Totuus kiihottaa. Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä on suomalaisen filosofin Jukka Hankamäen kirja vuodelta 2020. Sen julkaisi perussuomalaista puoluetta lähellä oleva ajatushautomo Suomen Perusta.
Hankamäki arvostelee tiedeyhteisöä ja ”valtamediaa” vasemmistolaisesta populismista. Hänen mukaansa ne peittelevät itselleen epämieluisia tosiasioita, mikä on luonut tilausta MV-lehden kaltaiselle vastamedialle. Median jakautumisen perussyynä Hankamäki pitää suomalaisen yhteiskunnan halkeamaa, jonka syiksi hän mainitsee sananvapautta rajoittavan lainsäädännön, epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan sekä Euroopan unionin keskittämispolitiikan. Hankamäen mukaan vihapuhe ei ole ensisijainen ongelma, vaan tärkeämpää olisi pohtia, miksi ihmiset ovat tulleet vihaisiksi.
Totuus kiihottaa sai tiedotusvälineissä kielteisen vastaanoton. Erityisesti sen naisvihamielisiksi ja seksuaalisen ahdistelun puolusteluksi tulkitut kannanotot herättivät pahennusta. Muita kritiikin aiheita olivat teoksen väitetyt asiavirheet, epätieteellisyys, rasismi ja ylipituus. Myönteisemmissä arvioissa huomautettiin, että kohutuimmat näkemykset edustavat verrattain pientä osaa koko kirjasta eivätkä varsinaisesti liity sen pääaiheeseen eli tiedotusvälineiden väitettyyn puolueellisuuteen.
Kohun noustua perussuomalaisten puoluejohto irtisanoutui kirjasta, ja puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho totesi sen julkaisemisen virheeksi. Opetus- ja kulttuuriministeriö ilmoitti lisäksi perivänsä Suomen Perustalta takaisin kirjaan käytetyn valtionavustuksen arvioidun määrän. Kohun vuoksi Suomen perusta keskeytti kirjan julkaisemisen, eikä se enää ole saatavilla ajatuspajan verkkosivuilla.
Hankamäki itse julkaisi vuonna 2022 kirjan saamasta vastaanotosta tutkimuksen Pavlovin koirat, jossa hän vastaa kohtaamaansa kritiikkiin ja kiistää kirjansa olevan naisvihamielinen tai rasistinen. Vastineen mukaan Totuus kiihottaa ei puolusta tai vähättele seksuaalirikoksia vaan arvostelee niistä käytyä julkista keskustelua. Hankamäen mukaan tutkimukseksi tarkoitettua kirjaa käsiteltiin viestimissä puoluepoliittisena kannanottona, mikä oli hänen mukaansa virheellistä.
Teoksen sisältö
Lajityyppi ja metodologia
Kirjoittaja Jukka Hankamäki on koulutukseltaan filosofian ja valtiotieteiden tohtori. Hän sanoo teostaan tieteelliseksi mediatutkimukseksi, jonka aineisto koostuu vuosien 2005–2020 välillä valtavirtamediassa ilmestyneestä juttuaineksesta. Menetelmikseen Hankamäki nimeää diskurssianalyysin,Hankamäki 2020, s. 198. sosiaalipsykologisen väitöskirjansa vuorovaikutusteorian ja teoksessaan Dialoginen filosofia kehittelemänsä keskustelumenetelmän.Hankamäki 2020, s. 20.
Aineistona ovat esimerkiksi Turun terrori-iskua, translainsäädännön uudistamista, Suostumus2018-aloitetta, Me Too -kampanjaa ja koululaisten ilmastolakkoilua koskeva lehtikirjoittelu.Hankamäki 2020, s. 235 jss. Kirjassa on 420 sivua ja 821 lähdeviitettä, ja se jakautuu kolmeen osaan: ”Tilanne ja teoria”, ”Todistelu ja tulkinta” sekä ”Merkitys medialle, tieteelle ja informaatioteorialle”.Hankamäki 2020. Hankamäen mukaan hänen jäsenyytensä perussuomalaisissa ei ole vaikuttanut teoksen sisältöön.
Median kritiikki
Hankamäki väittää ruotsalaiselta viestinnän professorilta Jesper Strömbäckiltä peräisin olevaan medioitumisteoriaan tukeutuen, että poliitikkojen riippuvuus median suosiosta on siirtänyt poliittista valtaa toimittajille.Hankamäki 2020, s. 123. Hänen mukaansa sama ilmiö toistuu tiedepolitiikassa: toimittajat ”orkestroivat” mediajulkisuutta puhuttamalla tieteilijöitä valikoidusti, mistä syntyy puolueellista agendajournalismia. Samalla tieteilijät ovat alkaneet myötäillä tiedotusvälineiden näkemyksiä, mikä synnyttää tarkoitushakuista tutkimusta, hän katsoo.Hankamäki 2020, s. 129, 370 jss.
