pienoiskuva|178x178px|Aleksanteri II:n keisarillinen monogrammi. pienoiskuva|Keisari Aleksanteri II:n hallitsijanvakuutus. Aleksanteri II (29. huhtikuuta (J: 17. huhtikuuta) 1818 Moskova – 13. maaliskuuta (J: 1. maaliskuuta) 1881 Pietari) oli Venäjän keisari vuosina 1855–1881.
Aleksanteri II tunnetaan vapauttajatsaarina, koska hänen valtakaudellaan maaorjuus lakkautettiin Venäjällä vuonna 1861 ja osa Balkanin slaavilaisista ja ortodoksisista kansoista vapautui Osmanien vallasta vuosien 1877–1878 Turkin sodan seurauksena. Suomessa hänet muistetaan hallitsijana, joka kunnioitti suomalaisten oikeuksia ja jonka aikana Suomi sai oman rahan, markan.
Lapsuus ja nuoruus Aleksanteri II oli Nikolai I:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan (Preussin prinsessa Charlotta) vanhin poika. Hän sai huolellisen kasvatuksen kruununperijäksi valistuksen nimissä. Poika oli keskinkertaisen älykäs ja varsin laiska oppilas. Opettajanaan hänellä oli äitinsä vaatimuksesta muun muassa kuuluisa liberaali runoilija ja romantikko Vasili Žukovski, jonka ajatukset vaikuttivat häneen loppuelämän ajan. Hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan varjosti hallitsevan isän ylivoimainen persoonallisuus, jonka autoritäärisista hallintoperiaatteista hän ei koskaan vapautunut kokonaan. Sotilaskoulutuksen kruununperijä Aleksandr Nikolajevitš sai myöhemmin kuin edeltäjänsä.
Aleksanteri oli nuorena rakastunut kahteen äitinsä hovineitiin, Natalia Borzdinaan ja puolalaiseen Olga Kalinovskajaan, sittemmin ruhtinatar Oginski, joihin molempiin hänellä oli suhde, jälkimmäiseen vielä avioliittonsa aikana vuonna 1848. Lontoon matkallaan vuonna 1841 hän ihastui 20-vuotiaaseen, vielä naimattomaan kuningatar Viktoriaan ja tunteet olivat molemminpuoliset.Sebag Montefiore, Simon: Kolmas näytös: Rappio. Ensimmäinen kohtaus: Jupiter. Romanovit 1613–1918. WSOY, 2016. Ss. 465-466, 467.
Perhe ja yksityiselämä Aleksandr avioitui vuonna 1841 Hessen-Darmstadtin prinsessa Marien (keisarinna Maria Aleksandrovna) kanssa.
Heille syntyi kahdeksan lasta:
suuriruhtinatar Aleksandra Aleksandrovna Romanova (1842–1849), kuoli kuusivuotiaana aivokalvontulehdukseen suuriruhtinas Nikolai Aleksandrovitš Romanov (1843–1865), kuoli 21-vuotiaana aivo- ja selkäydinkalvojen tulehdukseen suuriruhtinas Aleksandr Aleksandrovitš Romanov (1845–1894), tuleva keisari Aleksanteri III suuriruhtinatar Maria Aleksandrovna Romanova (1853–1920) suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitš Romanov (1847–1909), avioitui suuriruhtinatar Maria Pavlovnan, Mecklenburg-Schwerinin herttuattaren kanssa suuriruhtinas Aleksei Aleksandrovitš Romanov (1850–1908) suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitš Romanov (1857–1905) suuriruhtinas Pavel Aleksandrovitš Romanov (1860–1919), teloitettiin vallankumouksen aikana
Aleksanterilla oli avioliittonsa aikana monia rakastajattaria, ja hän sai myös aviottomia lapsia. Yksi aviottomista lapsista oli Charlotte Henriette Sophie Jansen (1844–1915). Hänen äitinsä oli alkuperältään saksalainen, Pietarissa syntynyt pastorin tytär Sophie Charlotte Dorothea von Behse (1828–1886), joka muutti myöhemmin aviomiehensä Engbertus Jansenin (1818–1890) ja lastensa kanssa Suomeen, jonne he jäivät asumaan.
