pienoiskuva|Kalapuikkoateria Kalan syönti on yhdistetty sekä negatiivisiin että positiivisiin terveysvaikutuksiin.
Suomalaisissa ravitsemussuosituksissa on kehotettu jo pitkään nauttimaan runsaasti etenkin rasvaista luonnonkalaa. Terveysviranomaiset ja tutkijat ovat toisaalta kehottaneet myös pitkään varsinkin hedelmällisyysikäisiä naisia vähentämään tai välttämään runsaasti ympäristömyrkkyjä sisältävien luonnonkalojen käyttöä niihin liittyvien terveysriskien vuoksi.
Monet rasvaiset luonnonkalat ja kalanosat sisältävät erityisen paljon ympäristömyrkkyjä. ja rasvaisen kalan runsas saanti on yhdistynyt merkittävään ylikuolleisuuteen pohjoismaisissa väestötutkimuksissa. Riskikalojen syöntiä koskeva valistus on saavuttanut vain murto-osan väestöstä, minkä vuoksi keskivertosuomalainen altistui vuonna 2018 esimerkiksi dioksiinille lähes seitsemän kertaa suositeltua enimmäisaltistusta enemmän. Luonnonkalojen sisältämät ympäristömyrkyt ovat lisäksi osoittautuneet vielä vaarallisemmiksi, kuin aiemmin luultiin.
Esimerkiksi tonnikalan, kirjolohen, ahvenen ja siian runsaasti sisältämällä D-vitamiinilla on merkitystä D-vitamiinin puutteen ehkäisyssä etenkin niiden ihmisten kohdalla, jotka eivät käytä D-vitamiinilisiä. Prosessoimattoman ja vähärasvaisen kalan nauttimisella saattaa olla lisäksi hyvin lievää kuolleisuutta vähentävää vaikutusta.
Luonnonkalojen käyttörajoitukset Ruokavirasto kiristi vuonna 2024 luonnonkaloja koskevia terveysperusteisia käyttörajoituksia. Lisäykset liittyivät uuteen tutkimustietoon ja etenkin siihen, että eräiden kalojen sisältämät ympäristömyrkyt ovat haitallisia sikiöille ja pikkulapsille. Huomioon otettiin myös vuonna 2024 julkaistu tutkimus, jossa havaittiin, että osa Saaristomeren ja Selkämeren silakoista ylittää EU:n elintarvikelainsäädännön terveysperusteiset raja-arvot PFAS-aineiden osalta.
Ruokavirasto on laatinut luonnonkalan suositeltavat enimmäismäärät siltä pohjalta, että aikuiset nauttisivat yhdellä syöntikerralla vaivaiset 100 grammaa kalaa ja lapset 50 grammaa. Suosituksissa on huomioitu luonnonkalojen sisältämä elohopea, dioksiinit ja PCB- sekä PFAS-yhdisteet.
Ruotsin elintarvikeviraston Itämeren luonnonkalalle asettamat käyttörajoitukset ovat olleet joiltain osin paljon tiukempia kuin Ruokaviraston asettamat.
Kaikkia ihmisiä koskevat käyttörajoitukset (Ruokavirasto)
Sisävesien kalaa päivittäin syövien kannattaisi välttää hauen, isojen ahventen, kuhan ja mateen syöntiä, koska niihin kertyy elohopeaa. Petokalojen runsasta käyttöä on vältettävä, jos ne on pyydystetty vesistöistä, joissa esiintyy tavallista enemmän elohopeaa.
Hedelmällisyysikäisiä naisia koskevat käyttörajoitukset (Ruokavirasto) Puberteetti-iän saavuttaneiden naisten pitäisi noudattaa seuraavia suosituksia aina vaihdevuosiin asti:
Kuoretta eli norssia pitäisi syödä korkeintaan kerran puolessa vuodessa. Itämeren lohta, taimenta, nahkiaista tai perkaamattomana yli 19 cm:n pituista silakkaa pitäisi syödä korkeintaan joka toinen kuukausi. Itämeren kuhaa, lahnaa, siikaa, ahventa, haukea tai muikkua pitäisi syödä korkeintaan 3–4 kertaa kuussa siten, että vältetään syömästä samaa kalalajia monta kertaa kuussa. Sisävesien kuhaa, lahnaa, siikaa, ahventa, haukea tai muikkua ei pitäisi syödä, jos se on pyydetty vesistöstä, jossa on todettu tavanomaista suurempia elohopea-, PFAS- tai muita vierasainepitoisuuksia. Muussa tapauksessa sisävesien kuhaa, lahnaa, siikaa, ahventa, haukea tai muikkua pitäisi syödä korkeintaan 200 grammaa viikossa siten, että vältetään syömästä samaa kalalajia monta kertaa kuussa.
