Valentin Vaala (oik. (Valentin Jakovlevitš Ivanov) säilytti oikean sukunimensä kuolemaansa asti (Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 33)., ; ) oli suomalainen elokuvaohjaaja. Hän aloitti uransa yhdessä Theodor Tugain kanssa 1920-luvun lopulla ja säväytti elokuva-alan piirit modernilla ja kansainvälisellä otteellaan. Vaala toimi Suomi-Filmin pitkäaikaisena ohjaajana ja ohjasi kaikkiaan 44 kokoillan elokuvaa vuosina 1929–1963. Näiden joukossa on klassikoiksi tunnustettuja töitä, kuten Mustalaishurmaaja, Juurakon Hulda, Linnaisten vihreä kamari, Loviisa, Ihmiset suviyössä ja Gabriel, tule takaisin.
Vaala teki ensimmäiset elokuvansa amatööripohjalta kaveriporukassa ja lähipiirin rahoituksella. Itsenäinen ja pieni yhtiö Fennica-Filmi rahoitti Vaalan ensimmäiset viisi elokuvaa, joiden aihepiirit vaihtelivat mustalaisromantiikasta kaupunkikomediaan. Yhtiön elokuvatoiminnan päätyttyä hän toimi hetken lyhytelokuvien tekijänä toiminimi Aho & Soldanissa, kunnes Risto Orko palkkasi hänet Suomi-Filmin vakituiseksi ohjaajaksi. Suomi-Filmissä Vaala sai tehdä elokuvansa suhteellisen vapaasti ja otti modernin komedian omimmaksi lajikseen. Vaala saavutti pian poikkeuksellisen aseman: hän oli sekä yleisön, kriitikoiden että työnantajansa suosiossa.
Vaala hyödynsi elokuviensa lähteinä suomalaisen kirjallisuuden klassikoita. Hänen monet elokuvasovituksensa pohjautuivat Hella Wuolijoen, Mika Waltarin, F. E. Sillanpään, Aleksis Kiven ja Maiju Lassilan teksteihin. Vaala oli tapainkuvaaja, jonka tyylille ominaisinta olivat keveys, viihteellisyys ja alleviivaamaton ideologisuus. Hän myös toi filmiin eräät 1930- ja 1940-lukujen suurimmista elokuvatähdistä ja oli niin kutsuttu ”tähdentekijä”.
Vaala oli suomenvenäläinen, puhui sujuvasti kolmea kieltä ja oli pitkälti itseopiskelun kautta hankkinut laajan sivistyksen.
Varhaiset vuodet Valentin Vaalan isoisän isä oli Pjotr Hristoforovitš Ivanov, joka avioitui 1850-luvulla helsinkiläisnaisen kanssa.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 17. Avioliitosta syntyi vuonna 1860 Vasili, joka kastettiin Helsingin sotilassairaalan kirkossa Kruununhaassa. Vasili muutti Pietariin 1879 jatko-opintoja varten ja avioitui pian sen jälkeen. Avioliitosta syntyi Valentin Vaalan isä Jakov 1884. Vasili jäi leskeksi ja solmi uuden avioliiton. Koko perhe muutti takaisin Helsinkiin 1890. Suomessa Vasili perusti turkisompelimon sekä myöhemmin hattukaupan.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 18. Suomen kansalaisuuden hän sai 1918.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 19.
Vasiljin poika Jakov avioitui Nadeschda Aleksandrovna JefimoffinNadescha, puhuttelunimi Nadja, (1884–1959) oli paljasjalkainen helsinkiläinen (Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 19 & s. 33). kanssa vuonna 1909. Avioliitosta syntyi 1909 poika Valentin ja 1911 tytär Tatjana. Jakovin perheen ensimmäinen koti sijaitsi Helsingin Katajanokalla, joka oli eritoten venäläisen meriväen upseeriston asuinpaikka. Valentinin syntymän aikoihin Helsingin väestöstä runsas puolet puhui suomea, 35 prosenttia ruotsia ja seitsemän prosenttia venäjää. Perhe muutti myöhemmin Unioninkadulle, jossa se asui seuraavat 17 vuotta.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 20. Valentin, jota lähipiiri kutsui lempinimellä Valja, kävi koulunsa ortodoksiseurakunnan ylläpitämässä Tabunovin koulussa.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 21.
