Euroopan kansanpuolue (, lyh. EPP) on vuonna 1976 perustettu eurooppalainen puolue. Sen perustivat kristillisdemokraattiset puolueet. Myöhemmin puolue on laajentanut jäsenkenttäänsä myös konservatiivisiin ja myös joihinkin keskusta-oikeistolaisiin puolueisiin. Puolueen puheenjohtajana on toiminut toukokuusta 2022 lähtien saksalainen Manfred Weber.
EPP on ollut Euroopan parlamentin suurin puolue vuodesta 1999, Eurooppa-neuvoston suurin puolue vuodesta 2002 ja se on myös selvästi suurin puolue nykyisessä Euroopan komissiossa. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja ja Euroopan komission puheenjohtaja tulevat molemmat EPP:stä. Monet Euroopan unionin perustajahahmoista tulivat puolueista, jotka myöhemmin perustivat EPP:n. EU:n ulkopuolella EPP:llä on ryhmä myös Euroopan neuvoston parlamentaarisessa yleiskokouksessa. EPP on vuorotellut sen keskusta-vasemmistolaisen kilpailijan, Euroopan sosialidemokraattisen puolueen, kanssa Euroopan suurimpana puolueena.
Euroopan kansanpuolue on omien sanojensa mukaan “Euroopan keskustaoikeistolainen poliittinen perhe. Se pyrkii luomaan ihmisiä lähellä olevan arvojen Euroopan, joka perustuu demokratiaan, avoimuuteen ja vastuullisuuteen, sekä vaurauteen, johon päästään edistämällä sosiaalista markkinataloutta.”http://www.europarl.europa.eu/news/fi/news-room/content/20130906STO18828/html/Lis%C3%A4tietoa-eurooppalaisista-poliittisista-puolueista
Euroopan kansanpuolue on kahden globaalin keskustaoikeistolaisen verkoston Euroopan siipi: International Democrat Unionin ja Centrist Democrat Internationalin.
Historia Tausta
Kristillisdemokraattisen liikkeen synty liittyy kansallisvaltioiden ja demokratioiden kehitykseen. Kun kansallisia puolueita syntyi, oli luonnollista että vahvasti kristillisissä kulttuureissa monet puolueet ottivat kristillisyyden puolueensa perustaksi. Tähän vaikutti erityisesti se, että vastassa olivat uskonnonvastaiset ja sosialistiseen vallankumoukseen pyrkivät puolueet. Kirkon ja kristillisyyden asema, sodat ja Ranskan vallankumous vaikuttivat kuitenkin hyvin eri tavalla eri maissa.Erävalo 2018, s. 38
Eurooppalaisten kristillisdemokraattien yhteistyö alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen vastapainona kommunistiselle internationaalille. Aloitteen yhteistyöstä teki Italian kansanpuolueen johtaja, katolinen pappi Luigi Sturzo. Vuonna 1921 PPI:n delegaatio Alcide de Gasperin johdolla tapasi Saksan keskustapuolueen johtoa, johon kuului mm. Konrad Adenauer. Yhteistyötä valmistelemaan perustettiin vuonna 1926 Kristillisyydestä inspiraationsa saaneiden demokraattisten puolueiden kansainvälinen sihteeristö (, SIPDIC).
Järjestäytyminen toisen maailmansodan jälkeen Ranskalaisen MRP:n puoluekokouksen yhteydessä muodostettiin vuonna 1945 kansallisten kristillisdemokraattisten puolueiden, järjestöjen ja yksilöiden väljä yhteistyöverkosto Nouvelles Équipes Internationales eli NEI. Isoissa Länsi-Euroopan maissa keskustaoikeistolaiset järjestäytyivät toisen maailmansodan jälkeen yhteisten sateenvarjopuolueiden alle. Kristillisdemokraattisten puolueiden ohella muodostui muutama suuri puolue (mm. Saksan CDU, Ranskan UMP, Espanjan kansanpuolue sekä Italian kristillisdemokraattinen puolue), jotka keräsivät kristillisdemokraattien ympärille myös konservatiivit, liberaalit ja muut keskustaoikeistolaiset ryhmät. Usein taustalla oli tarve estää sosialistien valtaan nousu.
Kristillisdemokraattisten johtajien aloitteesta perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, jonka päätöslauselma vuonna 1953 mahdollisti poliittisten ryhmien muodostamisen. NEI perusti EHTY:n yleiskokoukseen kristillisdemokraattisen ryhmän. Vuonna 1961 NEI perusti Maailman kristillisdemokraattien liiton WUCD:n (). Vuonna 1982 WUCD otti käyttöön nimen Christian Democrat International ja vuonna 1999 nykyisen nimen Centrist Democrat International.Erävalo 2018, s. 39
Joulukuussa 1965 NEI:sta muodostettiin Euroopan kristillisdemokraattien liitto EUCD, mikä kiinteytti kristillisdemokraattista ryhmää hiili- ja teräsyhteisön yleiskokouksessa, johti poliittisen ohjelmatyön käynnistämiseen sekä kristillisdemokraattisen ajattelun perusteiden selventämiseen.
