Kolttasaamelaisten historia käsittää kolttien kansan historian ja vaiheet 1500-luvulta nykypäivään. Venäläiset käännyttivät koltat Trifon Petsamolaisen johdolla ortodoksiseen uskoon jo kauan ennen kuin läntisemmistä saamelaisista tuli luterilaisia, millä on ollut merkittävä vaikutus koltansaamelaiseen kulttuuriin. Sittemmin valtioiden väliset rajanvedot ovat vaikuttaneet suuresti kansan kohtaloihin: 1800-luvun alkupuolella osa kolttien perinteisestä asuma-alueesta, Koltanmaasta, joutui Norjalle, mikä erotti eri kolttaryhmät toisistaan ja aiheutti ongelmia kolttien perinteiselle elämäntavalle, jossa perheet olivat muuttaneet vuodenkierron ja kalastusmahdollisuuksien mukaan paikasta toiseen. Vuonna 1920 solmittu Tarton rauha jakoi Koltanmaan kahtia, kun osa kolttasiidoista siirtyi Suomelle ja osa jäi silloisen Neuvosto-Venäjän (nykyisen Venäjän) puolelle. Toisen maailmansodan jälkeisissä alueluovutuksissa Petsamon koltat menettivät ikiaikaiset sukualueensa ja heidät uudelleenasutettiin Inarin kunnan itäosaan Sevettijärven, Nellimin ja Keväjärven kyliin valtion omistamille maille. Asutukseen ei kuulunut enää yhteistä talvikylää tai vuotuismuuton piirteitä, vaan kolttatilojen vaatimattomat rakennukset rakennutti Suomen valtio.
Nykyisin kolttia on jäljellä noin tuhat. 1970-luvulta eteenpäin kolttasaamelainen kulttuuri on jälleen virkistynyt, kieltä on alettu opiskella ja myös Neuvostoliiton aikana katkenneet yhteydet Venäjän ja Suomen kolttien välillä ovat palautuneet Neuvostoliiton hajottua.
Varhaishistoria ja kristillistyminen Alkujaan kolttasaamelaiset ovat asuneet laajalla, Näätämöstä Petsamoon ja Tuuloman Lappiin ulottuneella alueella, jota kutsuttiin Koltanmaaksi. Seutu käsitti Suomen ja Norjan Lapin koillisimmat osat sekä Venäjällä Kuolan niemimaan luoteisosan ja jakautui seitsemään lapinkylään eli siitaan (Näätämö, Paatsjoki, Petsamo, Muotka, Suonikylä, Nuortijärvi ja Hirvas), joissa jokaisessa oli talvikylä. Perinteinen elämäntapa perustui vuotuismuuttojärjestelmään, jossa asuinpaikkaa vaihdettiin vuodenajan mukaan pääasiassa kalastusmahdollisuuksien perusteella. Talvisin asuttiin yhteisessä talvikylässä ja harjoitettiin yhteisesti suurriistan pyyntiä ja kalastusta. Keväisin perheet muuttivat omille sukualueilleen kalastamaan ja metsästämään. Poroja käytettiin ihmisten ja tavaroiden kuljettamiseen, mutta myös houkutuseläiminä peuranpyynnissä.