Alle kouluikäisiä koskevat käyttörajoitukset (Ruokavirasto)
Kuoretta eli norssia pitäisi syödä korkeintaan kerran puolessa vuodessa. Sisävesien kuhaa, lahnaa, siikaa, ahventa tai haukea ei pitäisi syödä, jos se on pyydetty vesistöstä, jossa on todettu tavanomaista suurempia elohopea-, PFAS- tai muita vierasainepitoisuuksia. Muussa tapauksessa sisävesien kuhaa, lahnaa, siikaa, ahventa, haukea pitäisi syödä korkeintaan kerran viikossa siten, että vältetään syömästä samaa kalalajia monta kertaa kuussa. Sisävesien muikkua pitäisi syödä korkeintaan 2 kertaa kuussa. Itämeren lohta, nahkiaista tai perkaamattomana yli 19 cm:n pituista silakkaa pitäisi syödä korkeintaan joka toinen kuukausi. Itämeren kuhaa, lahnaa, siikaa, ahventa, haukea tai muikkua pitäisi syödä korkeintaan 3–4 kertaa kuussa siten, että vältetään syömästä samaa kalalajia monta kertaa kuussa.
Paikalliset käyttörajoitukset Suomessa on paljon vesistöjä, joissa on haitallisen korkeita ympäristömyrkkyjen pitoisuuksia. Esimerkiksi Helsingin Vanhankaupunginlahti on Suomen saastuneimpia kalavesiä. 80-kiloa painavan aikuisen ei pitäisi syödä enempää kuin yhden pienen alueelta peräisin olevan ahvenannoksen noin joka toinen kuukausi. Alueelta pyydetyt isommat kalat, erityisesti isot ahvenet, ovat Elintarviketurvallisuusviraston julkaiseman raportin mukaan suorastaan syömäkelvottomia. Helsingin kaupunki suositteleekin, että erityisesti hedelmällisessä iässä olevat naiset sekä lapset ja nuoret eivät söisi alueelta kalastettuja haukia eikä suuria ahvenia.
Ulkomainen luonnonkala Ruokaviraston antamat luonnonkalan käyttörajoitukset eivät huomioi tutkijoiden ulkomaisille kalalajeille (esim. tonnikala) antamia käyttörajoituksia. Esimerkiksi Britanniassa suositellaan, etteivät raskaana olevat, lasta yrittävät ja imettävät naiset söisi viikossa yli 140 grammaa kypsää tonnikalaa tai kahta annosta enempää mitään rasvaista kalaa kuten sardiineja, makrillia, taimenta, anjovista ja silliä.
Luonnonkalan sisältämät ympäristömyrkyt Terveysviranomaiset ovat kehottaneet kansalaisia rajoittamaan monien luonnonvaraisten kalojen syöntiä niiden runsaasti sisältämien ympäristömyrkyiksi lukeutuvien metyylielohopean, dioksiinien, PCB:n ja bromattujen palonestoaineiden vuoksi.
Dioksiinit ja PCB Kaikki Itämeren rasvaiset kalat sisältävät terveyttä vaurioittavia dioksiineja ja PCB:tä, ja yli 85 prosenttia suomalaisen väestön dioksiini- ja PCB-altistuksesta johtuukin rasvaisen luonnonkalan syönnistä. Jo keskivertoisen eli vain vähän rasvaista luonnonkalaa nauttivan suomalaisen päivittäinen dioksiinialtistus oli vuonna 2018 1,9 pikogrammaa painokiloa kohden päivässä eli lähes seitsemän kertaa enemmän kuin Euroopan elintarviketurvallisuusviranomaisen EFSA:n määrittelemä dioksiinien ja PCB-yhdisteiden turvaraja 2 pikogrammaa painokiloa kohti viikossa.
Esimerkiksi Itämeren lohessa on kymmenkertainen määrä edellä mainittuja ympäristömyrkkyjä kasvatettuun loheen verrattuna. Kasvatetun lohen dioksiini- ja PCB-pitoisuudet ovat vähentyneet sen vuoksi, että niitä on rydytty ruokkimaan kasviperäisellä ravinnolla niiden luontaisen kalaperäisen ravinnon sijaan.
EFSA myönsi Suomelle vuonna 2004 poikkeusluvan raja-arvot ylittävän silakan, lohen ja nahkiaisen myyntiin. Luvan ehtona on ollut, että väestöä varoitettaisiin kyseisiä myrkkyjä sisältävän kalan terveysriskeistä. Vuonna 2015 laaditussa tutkimuksessa havaittiin kuitenkin, että vain alle kolmannes väestöstä tiesi kalan syönnin turvarajoituksista samalla kun 90 prosenttia ajatteli, että kalaa pitäisi syödä kaksi kertaa viikossa. Kalan nahka sisältää erityisen runsaasti dioksiineja ja PCB:tä. Suomalaisten elimistöön kertyneen PCB:n on havaittu lisäävän kroonisten maksasairauksien riskiä.
Silakan dioksiinipitoisuus pieneni Suomessa yli 50 prosenttia vuosina 2012–2023. Euroopan elintarviketurvallisuusviranomainen EFSA laski kuitenkin dioksiinien ja PCB-yhdisteiden siedettävän viikkoaltistumisen määrän kahteen pikogrammaan painokiloa kohti vuonna 2018. Uusi enimmäismäärä on vain seitsemäsosa aiemmasta enimmäissuosituksesta. Turvarajan kiristäminen johtui siitä, että kyseiset ympäristömyrkyt on todettu vielä vaarallisemmaksi, kuin aiemmin luultiin.