Euroopan kansanpuolueen perustaminen Euroopan kansanpuolue perustettiin 8. heinäkuuta 1976 Euroopan kristillisemokraattien liiton rinnalle. Euroopan kansanpuolueen tuli määrä olla niiden maiden kristillisdemokraatisten puolueiden liitto, jotka kuuluivat Euroopan Yhteisöihin eli myöhempään Euroopan unioniin. Euroopan kansanpuolueen peurstivat puolueet Benelux-maista, Saksasta, Ranskasta, Irlannista ja Italiasta. Aloitteen perustamisesta tekivät Jean Seitlinger, Belgian pääministeri Leo Tindemans sekä Wilfried Martens. Tindemansista tuli kattopuolueen ensimmäinen puheenjohtaja ja Martens toimi myöhemmin sekä Belgian pääministerinä että EPP:n pitkäaikaisena puheenjohtajana. Euroopan kansanpuolueesta tuli ensimmäinen EY:n uusien sääntöjen mukainen Eurooppa-puolue.
Euroopan kansanpuolue jakautui sisäisesti kysymykseen, tulisiko jäseneksi hyväksyä myös muita kuin kristillisdemokraattisia puolueita. Benelux-maat, Ranska ja Italia vastustivat ajatusta kun Saksan CDU ja Baijerin CSU kannattivat keskustaoikeistolaisten puolueiden jäsenyyttä. CDU/CSU perusteli kantaa sillä, että kristillisdemokraattisen puolueen uupuminen Britanniasta ja Tanskasta teki vaikeaksi aikeen estää sosialistiryhmän nousun suurimmaksi Euroopan parlamentissa. Vuonna 1978 CDU:n Helmut Kohl, Ison-Britannian Margaret Thatcher ja Ranskan Jacques Chirac sopivat EDU:n perustamisesta Euroopan konservatiivipuolueiden yhteenliittymäksi, johon kuuluin CDU/CSU:n lisäksi kymmenkunta oikeistolaista ja talousliberaalia puoluetta, Suomesta Kokoomus.Erävalo 2018, s. 40
Keskustaoikeiston yhteinen järjestö Seurauksena oli kolme Euroopan laajuista yhteistyöjärjestöä, joissa oli päällekkäisiä jäsenyyksiä: EUCD, EPP ja EDU. Vuoden 1980 vaaleissa valta siiryi Euroopan parlamenteissa sosialisteille eikä uusissa jäsenmaissa Espanjassa, Portugalissa ja Kreikassa ollut kristillisdemokraattisia puolueita. Näin ollen EPP lähestyi näiden maiden keskustaoikeistolaisia puolueita. Rautaesiripun murruttua EPP hyväksyi 1990- ja 200-luvuilla useita keskustaoikeistolaisia jäseniä entisistä sosialistisista maista. Euroopan kansanpuolueen identiteettiä on määritelty muun muassa Ateenan periaateohjelmassa (1992) rautaesiripun murruttua sekä Berliinin konferenssissa (2001), kun EPP laajeni Keski- ja Itä-Euroopan keskustaoikeistolaisiin puolueisiin.
Saksa ryhtyi ajamaan keskustaoikeistolaisia kattopuolueita yhdentävää linjaa. Euroopan kansanpuolueesta tuli niin laaja, että EUCD menetti vähitellen merkityksen ja vuonna 1999 se sulautettiin Euroopan kansanpuolueeseen. Samalla Suomen Kristillisdemokraatit tuli EPP:n tarkkailijajäseneksi ja myöhemmin jäseneksi. Kokoomuksesta tuli EPP:n täysjäsen, kun EDU sulautettiin Euroopan kansanpuolueeseen. Tuolloin kokoomuksen puheenjohtaja Sauli Niinistö oli myös EDU:n puheenjohtaja. EDU lopetti toimintansa lokakuussa 2002 ja sulautui virallisesti EPP:hen. Niinistöstä tuli samalla Euroopan kansanpuolueen kunniapuheenjohtaja.Erävalo 2018, s. 41
Aikaisemmista EDU:n jäsenistä osa jatkoi yhteistyöstään ED-nimellä ja nämä toimivat parlamentissa EPP-ED-alaryhmässä. EPP-ED oli jakautunut suhteessa unionin liittovaltiokehitykseen. Lähinnä ED ja monet pohjoismaiset puolueet ajoivat itsenäsiten jäsenvaltioiden liittoa. Toisaalta enemmistö EPP-puolueista ajoi yhdentymistä kohti enemmän liittovaltiota muistuttavaa rakennetta. Lopulta vuonna 2009 useat ED:n jäsenet perustivat ECR-ryhmän (konservatiivit) ja EPP-ryhmä otti takaisin alkuperäisen nimensä (kristillisdemokraatit).Erävalo 2018, s. 42
EPP:n kristillisdemokraattinen identiteetti on kuitenkin jakautunut entistä enemmän, kun EPP-ryhmässä lähes puoluet on jo muita keskustaoikeistolaisia puolueita kuin kristillisdemokraatteja. EPP:n ryhmä on hajonnut kahtia monissa perinteisissä arvokysymyksissä eikä näitä aihepiirejä koskevissa äänestyksissä tehdä ryhmäpäätöksiä. EPP:n periaateohjelma uusittiin jälleen 2012 Bukarestissa, jolloin määriteltiin puolueen perusarvot yhä pääosin perinteiseltä kristillisdemokraattiselta pohjalta.