Ensimmäiset kristilliset vaikutteet saattoivat tulla Koltanmaalle niinkin varhain kuin 1000-luvulla. 1300-luvun alussa perustettiin Laatokalle Valamon luostari ja seuraavalla vuosisadalla Vienanmeren saareen Solovetskin luostari, josta munkki Feodorit lähti 1500-luvun alussa käännyttämään Kuolan saamelaisia. Lopullisesti koltat käännytettiin ortodoksisuuteen sittemmin kansan suojeluspyhimykseksi korotetun Trifon Petsamolaisen käskystä 1500-luvun puolivälissä, kauan ennen kuin läntisemmistä saamelaisista tuli luterilaisia. Samalla vanhat pakanalliset uskonnot joutuivat ahtaalle ja jopa joikaaminen kiellettiin. Trifon perusti Koltanmaan ensimmäisen ortodoksisen luostarin, Petsamon luostarin, jo 1500-luvun puolivälissä, ja vaikka suomalaiset tuhosivat sen vuosisadan lopussa Juho Vesaisen johdolla, ortodoksisesta uskonnosta ja kirkosta tuli olennainen osa kolttien ja muiden itäsaamelaisten yhteiskuntaa ja kulttuuria. Uudelleen Petsamon luostari perustettiin vasta 1880-luvulla.Saarinen & Suhonen 1995, s. 47–49
Uskonnolliset ja hallinnolliset rajat hajottivat aiemmin yhtenäisen itäsaamelaisen kielialueen, kun inarinsaamen puhujat kääntyivät lännestä levinneeseen luterilaisuuteen, kun taas koltansaamen ja akkalansaamen puhujista tuli ortodokseja. Akkalansaame alkoi kehittyä omaan suuntaansa ilmeisesti siksi, että sen puhujat joutuivat Kantalahden luostarin piiriin, kun taas koltat olivat Petsamon luostarin alaisia. Nykyisin akkalansaamelaisia ei enää käsitetä koltiksi.
Venäjän valtakausi Norjan ja Venäjän rajasopimus vuonna 1330 on vanhimpia Pohjoiskalotin aluetta koskevia valtioiden välisiä sopimuksia. Se antoi venäläisille verotusoikeuden rannikolla Tromssan läänissä nykyisen Kilpisjärven korkeudelle ja Norjan kuninkaalle puolestaan idässä aina Kuolan niemimaan itäkärkeen saakka ja siitä kohti Kantalahtea Välijoelle asti. Kyseessä oli siten laaja yhteisalue. Vuonna 1517 suuriruhtinas Vasili III jakoi Venäjän Lapin kahdeksi verotusalueeksi, joista ”mantereella sijaitseviin kyliin” kuuluivat kolttasiidoista Paatsjoki, Suonikylä, Nuortijärvi, Näätämö ja Muotka.
Jo 1500-luvulla koltat kävivät keskustelua hallitsijoiden kanssa veronkantoon liittyvissä asioissa. Suonikylän ja Nuortijärven vastikään ortodoksisuuteen kastetut koltat Lev Denisov ja Petruška Ivanov valittivat ensin ruotsalaisista verottajista ja sittemmin erityisesti Kuolansuun linnoituksen kauppiaasta Jakuško Zvjagasta, joka oli vienyt kohtuuttomia veroja väkivalloin ja kavaltanut niitä itselleen. Sekä Iivana Julma, Boris Godunov että Vasili Šuiski reagoivat kirjallisesti kolttien puolesta, mikä kertoo alueen tärkeydestä Venäjän tsaarille. Vuonna 1595 solmitussa Täyssinän rauhassa Ruotsin ja Venäjän välinen rajalinja vedettiin saamelaisalueiden poikki Jäämerelle, mutta käytännössä se ei yltänyt Kuusamon pohjoispuolelle.
Vähitellen Koltanmaalle alkoi muuttaa ihmisiä muualta: venäläisiä, karjalaisia, meri- ja tunturisaamelaisia Norjasta, suomalaisia ja jopa muutamia komeja Uralvuorten länsipuolelta. Muuttoliike vaikutti alkuperäiskansojen elinoloihin ja haittasi heidän perinteistä elämäntapaansa. Saamenmaalla ei kuitenkaan ollut vakiintuneita valtionrajoja ennen 1800-lukua, minkä ansiosta kolttien kansa pysyi yhtenäisenä.