Teoksen mukaan journalismi on jakaantunut ”vihervasemmistolais-feministiseen ja oikeistoliberaaliin” perinnemediaan sekä ”kansallista etua tavoittelevaan” uusmediaan. Näistä ensin mainittu on hänen mukaansa tunteellinen ja idealistinen, jälkimmäinen realistinen ja rationaalinen,Hankamäki 2020, s. 28. ja taustalla vaikuttaa yhteiskunnan jakaantuminen liberaaliin ja konservatiiviseen väestönosaan.Hankamäki 2020, s. 28. Poliittista valtavirtaa kannattavat tiedotusvälineet eivät Hankamäen mukaan edes voisi olla totuudellisia, koska ”valhe, suodattaminen ja sensuuri” kuuluvat valtaan määritelmällisesti.Hankamäki 2020, s. 393 jss.
Hankamäen mediakritiikki kohdistuu varsinkin Helsingin Sanomiin ja Yleisradioon. Hankamäki katsoo toimittajien roolin muuttuneen tiedon välittäjistä valmiiden tulkintojen esittäjiksi.Hankamäki 2020, s. 29. Objektiivisten tosiasioiden sijaan viestimet kertovat tunteisiin vetoavia tarinoita yksittäisistä henkilöistä ja heidän subjektiivisista kokemuksistaan. Tosiasiat säästetään ”kainalojuttuihin” tai ”faktanurkkiin”. Hankamäen mukaan totuuden jälkeistä aikaa ovat äänekkäimmin kritisoineet sosiaalista konstruktionismia kannattavat jälkimodernistit,Hankamäki 2020, s. 30–31. jotka ristiriitaisesti itse samalla kiistävät objektiivisen totuuden olemassaolon.Hankamäki 2020, s. 30–31, 59–60.
Koska toimittajat ovat Hankamäen mielestä etääntyneet arkitodellisuudesta, ovat kansalaisten mielipiteet päässeet paremmin esiin sosiaalisessa mediassa, jota koskeva sensuroiminen tosin antaa vääristyneen kuvan siitä, mitä todellisuudessa ajatellaan. Lehtien tilaajakato ja talousahdinko eivät Hankamäen mukaan johdu digitalisoitumisesta,Hankamäki 2020, s. 128. vaan ongelmana on viestinnän sisältö, mikä on luonut tilauksen MV-lehden kaltaisille julkaisuille.Hankamäki 2020, s. 86–88, 98, 128. Valtavirran tiedotusvälineiden ja vaihtoehtoisen kansalaisjournalismin välinen kilpailu on Hankamäen mukaan merkki yhteiskunnan legitimiteetin kriisistä, jonka aiheuttajaksi hän osoittaa maahanmuuton tuottaman eripuran ja EU-jäsenyydestä johtuvan keskittämispolitiikan.
Yliopistolaitoksen kritiikki
Hankamäen mukaan feminismi on politisoinut yliopistolaitosta ja lietsoo ihmisten välisiä ristiriitoja intersektionaalisuuden ja identiteettipolitiikan varjolla.Hankamäki 2020, s. 228–279. Hankamäki arvioi, että poliittinen korrektius ja ”turvallisten tilojen” politiikka ovat hävittämässä sananvapauden yliopistokampuksilta.Hankamäki 2020, s. 370–371. Tiedon ja totuuden sijasta yliopistoväki on nykyään kiinnostuneempi poliittisista päämääristä, kuten tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta, ja alalle hakeudutaan maailman parantamiseksi.Hankamäki 2020, s. 16. Tämä luo sosiaaliseen paineen liittyä hyvyyden edustajiin ja kieltää omassa toiminnassa mahdollisesti vallitseva pahuus.Hankamäki 2020, s. 383. Hankamäen mielestä oman poliittisuuden avoin tunnustaminen ei vapauta tutkijoita ja toimittajia sitoumuksistaan.Hankamäki 2020, s. 332.
Esimerkkitapauksina Hankamäki käsittelee Turun yliopiston sukupuolen tutkimuksen oppiaineessa koettuja kiistojaHankamäki 2020, s. 374–377. ja filosofi Peter Boghossianin (ym.) kokeilua, jolla hän sai julkaistuksi tieteellisissä lehdissä suuren määrän parodisessa tarkoituksessa kirjoitettuja artikkeleita, jotka myötäilivät lehtien toimituskunnilla olevia näkemyksiä.Hankamäki 2020, s. 377–380. Myös tiedotusvälineillä on Hankamäen mukaan feministinen ideologia, jonka kyseenalaistamisesta jaellaan sosiaalisia rangaistuksia.Hankamäki 2020, s. 260–265.
Poliittiset kannanotot
Hankamäen määritelmässä populismin tunnusmerkkejä ovat asiasisällön korvautuminen karismaattisilla auktoriteettihahmoilla sekä valmius sanoa mitä tahansa, mikä tuo kannatusta. Hänen mukaansa perussuomalaiset ei ole populistinen puolue, vaan sillä on selkeä poliittinen linja, josta se ei tingi pelkän suosion tavoittelun vuoksi. Populistiseksi leimattua elitisminvastaisuutta ja suorapuheisuutta Hankamäki pitää demokratian tunnusmerkkeinä.Hankamäki 2020, s. 193–194. Aidosti populistinen on sen sijaan vasemmalle kallistuva valtavirtamedia.Hankamäki 2020, s. 137, 200–201, 203, 221, 385–386.