Poliittinen toiminta ja tavoitteet Poliittinen manifesti ja puolueohjelma EPP päivitti puolueohjelmansa Bukarestissa vuonna 2012 järjestetyssä puoluekokouksessa 20 vuoden jälkeen (EPP puoluekokous Ateenassa 1992) ja hyväksyi poliittisen manifestin, joka sisältää puolueen pääarvot ja politiikan tiivistetysti.
Arvoista manifesti korostaa seuraavia:
Vapaus keskeisenä ihmisoikeutena yhdistettynä vastuuseen Perinteiden kunnioittaminen Solidaarisuus apua tarvitsevia kohtaan, joiden vuorostaan tulee myös itse pyrkiä parantamaan tilannettaan Julkisesta taloudesta huolehtiminen Ympäristönsuojelu Läheisyysperiaate Pluralistinen demokratia ja sosiaalinen markkinatalous
Manifestissa esitellään myös EPP:n tärkeimmät tavoitteet EU:ssa:
Poliittinen unioni Euroopan komission puheenjohtajan valitseminen suoralla vaalilla Sisämarkkinoiden loppuunsaattaminen Perheiden merkitys, koulutuksen ja terveyden edistäminen Yhteisen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikan vahvistaminen ja maahanmuuttajien integraatio EU:n laajentumisen jatkaminen, parempi Euroopan lähialuepolitiikka, sekä syvempää yhteistyötä maiden kanssa, jotka eivät voi tai eivät halua liittyä EU:hun EU:n yhteisen energiapolitiikan määrittely Euroopan tason poliittisten puolueiden vahvistaminen
Rakenne Organisaatio Puheenjohtajisto
Puheenjohtajisto on puolueen korkein päättävä elin. Se päättää puolueen poliittisesta linjasta ja johtaa puhetta puoluevaltuustossa. Puheenjohtajiston muodostavat puolueen puheenjohtaja, 10 varapuheenjohtajaa, kunniapuheenjohtajat, pääsihteeri ja taloudenhoitaja. Euroopan parlamentin EPP-ryhmän puheenjohtaja, Euroopan komission, Euroopan parlamentin ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtajat sekä EU:n korkea edustaja (jos he kuuluvat EPP:n jäsenpuolueeseen) ovat puolueen varapuheenjohtajia virkansa puolesta.
Manfred Weber Thanasis Bakolas – Pääsihteeri Paulo Rangel – Taloudenhoitaja
Marija Gabriel – Varapuheenjohtaja Esther de Lange – Varapuheenjohtaja Johannes Hahn – Varapuheenjohtaja Siegfried Mureșan – Varapuheenjohtaja Dubravka Šuica – Varapuheenjohtaja Petteri Orpo – Varapuheenjohtaja David McAllister – Varapuheenjohtaja Andrzej Halicki – Varapuheenjohtaja Antonio Tajani – Varapuheenjohtaja Esteban Gonzalez Pons – Varapuheenjohtaja Sauli Niinistö – Kunniapuheenjohtaja (Suomen presidentti)
Ursula von der Leyen – Ex officio (Euroopan komission puheenjohtaja) Roberta Metsola – Ex officio (Euroopan parlamentin puhemies)
Puoluevaltuusto
Puoluevaltuusto määrittelee puolueen poliittiset kannat jokaisen puoluekokouksen välillä, päättäen jäsenyyshakemuksista, poliittisista linjoista ja budjetista. Puoluevaltuuston delegaatit tulevat EPP:n jäsenpuolueista, liitännäispuolueista, jäsenjärjestöistä ja ryhmistä. Puoluevaltuusto kokoontuu vähintään kolme kertaa vuodessa.
Puoluekokous Puoluekokous on Euroopan kansanpuolueen ylin päätöksentekoelin. Puoluekokouksen delegaatit tulevat EPP:n jäsenpuolueista, liitännäispuolueista, jäsenjärjestöistä ja ryhmistä.
Puolueen sääntöjen mukaan puoluekokous järjestetään joka kolmas vuosi. Tämän lisäksi puoluekokous järjestetään vuosina, jolloin pidetään europarlamenttivaalit (joka viides vuosi). Myös ylimääräisiä puoluekokouksia voidaan järjestää (ja on myös järjestetty). Todellisuudessa puoluekokous kokoontuu siis useammin kuin joka kolmas vuosi.
Puoluekokous valitsee puolueen puheenjohtajiston (joka kolmas vuosi) sekä päättää tärkeimmistä politiikkaohjelmista, vaaliohjelmista ja periaateohjelmasta.
Toiminta Huippukokous EPP-päämiehet kokoontuvat säännöllisesti huippukokoukseen ennen Eurooppa-neuvoston kokousta. Huippukokouksen tarkoituksena on löytää yhteinen linja Eurooppa-neuvoston kokousta varten.