pienoiskuva|vasen|Neuvostoliitolle luovutettu Vanhan Suonikylän talvikylä vuonna 1913. Vuoden 1826 jälkeen kolttien maa on jaettu useita kertoja eri valtioiden kesken, mikä on jättänyt jälkensä kansan perinteisiin asutusmalleihin. Tuona vuonna Norja ja Venäjä jakoivat keskenään Näätämön ja Pasvikin alueet, minkä seurauksena kolttasaamelaiset menettivät suuren osan asuinalueestaan ja oikeuksistaan ja maahanmuutto alueelle kiihtyi. Varsinainen rajankäynti tosin tapahtui vasta vuonna 1849. Vuonna 1852 Norjan ja Venäjän raja suljettiin ja yksi kolttasiidoista, Näätämö, jäi kesäalueiltaan Norjan puolelle. Tieto kulki Koillis-Inarin metsäalueilla kuitenkin hitaasti, ja lopullisesti Näätämön kolttien vuotuismuutto loppui vasta 1880-luvulla.Saarinen & Suhonen 1995, s. 50–51 Suuri koltansaamelaisen kulttuurin murros alkoi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, jolloin Paatsjoen kolttasaamelaiset menettivät kalastuspaikkojaan Norjalle ja näätämöläiset poronhoito-oikeutensa kveeneille ja norjalaisille. Tämän jälkeen Näätämön kolttasiita käytännössä lakkasi olemasta, ja koltan kieli katosi alueelta 1970-luvulla.
1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kolttia oli kaikkiaan 800–900 henkeä. Suurin kolttakylä oli Nuortijärvi, jossa oli yli 200 asukasta; keskikokoisia kyliä olivat 150–200 asukkaan Suonikylä ja Paatsjoki ja pieniä alle sadan asukkaan Hirvas, Muotka, Petsamo ja Näätämö. Näistä Suonikylä ja Hirvas eli Hirvasjärvi olivat ainoat vain kolttien asuttamat. Paikoin vieraat kansallisuudet olivat enemmistönä, mutta elintapojen erot pitivät ryhmät erillään. Kylien välillä oli myös yhteyksiä lujittavia keskinäisiä sopimuksia; esimerkiksi Petsamo ja Suonikylä jakoivat keskenään maa-alueen, jonka käytöstä päätettiin yhteisesti, ja Suonikylällä oli osuus Nuortijärven kylän alueella Tuulomankönkäällä sijaitsevaan lohipatoon. Tästä yhteisomistuksesta ensimmäinen maininta on jo vuodelta 1574.
Kesällä 1919 Lapin rajavartioston päällikkö Martti Wallenius ja Aleksi ”Mosku” Hihnavaara miehineen lähtivät siviilipuvuissa Venäjän rajan yli ”kolttaretkenä” tunnetulle retkelle, jolla kolttasaamelaisia kuulusteltiin kovaotteisesti, pahoinpideltiin ja jopa kidutettiin. Walleniuksen ja Hihnavaaran mukaan retken tavoitteena oli selvittää, ketkä saamelaisista olivat syyllistyneet porovarkauksiin Suomen puolelta. Ilmeisesti kaikki oletettiin syyllisiksi, ja varastettujen eläinten lisäksi retken yhteydessä takavarikoitiin myös saamelaisten omia poroja. Retkikuntalaisista suuri osa oli itse poromiehiä, jotka näin lisäsivät eloaan eli omaa poromääräänsä.Lehtola 2012, s. 164–167
