pienoiskuva|Isabella d'Aragonaa esittävä mitali, kuvanveistäjä Gian Cristoforo Romano n. 1500. pienoiskuva|Isabella d'Arganona esittävä lunette muotoinen muotokuva Casa Atellani, Milano Isabella d'Aragona (2. lokakuuta 1470 Castel Capuanon linna, Napolin kuningaskunta – 11. helmikuuta 1524 Castel Capuanon linna, Napolin kuningaskunta) oli italialainen aatelinen, Napolin prinsessa sekä Milanon herttuatar avioliiton kautta ja Barin herttuatar omalla oikeudellaan (suo jure).
Isabella d'Aragonan elämää leimasivat italialaisotien aiheuttamat poliittiset kriisit. Hän joutui usein ristiriitaan synnyinmaansa Napolin kuningaskunnan ja aviomiehensä suvun hallitseman Milanon herttuakunnan välillä, mikä aiheutti hänelle henkilökohtaisia ja poliittisia vaikeuksia. Katastrofaaliseksi osoittautuneen avioliiton ja Milanon herttuakunnan tuen puuttumisen jälkeen hän sai puolisonsa kuoleman jälkeen Barin herttuakunnan henkilökohtaiseksi omaisuudekseen aviomiehensä sedältä Ludovico Sforzalta vuonna 1501. Tämä antoi Isabellalle mahdollisuuden perustaa oma hovi sekä rakentaa poliittista vakautta ja turvallisuutta maassaan jatkuvia sotia vastaan. Nämä uudistukset sekä hänen kiinnostuksensa taiteeseen ja kirjallisuuteen johtivat Barin herttuakunnan elpymiseen ja kukoistukseen. Hän keskittyi myös tyttärensä Bona Sforzan koulutukseen, josta tuli Puolan kuningatar.
Suku ja koulutus Hänen vanhempansa olivat tuolloinen Calabrian herttua, Napolin kuningas Alfonso II ja Milanon prinsessa Ippolita Maria Sforza (1445–1488), hän oli heidän toiseksi vanhin lapsensa. Hänen äidinpuoleiset isovanhempansa olivat Milanon herttua Francesco Sforza ja Milanon herttuatar omalla oikeudellaan, Bianca Maria Visconti. Hänen vanhempi veljensä oli Napolin seuraava kuningas Ferdinand II, nuorempi oli prinssi Piero, Apulian kenraaliluutnantti ja Rossanon prinssi, joka kuoli nuorena jalkaleikkauksen jälkeiseen tulehdukseen 1491. Hän kuului Trastámara-sukuun.
Sisarukset kasvoivat serkkujensa Isabella d'Esten ja Beatrice d'Esten, Napolin kuningatar Eleonora d'Aragonan lasten rinnalla. Isabellalla oli erityisen läheinen suhde Beatriceen. Isabella varttui Calabrian herttuoiden Castel Capuanon linnassa Napolissa. Hänen opettajanaan oli runoilija ja humanisti Giovanni Pontano. Hän oli kiinnostunut musiikista ja runoudesta, ja kirjoitti runoja.
Isabellan lapsuudessa hänen vanhempiensa suhde oli vaikea, ja sitä leimasivat kilpailu ja halveksunta. Herttua Alfonso, jota kenties uhkasi herttuatar Ippolita Marian hyvä koulutus tai joka halveksi tämän sukua, kohteli puolisoaan epäkunnioittavasti koko avioliiton ajan. Alfonso piti parempana rakastajattarensa Trogia Gazzelan seuraa, jonka kanssa hän sai kaksi aviotonta lasta. Isabellan isoisä Napolin kuningas Ferdinand I oli rohkea hallitsija, joka ei epäröinyt vihollistensa kanssa.
