Thessalonikalaisedikti, joka tunnetaan myös nimellä Cunctos populus, julkaistiin 27. helmikuuta vuonna 380 keisarien Gratianuksen, Theodosius I:n ja Valentinianus II:n (joka oli tuolloin vain yhdeksänvuotias) määräyksestä.
Käskykirjeessä (edikti) julistettiin, että kristinuskon suuntauksesta, joka perustui Nikean kirkolliskokouksessa määriteltyyn kaanoniin, tuli valtakunnan virallinen uskonto. Kaikki sellaiset kristityt koulukunnat, jotka eivät noudattaneet kyseistä säädöstä, julistettiin kerettiläisiksi, kuten areiolaisuus ja pakanalliset kultit. Harhaoppien kitkemiseksi kaikilta kristinuskoa tunnustavilta vaadittiin Nikean kirkolliskouksen päätöslauselman mukaista uskontunnustusta. Tämä säädösteksti valmisteltiin alun perin Theodosius I:n kansliassa, mutta vasta Theodosius II lisäsi sen osaksi Theodosiuksen asetuksia. Uudessa laissa tunnustettiin myös kahden kirkon piispan, Aleksandrian ja Rooman piispan, ensisijaisuus teologisissa asioissa.
Vaikka käskykirje julisti kristinuskon Rooman valtakunnan valtionuskonnoksi, siitä ei kuitenkaan laadittu erityistä käytännön direktiiviä, ennen kuin Theodosius I julkaisi Theodosiuksen asetukset, jotka säätelivät vuosina 391 ja 392 Thessalonikalaisediktin täytäntöönpanoa.
Käskykirjeen seuraukset
Vuosina 391 ja 392 uudet asetukset eli Theodosiuksen asetukset tiukensivat pakanallisten kulttien ja niiden seuraajien palvonta- ja rituaalikieltoja ja mahdollistivat samalla pakanoiden vainot. Useita temppeleitä tuhottiin ja väkivallanteot pakanuuden kukistamiseksi laajenivat. Eräs tunnetuimmista tapauksista oli vuonna 392 Serapeionin temppelialueen tuhoaminen Aleksandriassa, minkä keskiössä oli Aleksandrian piispa Theofilos, jonka johtama munkkiarmeija tappoi lukuisia pakanoita heidän harjoittaessaan uskonnollisia rituaaleja. Arkkipiispa Johannes Khrysostomos järjesti fanaatikkojen retken Antiokiaan, minkä keskeisenä tarkoituksena oli temppelien purkaminen ja pakanauskovaisten surmaaminen. Gazan piispa Porfyrios puolestaan hävitti maantasalle kuuluisan Marnasin temppelinCraveri, Marcello: L'eresia, Mondadori, Milano, 1996Brown, Peter: La formazione dell'Europa cristiana, Laterza, Roma-Bari, 1995.
Vuonna 416 Itä-Rooman keisarin Theodosius II:n määräyksessä todettiin, että vain kristityillä oli oikeus hoitaa tuomarin tai muita julkishallinnon tehtäviä ja värväytyä armeijaan. Kaikkien ei-kristittyjen tuomareiden, virkamiesten ja armeijan upseerien oli jätettävä erohakemuksensa. Vuonna 423 Theodosius II julisti, että kaikki pakanalliset uskonnot olivat "paholaisen palvontaa", joiden harjoittamisesta määrättiin rangaistukseksi vankeutta ja kidutusta.
Keisari Valentinianus III antoi 17. heinäkuuta vuonna 445 ediktin, joka lisäsi merkittävästi Rooman piispan auktoriteettia ja valtaa lännessä. Tämä käskykirje, joka ei ollut voimassa valtakunnan itäosissa, myönsi täydet valtuudet ylimpään tuomiovaltaan paaville. Käsky kuului: ”Mitään ei saa tehdä Rooman kirkon auktoriteettia vastaan tai ilman sen lupaa”Ullmann, Walter: Il papato nel Medioevo, Laterza, Roma-bari, 1999.
Useissa tapauksissa toisiaan seuraavien keisarien politiikka perustui oletukseen, että valtakunnan yhtenäisyys vaati myös uskonnollista ykseyttä. Siksi Justinianus I asetti voimakkaita rajoituksia kaikille ei-kristillisille uskonnoille. Vuonna 527 kaikki pakanat ja harhaoppiset menettivät valtion virkansa, arvonimensä ja opettajan pätevyytensä sekä julkisen palkkansa. Vuonna 529 Platonin Akatemia, joka oli ollut viimeinen aktiivisesti toiminut pakanallista (kreikkalaista) kulttuuria edustava paikka, määrättiin suljettavaksi ja Konstantinopolissa ja Vähässä-Aasiassa lukuisia pakanoita (käännytys) pakkokastettiin.Küng, Hans: Cristianesimo. Essenza e storia, Rizzoli, Milano, 1997 .
Historioitsijat ovat pitäneet Thessalonikalaisediktiä tärkeänä, sillä siitä alkoi tapahtumaketju, joka osoitti, että ”ensimmäistä kertaa uskonto-opillinen totuus asetettiin osaksi valtion lainsäädäntöä, jonka seurauksena uskonnollinen toisinajattelu muutettiin laillisesti (crimen publicum) julkiseksi rikokseksi. Tämän lain nojalla harhaoppisia voitiin vainota, pitää julkisesti vaarallisina henkilöinä ja valtion vihollisina”Filoramo, G.: La croce e il potere. I cristiani da martiri a persecutori, Laterza, Bari-Roma 2011, p. xii. Huomattavaa myös on, että Rooman valtakunnan ja myöhemmin Ravennan eksarkaatin vallan aikana, joka kesti vuoteen 752, kirkolla ei ollut siviili- eikä rikosoikeudellista lainsäädäntövaltaa, joka koko kyseisen ajanjakson ajan pysyi valtion yksinoikeutena.
Katso myös
Theodosiuksen asetukset Milanon edikti
Lähteet
Luokka:Antiikin Kreikan uskonto Luokka:Antiikin Thessalonike Luokka:Antiikin kristillisyys