Hankamäen mukaan vihapuhe ei ole ensisijainen ongelma, vaan tärkeämpää olisi pohtia, miksi ihmiset ovat tulleet vihaisiksi.Hankamäki 2020, s. 356–357 jss. Hän pitää epätodennäköisenä, että tukahdutetut näkemykset olisivat vähemmän vaarallisia kuin julki lausutut,Hankamäki 2020, s. 361–362 jss. ja katsoo, ettei yhteiskunnallista totuutta voida tavoitella tilanteissa, joita varjostaa rangaistusten uhka. Hankamäki puolustaa sananvapautta julkisen vallan rajoitustoimilta ja viestimien itsesensuurilta. Uskonrauhan rikkomisen ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen kaltaiset lait Hankamäki näkee vastaanottajien yrityksinä päättää viestien merkityksistä tai haluna projisoida oma suuttumus viestin lähettäjän ominaisuudeksi.Hankamäki 2020, s. 165–192, 358–366 jss.
Hänen mielestään vihapuhetta ja maalittamista ei pitäisi kriminalisoida, sillä ne ovat epätarkkoja käsitteitä, poliittiset aggressiot voivat olla myös perusteltuja, ja olisi valheellista, jos arvostelun kohteita ei saisi nimetä.Hankamäki 2020, s. 188–191, 356, 364–365.
Naiset ja seksuaalisuus
Hankamäki arvostelee feminismiä, jonka hän katsoo tuomitsevan ihmisen luontaisen seksuaalivietin. ”Seksuaaliseksi ahdisteluksi” kutsuttu toiminta on Hankamäen mukaan tosiasiassa luonnollista sovinnaisuusrajojen koettelua, joka ei aiheuta konflikteja vaan laukaisee niitä.Hankamäki 2020, s. 255–253. Hankamäen mukaan naiset eivät vastaa seksuaalisiin aloitteisiin myöntävästi, koska se siirtäisi vastuun pois mieheltä, jolloin nainen ei voisi jälkeenpäin lavastaa yhteisymmärryksessä tapahtuvaa yhdyntää raiskaukseksi.Hankamäki 2020, s. 241. Avioliiton sisäisen raiskauksen kriminalisointi on Hankamäen mielestä ”vastoin avioliiton ideaa”,Hankamäki 2020, s. 251. eikä ”täysivaltaisten ihmisten seksuaalisesta kanssakäymisestä pitäisi olla valitusoikeutta.”Hankamäki 2020, s. 250–251.
Hankamäki viittaa muun muassa Henry Laasasen keskustelua herättäneeseen kirjaan Naisten seksuaalinen valta vuodelta 2008. Hankamäen mukaan ”seksiä säännöstelemällä naiset pyrkivät luomaan itselleen valtaa, kun taas miesten kiinnostus heitä kohtaan ei kerro vallasta vaan vallan puutteesta, jota säätelemällä naiset pidättävät vallan itselleen naisten ja miesten välisissä epätasapainoisissa vaihtosuhteissa”.
Hankamäki esittää, että osa naisista on pariutunut ulkomaalaisten kanssa kostaakseen suomalaiselle yhteiskunnalle. ”Rajat ylittävillä pariutumisellaan he ovat muokanneet kansamme geeniperintöä tavalla, joka on rikkonut biologisen rodun, etnisesti määriteltävissä olevan kansan, valtio-opillisesti jäsenneltävissä olevan kansakunnan, juridisen kansalaisuuden ja valtiofilosofisesti voimassa olevan kansallisvaltion välisen ekvivalenssin sekä korrelatiivisen ja luottamuksellisen suhteen.”
Hankamäki selittää kahtiajakojen takana olevaa ongelmaa sosiaalisen vaihdon teorioilla ja pitää ristiriitojen esiinnousua seurauksena huonosta maahanmuuttopolitiikasta, joka on johtanut sukupuoliedustuksen epätasapainoon pariutumismarkkinoilla. Tämän seurauksena Suomeen on tullut suuri joukko turhautuneita, aggressiivisia ja huonosti yhteiskuntaan integroituneita nuoria miehiä, jotka ovat ajautuneet konfliktiin työttömyydestä ja toimeentulo-ongelmista kärsivien kantasuomalaisten miesten kanssa.Hankamäki 2020, s. 262.
Hankamäen mukaan feministit pyrkivät esiintymään seksuaalisen vapaamielisyyden nimissä mutta tuottavat tahattomasti myös ahdasmielisyyttä suosimalla maahanmuuttoa, joka on johtanut normien kiristämistä vaativiin seksuaalirikoksiin.Hankamäki 2020, s. 240–242; luku 11.3: ”Suostumushankkeen mediakäsittely ja ’liberaalit’ naiset”.
Kirjoitusprosessi ja julkaisu