Tarton rauhasta vuoteen 1945 pienoiskuva|Kolttaäiti lapsineen Suonikylän talvikylässä vuonna 1932. pienoiskuva|Kolttanaisia talvipuvuissaan Suonikylän talvikylässä vuonna 1934. pienoiskuva|Kolttakönkään lapinkylää vuonna 1939. Vuonna 1920 solmittu Tarton rauha jakoi kolttien asuinalueen kahtia: Paatsjoen, Petsamon ja Suonikylän siidat tulivat osaksi Suomea, kun taas Muotka, Nuortijärvi ja Hirvas joutuivat Neuvosto-Venäjälle. Näätämön siidasta oli tullut osa Norjan kuningaskuntaa jo aiemmin. Viivoittimella vedetty raja ei ottanut lainkaan huomioon paikallisen väestön tarpeita ja vaaransi koko kolttien identiteetin, kun vanhat vuotuiskiertoreitit katkesivat ja perinteiset elinkeinot poronhoito, metsästys ja kalastus vaikeutuivat. Koltat jäivät Petsamossa pieneksi vähemmistöksi suomalaisten alettua muuttaa alueelle. Vuonna 1926 heitä oli yksi neljäsosa Petsamon alueen asukkaista ja vuonna 1930 enää yksi kuudesosa. Vuonna 1921 Petsamon alueella tehtiin väestönlaskenta, jonka mukaan asukkaita oli 1 423. Näistä suurin ryhmä olivat suomalaiset (577), sitten karjalaiset (387) ja kolmantena saamelaiset (221). Petsamon koltat vannoivat uskollisuutensa Suomen valtiolle vuosina 1921–1923, mutta epätietoisuus jatkui vuosikymmenen ajan: paljonko heitä oli ja ketkä kuuluivat Suomeen, ketkä Neuvostoliittoon. Alueella oli ortodoksisten kolttien lisäksi luterilaisia poro- ja merisaamelaisia.Lehtola 2012, s. 169–171
Suomalaisten ja kolttasaamelaisten kulttuurit ymmärsivät toisiaan huonosti. Suomalaiset pitivät kolttasaamelaisia rodullisesti alempiarvoisina ja myös huonompina saamelaisina, porosaamelaisten edustaessa ”aitoa” ja ”alkuperäistä” saamelaiskulttuuria. 1930-luvulle asti kullakin saamelaisperheellä oli ollut nautinta-alueena omat kalajärvensä, mutta tuolloin Suomi myi Petsamon alueen kalastusoikeudet Norjalle, mikä hankaloitti kolttien tilannetta entisestään. 1920-luvun lopulla Paatsjoen siidan ja sen perinteisen nautinta-alueen halki rakennettiin maantie. Yhä useampi saamelainen joutui satunnaistöiden varaan ja jopa kerjäläisiksi. Jotkut innostuivat harvinaisistakin suomalaisista harrastuksista, kuten Vasko Fedotoff, joka oli kansallisen tason mäkihyppääjä 1920-luvulla. Matkamuistoja myytiin turisteille, mutta turistit myös tunkeutuivat saamelaisten koteihin arvostelemaan. Osa valtaväestön edustajista piti kolttia ”ryssinä” ja ”hassuina kääpiöinä”. Negatiivista asennetta selittää osin yleinen venäläisvastaisuus Suomen itsenäistymisen jälkeen.Lehtola 2012, s. 258–267
Erämaiden takainen kolttien Suonikylä köyhtyi Suomeen liittämisen jälkeen. Suonikyläläiset menettivät rajan taakse neljäsosan alueestaan, talvikylä mukaan luettuna, ja varkaat veivät sodan aikana kolme neljäsosaa kylän poroista. Uusi isäntämaa valittiin perinteisten sukualueiden mukaan, ja 35 Suonikylän kolttaa päätti pysyä uuden rajan itäpuolella, jossa heidät sijoitettiin Nuortijärven kylään. Kuolaan ja Kuolan niemimaalle pääsi matkustamaan enää vain erityisluvalla eli idän talvitiet katkesivat. 1920-luvulla päätettiin rakentaa Suonikylälle uusi talvikylä valtion varoin, jotta maanviljelyyn soveltumatonta aluetta voitaisiin hyödyntää edes jotenkin.Lehtola 2012, s. 268–276 Vuonna 1928 talvikylään rakennettiin koulu, jossa niin koltansaamen kuin venäjänkin puhuminen oli kiellettyä.