Hänellä oli suosikkinaan 1850-luvun puolivälistä lähtien keisarinnan hovinaisena vuodesta 1853 alkaen toiminut ruhtinatar Aleksandra Sergejevna Dolgorukaja (1834–1913), jota kutsuttiin ”Naarastiikeriksi”.Sebag Montefiore, Simon: Kolmas näytös: Rappio. Toinen kohtaus: Vapauttaja. Romanovit 1613–1918. WSOY, 2016. Ss. 501, 503, 553. Suhde päättyi vuonna 1862 keisarin naitettua hänet ruhtinas Pjotr Pavlovitš Albedinsille (1826–1883) ja maksettua miehen 200 000 ruplan velat. Myös Dolgorukajan isä sai keisarin avulla 600 000 ruplan voiton tuoneen liiketoimen kaalisäilykkeiden toimittamisesta armeijalle Krimin sodan aikana. Suhteesta ei ole olemassa vankkoja todisteita.[Lähde Wikipedian venäjänkielisessä artikkelissa] Gromova, I. A: In the shadow of royal husbands. (Kaleidoscope of stories). Bustard-Plus, Moskova 2006. S. 172. [ru] [Lähde Wikipedian venäjänkielisessä artikkelissa] Markov-Vinogradski, A. V: Muistiinpantujen sivujen avulla. Puškinin talon käsikirjoitusosaston vuosikirja 2002. Dmitri Bulanin, Pietari, 2006. Ss. 12–13
Vuodesta 1866 lähtien 47-vuotiaalla keisari Aleksanterilla oli 14 vuotta kestänyt kiinteä suhde 18-vuotiaaseen ruhtinatar Jekaterina Dolgorukovaan, jonka kanssa hän sai vuosina 1872–1878 neljä lasta, joista kolme jäi eloon. Lapset Jekaterinan kanssa olivat Georgi Aleksandrovitš Jurjevski (1872–1913), Olga Aleksandrovna Jurjevskaja (1873–1925), Boris Aleksandrovitš Jurjevski (1876–1876) ja Jekaterina Aleksandrovna Jurjevskaja (1878–1959). Keisarin lapset ensimmäisestä avioliitosta suhtautuivat Jekaterinaan erittäin kielteisesti, mikä aiheutti riitoja isän ja lasten välille.
Keisarinna Maria Aleksandrovna oli pitkään vaikeasti sairas. Aviomiehen uskottomuus lisäsi hänen tuskiaan, ja aviovaimon elämä oli onnetonta. Toisten lähteitten mukaan he pysyivät kuitenkin Aleksanterin rakastajattarista huolimatta hyvinä ystävinä. Avioliitto oli alun perin rakkausavioliitto, mutta keisarin tunne keisarinnaa kohtaan väheni, kun useiden tiheästi seuranneiden raskauksien ja alkavan tuberkuloosin vuoksi lääkärit kielsivät vaimolta seksuaalisen kanssakäymisen eli uudet raskaudet. 37-vuotiaana viimeisen lapsensa syntymän jälkeen keisarinna oli ennenaikaisesti vanhentunut, kalpea, riutunut ja kuumeileva, käytti huivia ja yski vähän väliä.
Keisarinna Maria Aleksandrovnan kuoltua tuberkuloosiin kesäkuussa 1880 keisari Aleksanteri nai runsaan kuukauden päästä 6. heinäkuuta salaa Jekaterina Dolgorukovan vuoden mittaisesta suruajasta välittämättä. Avioliitto oli morganaattinen, eli uusi puoliso oli alempaa säätyä, ja keisarin aikomus kruunauttaa uusi puolisonsa keisarinnaksi 1. elokuuta 1881 jäi toteutumatta keisari Aleksanteri II:n äkillisen kuoleman takia salamurhan uhrina seitsemän kuukautta myöhemmin.