Vuodesta 1471 lähtien Isabellan oli tarkoitus mennä naimisiin Milanon herttuakunnan perillisen Gìan Galeazzo Sforzan kanssa, ja valmistelut saatiin päätökseen 26. syyskuuta 1472 laaditulla sopimuksella. Morsian ja sulhanen olivat serkuksia: Isabellan äiti Ippolita Maria Sforza ja Gìan Galeazzon isä Galeazzo Maria Sforza olivat sisaruksia, joten tarvittiin erivapaus, joka saatiin helposti paavi Sixtus IV:ltä. Kihlaus solmittiin 30. huhtikuuta tai 1. toukokuuta 1480 Milanon Castello di Porta Giovassa. Elokuussa 1488 Ludovico Sforzan lähettiläs Agostino Calco saapui Napoliin keskustelemaan vihkimisen yksityiskohdista ja kulusta. Calcon saapuminen osui samaan aikaan Isabellan äidin, herttuatar Ippolita Marian, kuoleman kanssa. Surun vallitessa isoisä kuningas Ferdinand I ja Isabellan isä Calabrian herttua Alfonso päättivät olla lykkäämättä häitä.
Avioliitto Avioliitto, jonka virallisesti oli tarkoitus vahvistaa Sforzan ja Aragonian suvun välistä poliittista liittoa, solmittiin ensin Napolissa Castelnuovon palatsissa 21. tai 23. joulukuuta 1488 välittäjän avulla (per procura), sulhasen tilalla toimi tämän nuorempi veli, Tortonan herttua Ermes Sforza. Isabella ja hänen 400 hengen seurueensa lähtivät 26. joulukuuta tapaamaan tämän tulevaa aviomiestä, merimatkalla jouduttiin rantautumaan kaksi kertaa sataman suojaan talvimyrskyjen vuoksi. Hän saapui 18. tammikuuta 1489 Genovaan 11 kaleerin laivueessa – siellä hän lepäsi merimatkan rasituksista ja merisairaudesta ennen matkaansa Tortonaan, missä herttua Gìan Galeazzo odotti häntä. Tulevat puolisot tapasivat ensimmäisen kerran 24. tammikuuta 1489. Vigevanon linnassa heille oli varattu omat huoneet, mutta nuori aviomies Gian Galeazzo osoitti kylmyyttä, ellei suoranaista seksuaalista vastenmielisyyttä aviovaimoaan kohtaan, ja laiminlöi aviolliset velvollisuutensa. Ludovico Sforza nauroi tälle tapahtumalle julkisesti.
Setänsä jatkuvasti ja julkisesti pilkkaama nuori mies alkoi juopotella. Oli Ludovicon edun mukaista, ettei hänen veljenpojallaan olisi laillisia perillisiä herttuakunnalle, ja että kun hänen kyvyttömyytensä virallisesti tunnustettaisiin, hän menettäisi kaikki oikeudet hallita valtiota. Isabella matkusti 1. helmikuuta Vigevanosta Milanoon, jossa vihkiseremonia lopulta pidettiin. Avioiduttuaan 2. helmikuuta Milanon katedraalissa 1489 herttua Gìan Galeazzon kanssa hänestä tuli Milanon ja Barin herttuatar. Ferraran suurlähettiläs Giacomo Trotti kuvaili Isabellaa häiden yhteydessä: "Uusi herttuatar on hieman tummaihoinen kasvoiltaan eikä kovin kaunis, mutta hänellä on ystävällinen ja kaunis olemus". Päinvastoin hänen mukaansa, "herttua on kaunis ja erittäin hyvä".