Ajan tavan mukaisesti monet venäläisperheet omaksuivat toiseksi kotikielekseen ruotsin, mutta perheenjäsenet ymmärsivät ja puhuivat jo pelkästään liiketoimien takia myös suomea. Valentin puhui kotikielensä venäjän lisäksi sujuvasti ruotsia ja suomea. Sen sijaan kirjoitettu suomi luontui heikommin, ja myöhemmin urallaan hän tarvitsi käsikirjoitusvaiheessa avustajia.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 33. Valentinin äiti Nadeschda toimi amatöörinäyttelijänä, laulajana ja muusikkona. Sisarukset Valentin ja Tatjana harrastivat kotona nukketeatteria, minkä lisäksi Valentin toimi aktiivisesti Aleksanterin kimnaasin näytelmäkerhossa.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 22.
Jo pienestä pitäen Valentinia kiinnosti enemmän teatteri kuin koulunkäynti. Hän oli musiikillisesti lahjakas, liikunnallinen ja luova. Teatterin ohella hän oli koko elämänsä ajan intohimoinen baletin ystävä. Yhdeksänvuotiaana Valentin näki salassa vanhemmiltaan ensimmäisen oikean teatteriesityksen, Helsingin Kansanteatterissa esitetyn Mustalaisruhtinattaren.
Vaala tutustui teini-ikäisenä talvisella luisteluradalla kolme vuotta nuorempaan Theodor Tugaihin, jonka kanssa hän jakoi kiinnostuksen elokuviin. Lopulta taiteilijaura meni edelle ja Helsingin venäläinen lyseo jäi kesken. Valentin meni 1920-luvun puolivälissä töihin Uuden Suomen kuvalaattaosastolle. Hyvän tenoriäänensä ansiosta hän pääsi myös avustajaksi Kaivohuoneen kesäoperetteihin ja Suomalaisen Oopperan musiikkiesityksiin.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 21, 33.
Ensimmäiset ohjaukset Fennica-Filmin kausi thumb|Mustat silmät -elokuvan kuvaustauolla. Kolmas vasemmalta Theodor Tugai ja kameran oikealla puolella Valentin Vaala. thumb|Nuoret ystävykset Valentin Vaala ja Theodor Tugai. Valentin Vaalaa kiinnosti jo varhain elokuvien ohjaus, ja hän alkoi työstää ensimmäistä elokuvaansa yhdessä Theodor Tugain kanssa eväänä ainoastaan into tekemiseen. He pääsivät kokeilemaan elokuvantekoa ensimmäisen kerran kesällä 1927 Vantaanjoen varrella. Vaala ohjasi ja Tugai esiintyi kameran edessä. Kun pojilta loppuivat rahat, kuvauskokeilu keskeytettiin ja Vaala jatkoi päivätyötään kuvalaattaosastolla. Seuraavana kesänä he saivat rahoittajaksi liikemies Armas Willamon ja tuottajaksi hänen agentuuriyhtiönsä Fennican. Kuvaajaksi saatiin Oscar Lindelöf, joka suostui myös lainaamaan kameran. Esikoisteoksen nimeksi tuli Mustat silmät, ja se valmistui alkukeväästä 1929. Elokuva ei saanut innokasta vastaanottoa, ja myös Vaala piti esikoisteostaan heikkona. Muutama vuosi ensi-illan jälkeen hän heitti elokuvan alkuperäisnegatiivit mereen Kaivopuiston edustalla.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 33–35.