Aleksanteri keisarina Krimin sota
Aleksanteri II seurasi isäänsä helmikuussa 1855, kesken käynnissä olleen Krimin sodan. Nikolai I:n kaudella alkanut Krimin sota Ottomaanien valtakuntaa eli Turkkia vastaan laajeni suursodaksi Ranskan ja Britannian liityttyä Turkin avuksi Venäjän saavutettua merkittäviä voittoja sitä vastaan. Suomessa Krimin sotaa kutsuttiin itämaiseksi sodaksi tai Oolannin sodaksi siksi, että ranskalais-englantilainen laivasto-osasto hyökkäsi Ahvenanmaalle, tuhosi Bomarsundin linnoituksen ja teki tuhojaan myös Suomen suuriruhtinaskunnan rannikolla Pohjanlahdelta Suomenlahdelle. Rauhan tuloksena alkoi Ahvenanmaan demilitarisointi. Tappiot sodassa johtivat uudistusvaatimuksiin, ja Venäjä haluttiin nostaa länsivaltojen tasolle.
Uudistuksia Yksi tärkeimmistä Aleksanterin uudistuksista oli uusien rautateiden rakentaminen. Nikolai I:n kuollessa Venäjällä oli vain yksi rautatieyhteys: Pietarista Moskovaan. Aleksanteri II:n kauden jälkeen rautateitä oli valmiina noin 22 500 kilometriä.
Tärkeänä uudistuksena on pidetty myös maaorjuuden lopettamista vuonna 1861, mikä loi Aleksanteri II:lle maineen "vapauttajatsaarina" niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Paikallishallintoon luotiin vuonna 1864 alue- ja provinssikokoukset eli zemstvot, jotka vastasivat muun muassa sairaan- ja köyhäinhoidosta, alkeiskouluopetuksesta ja teiden ylläpidosta (Suomessa kunnat vuonna 1865). Myös oikeusjärjestelmää uudistettiin ottamalla käyttöön viralliset tuomioistuimet, valamiesjärjestelmä ja tuomarit, joita ei voinut erottaa. Vuonna 1874 Venäjällä otettiin käyttöön yleinen asevelvollisuus (Suomessa vuonna 1878).
Nikolai I:n ajan tiukkaa sensuuria höllennettiin, matkustus ulkomaille sallittiin ja yliopistojen opiskelijamäärän rajoituksia löyhennettiin. Vuonna 1863 Suomessa kutsuttiin koolle ensimmäiset valtiopäivät vuoden 1809 jälkeen. Jonkinasteisen vapaamielisyyden vastapainoksi Aleksanteri torjui jyrkästi esitykset kansanedustuslaitoksen luomiseksi. Aleksanterin hallitsijakaudella Suomeen perustettiin Maarianhaminan (nimetty keisarin puolison Maria Aleksandrovnan mukaan), Kemin, Hangon ja Kotkan kaupungit.
Venäjällä nousi 1860-luvulla radikalismin aalto, joka alkoi nihilististen mielipiteiden yleistymisellä nuorison keskuudessa, erilaisten salaseurojen synnyllä ja radikaaleilla lentolehtisillä. Keväällä 1866 nuori aktivisti Dmitri Karakozov yritti ensi kertaa surmata keisarin. Murhayritykset jatkuivat, ja esimerkiksi Talvipalatsin ruokasali räjäytettiin. Pariisissa keisaria ampui puolalainen Berezowski.