Metyylielohopea Noin 1,5 prosenttia työikäisistä ja 3 prosenttia eläkeikäisistä suomalaisista saa syömästään kalasta liikaa terveydelle haitallista metyylielohopeaa. Metyylielohopea-altistus saattaa aiheuttaa vastustuskyvyn heikkenemistä, sydän- ja verisuonisairauksien riskin kasvua sekä lasten kognitiivisen kehityksen häiriintymistä. Eläinkokeissa on lisäksi havaittu, että jatkuva altistuminen pienillekin elohopeapitoisuuksille aikaansaa oksidatiivista stressiä ja heikentää siemennesteen laatua.
Euroopan elintarviketurvallisuusviranomaisen mukaan metyylielohopean kokonaisviikkosaannin pitäisi jäädä alle 1,3 mikrogrammaan painokiloa kohden. Kala on suomalaisen ravinnon keskeisin metyylielohopean lähde ja jopa yli 90 prosenttia kalan sisältämästä elohopeasta on metyylielohopeaa.
Ravintokäyttöön tarkoitetussa hauessa saa olla elohopeaa korkeintaan yksi milligramma kilossa ja muissa kaloissa korkeintaan puoli milligrammaa kilossa eli 0,5 ppm. Keski-Suomesta pyydettyjen kilon painoisten haukien elohopeapitoisuus on ollut keskimäärin 0,46 mg/kg vaihteluvälin ollessa 0,14–1,3 mg/kg. Kotimaisista kaloista myös hauki, kuha ja made saattavat sisältää jopa yli milligramman elohopeaa kiloa kohti. Myös esimerkiksi salakka ja särki sisältävät merkittäviä määriä elohopeaa.
Väestötasolla ongelmallisin kalaji on kuitenkin tonnikala, koska osa väestöstä käyttää sitä runsaasti. Yhdysvalloissa myytävän vaalean purkkitonnikalan keskimääräinen elohopeapitoisuus on lähes yhtä suuri kuin suomalaisella hauella eli 0,41 ppm, mutta tummassa sitä on keskimäärin vain 0,12 ppm. Joka neljännen valkoisen tonnikalapurkin elohopeapitoisuus ylitti 0,5 ppm:n raja-arvon vuonna 2004 suurimman pitoisuuden ollessa noin 1 ppm. Tonnikalan elohopea koostui lähes sataprosenttisesti haitallisesta metyylielohopeasta. Yhdysvalloissa myydyn seitin keskivertopitoisuus on ollut viranomaisten mukaan 0,31 ja enimmäispitoisuus 0,78 ppm.
Paljon tonnikalaa syövien hiuksista on mitattu huolestuttavan suuria elohopeapitoisuuksia. 63-kiloinen ihminen saisi syödä viikoittain korkeintaan kaksi annosta vähän elohopeaa sisältävää tonnikalaa tai yhden annoksen paljon elohopeaa sisältävää tonnikalaa.
Bromatut palonestoyhdisteet (PBDE-yhdisteet) Kaloissa ja simpukoissa esiintyy myös bromattuja palonestoyhdisteita eli PBDE-yhdisteitä, jotka saattavat lisätä syöpäriskiä, häiritä elimistön hormonijärjestelmää, heikentää hedelmällisyyttä ja aiheuttaa synnynnäisiä oppimis- ja käyttäytymishäiröitä. PBDE-yhdisteitä kertyy etenkin rasvaiseen kalaan, pohjaeliöitä syöviin lajeihin ja petokaloihin.
Kala on suomalaisten suurin PBDE-yhdisteiden lähde. Pohjoismaiden asukkaiden keskisaannin on arvioitu olevan 0,2–0,7 mikrogrammaa vuorokaudessa, mutta osa saannista tulee ravintorasvoista, lihasta, kananmunista, maitotuotteista ja huoneilmasta. PBDE-yhdisteille ei ole kyetty määrittämään turvallista saantirajaa, koska niiden vaikutuksia ei ole tutkittu tarpeeksi. Euroopan elintarvikeviranomainen EFSA on avioinut, että PBD-99:lle altistuminen saattaa joissain tapauksissa ylittää turvallisen rajan. Silakoiden PBDE-pitoisuudet ovat kuitenkin puolittuneet 2000-luvulla PBDE-yhdisteille asetettujen käyttökieltojen johdosta.
Paljon kalastavia ihmisiä neuvotaan esimerkiksi Kaliforniassa poistamaan kaloistaan kaikki näkyvä rasva, nahka ja sisäelimet ennen kalojen ravinnoksi käyttämistä. Myös liemi pitää kaataa pois ja simpukoiden syöntiä kehotetaan välttämään. Sama pätee rapuihin ja hummereihin.
Poly- ja perfluoratut alkyyliyhdisteet (PFAS-yhdisteet)