Nuori Valentin Ivanoff omaksui taiteilijanimekseen Valentin Vaalan, mutta säilytti Ivanoffin virallisena sukunimenään koko elämänsä ajan. Fennica tuotti Vaalan viisi ensimmäistä elokuvaa, ja hän osti vuonna 1932 vähemmistöosakkuuden yhtiöstä.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 26. Ensimmäisen elokuvan laimea vastaanotto ei sammuttanut Vaalan ja Tugain intoa. He aloittivat samana kesänä uuden elokuvan Mustalaishurmaajan (1929) kuvaukset. Aihealue liittyi edellisen elokuvan tapaan romaneihin, mikä tuntui kiinnostavan yleisöä. Rahaa käytettiin mahdollisimman vähän, käden taitoa ja kekseliäisyyttä sitäkin enemmän. Naisnäyttelijöinä toimivat Mustien silmien tapaan tutut koulutytöt. Mukana oli muun muassa tuolloin 18-vuotias Hanna Taini ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Mustalaishurmaaja oli vuotensa neljänneksi katsotuin kotimainen uutuus.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 35.
Talvella 1931 Vaala ja Tugai tarttuivat uuteen aiheeseen. Vaala ohjasi ja Tugai näytteli pääosaa melodraamassa Laveata tietä (1931), joka toteutui jo ammattitaitoisemmin. Se oli melankolinen tarina kahden nuoren miehen ystävyydestä, jossa on jälkikäteen nähty myös homoeroottisia viitteitä. Elokuva oli alun perin kuvattu mykkänä, mutta siihen liitettiin jälkikäteen musiikkia, tehosteita ja kaksi laulua. Kalliiden kustannusten takia tekijöiden käteen ei jäänyt voittoa lainkaan.
Vaala ja Tugai tapasivat 1930-luvun alussa siskokset Rakel ja Regina Linnanheimon, joista tuli heidän elokuviensa vakionäyttelijöitä. Ystävysten kantapaikka oli Kluuvikadun Fazer-kahvila, jonne he kokoontuivat keskustelemaan elokuvista.
Vaala ja Tugai jakoivat paljon samoja ajatuksia kansainvälistymisaatetta edustaneiden Tulenkantajien kanssa. He eivät olleet kiinteästi mukana ryhmän toiminnassa, mutta pistäytyivät joskus kerhon kokouksissa ja viettivät aikaa heidän seurassaan ravintola Ala-Helsingissä. Siellä Vaala ja Tugai ystävystyivät ryhmään kuuluneen Mika Waltarin kanssa, joka tarjosi heille filmattavaksi julkaisematonta novelliaan ”Sininen overall”. Novellin pohjalta tehty Sininen varjo (1933) oli kaksikon ensimmäinen äänielokuva. Se oli dekkarimainen jännityskertomus, jossa Tugai näytteli kaksoisroolissa veljeksiä, joista toinen oli hyvä ja toinen turmeltunut. Vaalan ja Tauno Tattarin käsikirjoitus poikkesi novellista niin perusteellisesti, että Waltari ei enää tuntenut tekstiä omakseen. Hän sai kuitenkin palkkioksi viskigrogin, jolla oli kieltolain aikana oma arvonsa.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 36, 65.
Sinisen varjon rahoitus saatiin taloudellisesti kireänä aikana kokoon sijoittamalla juoneen ja lavasteisiin tuotemainontaa, ja yleisömenestys oli kohtuullisen hyvä. Sen jälkeen Vaalan ja Tugain tiet erosivat, ja heidän yhteydenpitonsa oli jatkossa lähes sattumanvaraista, mutta ystävyys säilyi. Vaala jatkoi Fennica-Filmin palveluksessa, Tugai puolestaan näytteli ennen ohjaajaksi siirtymistään ruotsalais-tanskalaisessa elokuvassa Sortuneita (1935).Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 36. Seuraavana vuonna ensi-iltaan tuli hänen esikoisohjauksensa Taistelu Heikkilän talosta, minkä yhteydessä hän suomensi nimensä Teuvo Tulioksi.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 37.