Puolan kapina
Puolassa syttyi vuonna 1863 jälleen kapina. Maassa oli autonomia ja valtakunnanneuvosto, mikä ei riittänyt itsenäisyydestä ja kolmeen osaan jaetun valtion yhdistämisestä haaveileville. Alueelle syntyi nationalistisia salaseuroja, joilla oli yhteyksiä Venäjän radikaaleihin. Avoin kapina alkoi, kun vuonna 1863 puolalaisille määrättiin asepalvelus. Puolalaisilla ei ollut omaa armeijaa, kuten vuonna 1830, mutta kapinaa ei saatu kukistettua ennen toukokuuta 1864. Rangaistuksena Puola menetti autonomiansa ja sen nimi poistettiin venäläisistä kartoista, joihin alue merkittiin ”Veikselin maakuntina”. Hallitsijan titteleissä Puolan kuninkuus vielä säilyi, ja Veikselin maakunnat säilyivät erityishallinnon kuvernementteina.
Aluevaltaukset pienoiskuva|vasen|pysty|Aleksanteri II:n muistomerkki Bulgariassa. Venäjä valtasi alueita Kiinalta vuosina 1858 ja 1860, ja Vladivostok perustettiin Kaukoidän aluepääkaupungiksi. Alaska ja Aleuttien saaret taas myytiin Yhdysvalloille vuonna 1867. Kaukasia kukistettiin viimein 1860-luvulla ja Keski-Aasiassa Hiva, Buhara ja Turkestan liitettiin keisarikuntaan. Aikakautta kuvattiin Venäjän ”puuvillaimperialismiksi”.
Vuonna 1876 Serbia ajautui sotaan Osmanien valtakunnan kanssa. Turkin sodassa (1877–1878) Serbia ja Venäjä auttoivat Bosnia ja Hertsegovinassa ja Bulgariassa Ottomaanien valtakuntaa vastaan kapinoivia slaaveja. Panslavismi levisi joukkoliikkeeksi. Venäjän joukot saavuttivat Marmaranmeren rannan, ja 3. maaliskuuta 1878 solmitussa San Stefanon rauhassa Osmanien valtakunta menetti useita alueita.
Lopullisessa rauhanteossa Berliinin kongressissa Bismarckin johdolla Venäjän saamaa hyötyä kohtuullistettiin, minkä vuoksi Venäjällä muodostui mielipide, että Venäjä oli voittanut sodan, mutta hävinnyt rauhanteon pääasiassa Saksan diplomaattisten ponnistelujen tuloksena. Serbia, Montenegro ja Romania säilyttivät itsenäisyytensä. Bulgariasta tuli autonominen, Itä-Rumelia sai erityisaseman Turkin alaisuudessa ja Makedonialle myönnettiin joitain oikeuksia. Itävalta-Unkari miehitti Bosnian ja Hertsegovinan, ja Britannia sai Kyproksen. Venäjälle jäivät eteläinen Bessarabia ja raja-alue Kaukasiassa.
Ajan ilmapiiristä kertoo Leo Tolstoin romaani Anna Karenina, joka julkaistiin myös vuonna 1878. Muita tämän ajan kirjailijoita olivat Ivan Turgenev ja Fjodor Dostojevski.
Aleksanteri II:n viimeiset vuodet ja murha pienoiskuva|Aleksanteri II:n patsas Helsingin Senaatintorilla kukitettuna 13. maaliskuuta 1899, keisarin kuoleman muistopäivänä. Taustalla Nikolainkirkko eli myöhempi Helsingin tuomiokirkko. Keisarinna Maria Aleksandrovna kuoli kesäkuussa 1880 Talvipalatsissa keisari Aleksanterin oleskellessa toisen perheensä kanssa kesäpaikassaan Katariinan palatsissa Tsarskoje Selossa, jossa keisariperhe vietti aikaansa keväisin ja syksyisin. Vain 46 päivää myöhemmin Aleksanteri nai salaa rakastajattarensa ruhtinatar Jekaterina Dolgorukovan välittämättä siitä, että vuoden suruaika oli vielä kesken. Aleksanteri aikoi kruunata Jekaterinan virallisesti keisarinnaksi. Kansaa lepytelläkseen hän valmisteli perustuslakiluonnosta.