pienoiskuva|Punakaartin sotilas ja sairaanhoitaja sisällissodan aikana. Punakaarti on yleisnimitys, jolla kutsutaan Suomen työväenliikkeen 1900-luvun alun puolisotilaallisia joukkoja. Punakaarteja perustettiin kahdessa vaiheessa, aluksi suurlakon seurauksena vuosina 1905–1906, ja niiden lakkauttamisen jälkeen uudelleen vuosina 1917–1918. Tunnetuin punakaartiksi kutsuttu joukko on vuoden 1918 sisällissodassa Suomen kansanvaltuuskunnan armeijana taistellut Suomen Punainen Kaarti.
Ensimmäiset punakaartit olivat pääosin aseistamattomia ammattiyhdistysliikkeen jäsenistä muodostettuja ryhmiä, jotka syntyivät vuoden 1905 suurlakon aikana perustetusta kansalliskaartista. Joulukuussa 1905 punakaartit saivat virallisen aseman sosialidemokraattisen puolueen sisällä, mutta ne lakkautettiin Viaporin kapinan väkivaltaisuuksien seurauksena elokuussa 1906.
Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen perustettiin aluksi väliaikaisia lakko- ja työväenkaarteja, jotka Suomen Ammattijärjestö myöhemmin syksyllä vakinaisti porvarillisten suojeluskuntien vastavoimaksi nimellä Suomen työväen järjestyskaarti. Niistä puolestaan muodostettiin tammikuussa 1918 Suomen kansanvaltuuskunnan armeijana sisällissodassa toiminut Suomen Punainen Kaarti. Sisällissodan jälkeen punakaarteja yritettiin vielä organisoida Pohjois-Suomessa, mutta niiden toiminta loppui vuoteen 1921 mennessä.
Vuosien 1905–1906 punakaartit Suurlakon kansalliskaarti pienoiskuva|Johan Kock (1861–1915).
Ensimmäiset järjestysmiehistöt syntyivät jo Helsingin Senaatintorilla huhtikuussa 1902 tapahtuneen kutsuntamellakan jälkeen. Niiden tarkoitus oli ylläpitää järjestystä, jotta jatkossa estettäisiin venäläisten joukkojen käyttäminen kutsuntalakkojen mielenosoittajia vastaan.Salkola 1985, s. 106. Varsinaisesti kaartit saivat kuitenkin alkunsa syksyn 1905 suurlakon aikana, jolloin myös poliisivoimat olivat lakossa, ja Suomen suuriruhtinaskunta ilman järjestysvaltaa. Työväestön hallitsema keskuslakkokomitea päätti ensimmäisenä lakkopäivänä 30. maaliskuuta ottaa Helsingin järjestyksenpidon haltuunsa vastineeksi sille, etteivät työläiset päässeet mukaan porvariston ja kenraalikuvernöörin välisiin neuvotteluihin.
Työmies-lehden toimittaja Kaarlo Luodon aloitteestaRoos Sigurd, Suomen kansallislakko I Helsinki, s. 211toim. Matti Klinge, Suomen kansallisbiografia 6, s. 340−341 perustettiin kansalliskaarti, jonka nimi viittasi vuoden 1789 Ranskan vallankumoukseen.Soikkanen 1961, s. 229.Salkola Marja-Leena, Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1, s. 45 Siihen liittyivät aluksi myös porvaristoa edustaneet ylioppilaat. Kansalliskaartin päälliköksi valittiin työläisten kannattama entinen vanhan väen kapteeni Johan Kock, jonka alaisuudessa ylioppilaat suostuivat lopulta palvelemaan omana osastonaan. Toisena lakkopäivänä kansalliskaarti miehitti Senaatintorin laidalla sijainneen pääpoliisiaseman ja lähetti järjestyspatrulleja eri puolille kaupunkia.
Suurlakko alkoi työväestön ja porvariston yhteisenä protestina venäläistämistoimia vastaan, mutta jo muutaman päivän kuluttua osapuolten välille syntyi erimielisyyksiä, mitkä lopulta johtivat kansalliskaartin hajoamiseen. Ylioppilaiden erottua he muodostivat oman suojeluskaartinsa, jonka päälliköksi tuli kapteeni Gösta Theslöf. Viimeisenä lakkopäivänä 6. marraskuuta tilanne kärjistyi jo lähelle väkivaltaista yhteenottoa, kun kansalliskaarti yritti sulkea ennen lakon virallista päättymistä avattuja kauppoja Helsingin keskustassa. Theslöf oli komentanut aseistetut ylioppilaat avaamaan tulen aseistamattomia kansalliskaartilaisia vastaan, kunnes tilanne lopulta raukesi Kockin määrättyä omat miehensä vetäytymään. Kansalliskaarti oli käytännössä aseistamaton. Sen hallussa oli vain pieni määrä käsiaseita, joilla ei olisi pärjätty venäläiselle sotaväelle tai helsinkiläisiltä asekauppiailta kivääreitä saaneille ylioppilaille.Kujala 2016, s. 106–107. pienoiskuva|vasen|Kaarlo Luodon johtama ”punainen kaarti” järjestäytyneenä Senaatintorille. Nimitys ”punainen kaarti” syntyi jo suurlakon alussa, mutta alun perin sillä tarkoitettiin vain kahta Kaarlo Luodon komentamaa rykmenttiä, jotka käyttivät punaisia käsivarsinauhoja.Roos Sigurd, Suomen kansallislakko I Helsinki, s. 213 Väriin ei Suomessa vielä tuolloin liittynyt sen myöhempää poliittista merkitystä, vaan esimerkiksi osa kansalliskaartiin kuuluneista työläisistä käytti valkoisia nauhoja. Nimitys kuitenkin levisi nopeasti, ja jo lakon päättyessä porvaristo kutsui kansalliskaartia yleisesti ”punaiseksi kaartiksi”. Luodon kokoama ”punakaarti” oli sotilaallisen mallin mukaan organisoitu. Se harjoitteli Kaisaniemen puistossa tai Kallion ja Punavuoren työläiskaupunginosissa, samalla kun osa miehistöstä partioi eri puolilla kaupunkia.Kujala 2016, s. 70. Perjantaina 3. marraskuuta punakaarti hääti poliisilaitokselta epälojaaleina pidetyt ylioppilaat, joita Luoto kuvaili ”tiukkoihin trikoisiin pukeutuneiksi urheilijoiksi”. Hänen mukaansa heidän tilalleen tuli nyt ”miehiä”.
Järjestyskaarteja perustettiin lakon aikana myös lukuisiin muihin kaupunkeihin, sekä joihinkin maalaispitäjiin. Torstaina 2. marraskuuta eri puolille maata lähetettiin sähkeitä, joissa kehotettiin perustamaan sotilaallisesti järjestäytyneitä punaisia kaarteja.Kujala 2016, s. 114. Helsingin ulkopuolella kaartit koostuivat kuitenkin pääosin työväestöstä, joten samankaltaista hajoamista ei muualla juurikaan nähty. Venäläinen sotaväki puuttui kansalliskaartin toimintaan ainakin Viipurissa, jossa se hajotettiin voimatoimin ja 175 jäsentä vangittiin.Kujala 2016, s. 183–184. Kansalliskaartin historiikin kirjoittaneen K. V. Wallinin (myöh. Voionmaa) mukaan lakon loppuvaiheessa Helsingin punaiseen kaartiin kuului noin 2 900 miestä, kun koko kansalliskaartin vahvuus pääkaupungissa ilman ylioppilaita oli 6 450 miestä.
Punakaarti saa virallisen aseman pienoiskuva|Helsingin punakaartin lipun vihkiminen Kaisaniemen puistossa marraskuussa 1905. Suurlakon päätyttyä kansalliskaarti luovutti järjestysvallan takaisin entiselle poliisikunnalle. Senaatintorilla järjestetyssä Helsingin viimeisessä kansankokouksessa kansalliskaarti kuitenkin päätettiin säilyttää ennallaan. Samalla toiminta laajennettiin koko maan kattavaksi ja kaikkien kansalliskaartien ylipäälliköksi valittiin Johan Kock. Vanhat nimitykset jäivät nopeasti pois käytöstä ja työväen kaarteja alettiin yleisesti kutsumaan ”punaisiksi kaarteiksi”.Kujala 2016, s. 163–164, 205.
Punakaartien asema työväenliikkeen sisällä virallistettiin 20.–22. marraskuuta Tampereella järjestetyssä SDP:n ylimääräisessä puoluekokouksessa. Uusi puoluehallinto hyväksyi kaartien säännöt, joissa tehtäväksi määriteltiin kansalaisten hengen ja omaisuuden suojeleminen mahdollisen uuden suurlakon aikana, sekä työväen kokoontumis- ja sananvapauden turvaaminen. Punakaartin edellytettiin toimivan puolueohjelman mukaan ja noudattavan puoluehallinnon ohjeita. Kaikkien jäsenten toivottiin myös kuuluvan työväenyhdistyksiin. Tehtävänsä jättäneen Kockin tilalle uudeksi ylipäälliköksi valittiin Kaarlo Luoto. Punakaartit oli tarkoitettu vain väliaikaisiksi, sillä niiden oli määrä lopettaa toimintansa, kun keisari vahvistaisi päätöksen yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittavasta yksikamarisesta eduskunnasta.Kujala 2016, s. 210–211. Samaan aikaan myös porvaristo alkoi Helsingissä kokoamaan omaa suojeluskuntaansa. pienoiskuva|vasen|Punakaartin rintamerkki suurlakon ajalta Turusta. Merkissä on teksti ”VAPAUS”. Suurlakon jälkeen kiristyneessä ilmapiirissä punakaartin linja vähitellen jyrkkeni, ja järjestystehtäviin tarkoitetusta kaartista tuli hyökkäysluonteinen vallankumousarmeija. Jo suurlakon aikana oli esillä ajatus aseellisesta vallankumouksesta. Sen juuret olivat marxilaisessa luokkataisteluopissa, mutta myös sortovuosien yhteiskunnallinen levottomuus vahvisti väkivaltaisen toiminnan ihailua ja hyväksyntää.Soikkanen 1961, s. 229–230. Kun senaatti vahvisti poliisivoimia, koki työväenliike, että toimenpide oli suunnattu juuri sitä vastaan.Soikkanen 1961, s. 241. Radikaali punakaarti muodosti aikaisemmin väkivallattomuutta korostaneeseen pasifistiseen työväenliikkeeseen aivan uudenlaisen organisaation, johon sen veteraanit ja SDP:n puoluehallinto suhtautuivat epäluuloisesti, ja usein myös avoimen kielteisesti. Punakaartien jäsenet olivat yleensä nuoria, jotka olivat liittyneet työväenjärjestöihin vasta suurlakon aikana. Myös niiden johto oli suurimmaksi osaksi uusien työväenliikkeen jäsenten käsissä.Soikkanen 1961, s. 241–248.
Punakaarteja syntyi yleensä paikkakunnille, joissa työväenjärjestöt jo toimivat aktiivisesti, mutta niitä perustettiin myös maaseudulle, missä työväenyhdistyksiä ei ollut ennen suurlakkoa. Tällaisia paikkakuntia olivat esimerkiksi Satakunnan tyypilliset torpparipitäjät Mouhijärvi ja Suodenniemi sekä Mäntän ja Enson kaltaiset maaseudun teollisuusyhdyskunnat. Joillakin paikkakunnilla kaartit perustettiin uuden suurlakon järjestyksenpitoa silmällä pitäen, mutta toisin paikoin, kuten esimerkiksi Mouhijärvellä, sen ilmoitettiin suoraan olevan vastapaino porvariston suojeluskaartille. Viipurissa toimi jo välittömästi suurlakon jälkeen aseharjoituksia pitäneitä maanalaisia taistelujärjestöjä. Erityisesti Karjalankannaksella ja muualla Itä-Suomessa tapahtui myös useita väkivaltaisuuksia, kuten insinööri Oscar Geffertin ryöstömurha, joissa oli mukana paikallisten työväenyhdistysten ja punakaartien jäseniä. Myös porvarilliset aktivistit sekä heidän kanssaan yhteistyötä tehneet työläisaktivistit syyllistyivät vastaaviin tekoihin.Soikkanen 1961, s. 237–238. pienoiskuva|Kaarlo Luoto (1875–1947). Puoluehallinto yritti aluksi valvoa punakaartia niin, että päällikkökuntien kokouksissa oli aina mukana kaksi sen edustajaa. Myöhemmin kevään 1906 aikana tehtävä siirtyi suurlakkokomitean edustajille, joilla ei kuitenkaan ollut samaa arvovaltaa. Ylipäällikkö Kaarlo Luodon ja puoluejohdon välit olivat viileät, jonka vuoksi punakaarti ajautui yhä kauemmas puolueesta. Huhtikuussa 1906 pidettiin punakaartin edustajakokous, jossa oli läsnä 150 edustajaa 87 kaartista. Puoluehallinnosta paikalla olivat Paavo Leppänen ja Jalmari Kirjarinta. Kokouksessa valittu johtava toimikunta koostui lähinnä entuudestaan tuntemattomista lyhyen aikaa työväenliikkeessä mukana olleista henkilöistä. Luoto erotettiin ylipäällikön tehtävästä väitettyjen taloudellisten väärinkäytösten vuoksi ja hänen tilalleen valittiin jälleen Johan Kock. Hän oli tullut työväenliikkeeseen vasta suurlakon aikana, minkä vuoksi Kock ei omannut sen perinteisiä väkivallan vastaisia näkemyksiä, vaan entisenä upseerina korosti avoimesti aseellista toimintaa. Koska hänellä ei ollut yhteyksiä johtaviin sosialidemokraatteihin, syveni punakaartin erkaantuminen puolueen ja suurlakkokomitean valvonnasta vielä entuudestaan.
Kun keisari Nikolai II vahvisti uuden vaalilain ja valtiopäiväjärjestyksen 20. heinäkuuta, oli punakaartin sääntöjen mukainen tehtävä täytetty. Seuraavana päivänä Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla alkaneessa kokouksessa kaartin edustajisto kuitenkin päätti edelleen jatkaa toimintaa. Kokouksessa irtaannuttiin lähes kokonaan puolueen määräysvallasta ja käännyttiin jopa puoluejohtoa vastaan. Itsenäisyyttä haluttiin korostaa muun muassa punakaartin omalla sanomalehdellä, jonka perustamisesta kuitenkin luovuttiin taloudellisten edellytysten puuttuessa. Punakaartien jäsenmäärä oli kasvanut niin, että kesään mennessä jäseniä arvioitiin olevan jo 25 000. Samalla se alkoi tosissaan nousemaan SDP:n rinnalle vakavasti otettavaksi työväenliikkeen toimijaksi.
Viaporin kapina ja Hakaniemen mellakka
pienoiskuva|Viaporin kapinan yhteydessä pidätettyjä punakaartilaisia viedään poliisiasemalle.