden vastarinnan tukahduttaminen suoraan oli vaikeaa, mutta Bismarckin keppi ja porkkana -taktiikka puri hyvin molempiin ryhmittymiin.
Bismarckin tavoitteet voi tiivistää kolmeen avainkäsitteeseen – Kulturkampf, sosiaalinen reformi ja kansallinen yhdentyminen.
Kulturkampf, kulttuuritaistelu - Katolisten Etelä-Saksan valtioiden liittyminen Saksaan tiesi vastustusta Bismarckin militaristis-aristokraattiselle preussilaiselle nationalismille. Katoliset edustivat vanhaa maatalousvaltaisuutta ja Etelä-Saksa sääty-yhteiskuntineen muistutti enemmän keskiaikaa kuin protestanttista pohjoista väestön yhä eläessä elämäänsä maanviljelijöinä, käsityöläisinä, kiltaporvareina, papistona ja pikkuruhtinaskuntien aatelistona. Pohjois-Saksaa takapajuisemmassa etelässä oli vaikeuksia kilpailla teollisessa markkinataloudessa. Tätä eroa tasoittaakseen Bismarck toteutti Kulturkampf-nimellä tunnetun ohjelman, joka oli ainakin peitellysti suunnattu katolisten keskustapuoluetta vastaan. Myöhemmin, vuoden 1878 jälkeen Bismarck yhdisti voimansa katolisten kanssa kamppailussa sosialisteja vastaan, lopettaen Kulturkampfin. Ohjelman lopputulos myös oli muodostunut täysin päinvastaiseksi, luoden levottomuutta ja pikemminkin vahvistaen saksalaista katolisuutta.