Siirtyminen komediaan ja yhtiön vaihto Fennicalla Vaala jatkoi yhteistyötä Tauno Tattarin kanssa. Tattari käsikirjoitti ja Vaala ohjasi elokuvan, jonka lajista, modernista kaupunkikomediasta, tuli hänen omimpansa. Helsingin kuuluisin liikemies (1934) oli Tauno Majurin ensielokuva ja Regina Linnanheimon ensimmäinen näkyvämpi rooli. Tattari teki ennen varhaista kuolemaansa 1936 käsikirjoituksen vielä Vaalan toiseen Suomi-Filmi-elokuvaan, Vaimokkeeseen. Vaalan seuraava Fennica-komedia Kun isä tahtoo... (1935) jäi kesken keväällä 1934 yhtiön joutuessa selvitystilaan. Sen tuotti loppuun Emil ja Yrjö A. Viljasen omistama Bio-Kuva. Vaala itse näytteli myös keskeistä osaa, automonttööri Manne Hietikkoa. Hän oli etsinyt pitkään sopivaa näyttelijää sankarin rooliin, muttei löytänyt haluamaansa ja päätti lopulta esittää roolin itse. Hän kuitenkin katui päätöstä loppuikänsä ja siirtyi sen jälkeen kokonaan ja yksinomaan kameran toiselle puolelle.
Fennica-Filmi ajautui pahoihin talousvaikeuksiin 1934, jolloin yhtiön elokuvatoiminta päättyi. Vaala siirtyi tuona syksynä entisen yhteistyökumppaninsa Heikki Ahon omistaman Aho & Soldan -yhtiön palvelukseen lyhytelokuvien tekijäksi ja elokuvalaborantiksi. Hän ahkeroi erilaisten vapaamuotoisten ja tilauselokuvien kuvaajana, ohjaajana ja leikkaajana. Yhteistyö sujui hyvin, ja Vaalalle suunniteltiin ohjattavaksi näytelmäelokuva Juha. Hän sai kuitenkin jo seuraavana keväänä työtarjouksen Suomi-Filmiltä.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 27.
Suomi-Filmin tuotantopäällikkö Risto Orko oli 1934 ohjannut suurmenestyksen saavuttaneen salonkikomedian Siltalan pehtoori, joka elvytti talousvaikeuksien kanssa painineen yhtiön uudelle nousukaudelle. Hän oli nähnyt Vaalan aiempia töitä ja pyysi häntä palvelukseensa. Vaala oli tehnyt ensimmäiset filminsä kaveriporukassa ja tuttavien rahoituksella ja toiminut studiolla myös siivoojana sekä juoksupoikana. Orko tarjosi hänelle paikkaa Suomi-Filmin toisen kuvausosaston ohjaajana, mikä takasi hänelle kohtuullisen toimintavapauden sekä vakaan toimeentulon. Vaala otti nopeasti tarjouksen vastaan.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 11, 38.
Suomi-Filmin alkukausi 1930-luvun menestyskomediat thumb|Valentin Vaala ohjaa Ansa Ikosta elokuvaan Vaimoke. Vaala siirtyi keväällä 1935 Suomi-Filmille ja pysyi uskollisesti sillä uransa loppuun asti. Hänen pitkäaikaisimpia yhteistyökumppaneita olivat elokuvaaja Eino Heino sekä näyttelijä ja käsikirjoittaja Lea Joutseno.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 39. Vaala aloitti Suomi-Filmin toisen kuvausyksikön ohjaajana, mutta vuonna 1936 Risto Orko siirtyi yrityksen johtoon ja Vaalasta tuli yhtiön ykkösohjaaja.Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 45.