Isabella viestitti herttuaparin rajoitetutuista elinolosuhteista Napolin kuninkaalle eli isoisälleen Ferdinand I:lle, joka puuttui poliittisesti Milanon hovin toimintaan, ja jonka painostuksesta valtionhoitaja Ludovico Sforza päätti vuonna 1490 järjestää upeat juhlat Milanossa vastanaineille. Tammikuun 13. päivänä 1490 Castello di Porta Giovan Sala Verdessä esitettiin Isabellan ja Gian Galeazzon avioitumisen kunniaksi naamiaisnäytelmä eli operetti nimeltä Il Paradiso, jonka libretto oli Bernardo Bellincionin kirjoittama. Operetin lavastuksen, koreografian ja puvut suunnitteli Leonardo da Vinci. Suurlähettiläs Trottin raporteista huolimatta muut ylistivät Isabellaa tämän kauneudesta, kuten Ferraresen suurlähettiläs, joka totesi: "Hän oli niin kaunis ja säteilevä, että hän näytti auringolta". Operetti kirjoitettiin pitkälti Isabellan ylistämiseksi. Operetissa esitettiin seitsemää planeettaa, jotka kiertävät Il paradisiota. Leonoardo da Vinci suunnitteli tätä varten allegorisen mekaanisen vaunun, joka kuvasi Maata ja taivaankappaleita. Näyttelijät esittivät planeettoja, jotka ylistivät Isabellaa ja kuvasivat tämän olevan maailmankaikkeuden keskipiste.
Fyysisen ulkonäkönsä lisäksi Isabella tunnettiin myös energisestä persoonallisuudestaan. Gìan Galeazzo oli sitä vastoin melkoinen vastakohta: kalpea, tunnollinen ja melankolinen. Persoonallisuuserot eivät voineet olla vaikuttamatta sekä avioliittoon että herttuakunnan politiikkaan 1490-luvulla.
Milanon herttuatar Ludovico Sforzan veljenpoikansa häissä osoittama runsas anteliaisuus jäi lyhytaikaiseksi: jo tapahtuman jälkimainingeissa Ludovico moitti avoimesti Napolin valtuuskuntaa siitä, että hänen oli täytynyt auttaa näiden valtakuntaa kolme kertaa, ja Napolin kuninkaan yrityksestä riistää Isabellan myötäjäiset. Muutamaa päivää myöhemmin Milanon herttuakunnan valtionhoitaja Ludovico määräsi herttuaparin muuttamaan Pavian linnaan, joka oli määrätty heidän pääasialliseksi asuinpaikakseen 13 000 dukaatin vuotuisella määrärahalla. Tämä aiheutti ensimmäiset kiivaat erimielisyydet Ludovicon ja Isabellan välille, joka tulkitsi puolisonsa tulleen pakotettuna karkotuksen Milanosta ja herttuankunnan hallinnon keskuksesta ja heille määrätyn vuotuisen määrärahan taloudelliseksi rajoitukseksi, jonka tarkoituksena oli riistää heiltä vallankäyttömahdollisuuksia. Toisten tietojen mukaan närkästyneenä Ludovico Sforzan ja Beatrice d'Esten hovin varjoon jäämisestä Milanon laillinen hallitsija Gian Galeazzo ja puoliso Isabella lähtivät Milanosta perustaakseen uuden hovin Paviaan, Gìanin isovanhempien Visconti-suvun kesäpalatsiin.
Isabella ei erehtynyt: heidän hovinsa koostui yksinomaan mauri-orjista, palvelijoista ja vakoojista. Saatuaan sedältään Ludovicolta vuotuisen määrärahan korotuksen 15 000 dukaattiin, herttua Gìan Galeazzon oli kuitenkin alistuttava siihen, että jokainen heidän kulunsa oli perusteltava valtionhoitajan rahastonhoitajalle, ja häntä nuhdeltiin julkisesti napolilaisen tavan mukaisten makeiden juomien nauttimisesta, jota pidettiin liiallisena sokerin kulutuksena (sokeri oli ennen 1700-lukua todella kallista ylellisyyttä). Vuoroin kyynelehtimällä ja vuoroin anoen Isabella ei tyytynyt Ludovicon määräyksiin, vaan sai myöhemmin itselleen lisää 40 dukaattia kuukaudessa ja Gian Galeazzolle 100 dukattia lisää.
Isabella oli enemmän raivoissaan Ludovicon räikeästä herttuan vallan anastamisesta kuin hänen puolisonsa. Hän vetosi isoisäänsä Napolin kuningas Ferdinand I:een, joka puuttui asiaan vuonna 1492 ja määräsi Ludovico Sforzan luovuttamaan herttuakunnan Isabellalle ja Gian Galeazzolle. Ludovico liittoutui keisari Maksimilian I:n ja Napolin kuningaskuntaa havittelevan Ranskan kuningas Kaarle VIII:n kanssa. Barin herttuatar (suo jure) pienoiskuva|Barin Castello Normanno-Svevo linnaVuonna 1501 annetulla, mutta 10. huhtikuuta 1500 (jolloin hän vielä hallitsi Napolin kaupunkia) edeltävällä asiakirjalla Napolin kuningas Frederico d'Aragona virallisti Barin herttuakunnan ja muiden läänitysten siirron Isabellalle. Siirtoasiakirjan laittomuudesta huolimatta Isabella katsoi omistavansa Barin herttuakunnan, joka myöhemmin laillisesti siirrettiin hänelle 10. lokakuuta 1502 päivätyllä asiakirjalla.
Herttuatar saapui Barin linnaan luultavasti vasta syyskuussa 1501 seitsemänvuotiaan tyttärensä Bonan kanssa. Tämä oli hänen ainoa jäljellä oleva lapsensa, sillä Bianca oli kuollut vuonna 1496 tai 1497, Ippolita oli kuollut Ischialla muutamaa kuukautta aiemmin 8-vuotiaana, ja poika Francesco, "pikkuherttua", oli viety kuningas Ludvig XII:n panttivangiksi Ranskaan.
Isabella muutti asumaan Barin linnaan ja kutsui hoviinsa useita aatelisia: suurkansleri Simone Calcon, hovimestari Antonello Pizzolin, vaatevaraston hoitaja Giosué de Ruggero, vanhemmat ratsumiehet Giovanni Stefano Reinan ja Giovan Angelo Carcanin, tilintarkastaja Cipriano Vaccan, kappalainen Giacomo Buongiovanni "Messinasta" ja linnanpäällikkö Pierangelo Pizzolin, jonka seuraajaksi tuli Francesco Cataneo. Pienen tyttärensä Bonan opettajaksi hän nimitti tilintarkastaja Vaccan kälyn Maria Critopolin; rippi-isä Alessandro Archiotan olivetanilaiseksi; opettajaksi pontonialaisen akateemikon Crisostomo Colunnan, joka oli myös San Nicolan basilikan rahastonhoitaja; ja leikkikaveriksi pienen Sabinella Positanin, jota hän kasvatti.pienoiskuva|Isabella d'Aragonan arkku San Domenico Maggiore kirkon sakastissa Napolissa. Noin neljän metrin korkeudessa sijaitseva parvi kulkee huoneen kolmella sivulla. Parvella on 38 puista arkkua, joissa on kymmenen kuninkaan, prinssin sekä aatelisten ruumiit. He kuolivat 1400-luvun jälkipuoliskon ja 1500-luvun lopun välisenä aikana. Alun perin kirkon eri puolilla olleet arkut kerättiin sakastiin vuonna 1594 Espanjan kuningas Filip II:n määräyksestä.Barin herttuatar Isabella d'Aragona kuoli 53-vuotiaana Napolissa 11. helmikuuta 1524 Castel Capuanon linnassa kärsittyään aikalaislähteitten mukaan pitkään vesipöhöstä ja hänet haudattiin San Domenico Maggioren luostarikirkon sakastiin suurten hautajaismenojen jälkeen.
Perintö Vuonna 2012 antropologit tutkivat Isabellan muumioituneen ruumiin ja totesivat, että hän oli sairastanut kuppaa. Hänen hampaansa sisälsivät paljon elohopeaa, jota käytettiin kupan hoitoon, joka oli mustuttanut hammaskiilteen, josta suurin osa oli poistettu hiomalla. He päättelivät, että Isabella d`Aragona oli myrkytetty tällä lääkinnällä.
Lapset Heille syntyi neljä lasta: