Sri Lankalla on kirjoitettua historiaa yli 2 000 vuotta. Perimätieto kertoo prinssi Vijayasta, joka saapui saarelle tarujen mukaan samana päivänä kun buddha kuoli. Häntä pidetään saaren valtaväestön muodostavien singaleesien kantaisänä. Singaleesien pääkaupungiksi muodostui Anuradhapura, jonne rakennettiin kastelujärjestelmiä ja buddhalaisia temppeleitä. Singaleesien valtaa uhkasivat Etelä-Intian suunnalta tulleet tamilit, jotka olivat 1000-luvulla asettuneet saarelle pysyvästi. Saari jakautui kahtia, ja singaleesit asuttivat eteläisiä ja keskisiä osia, tamilit pohjoisia ja itäisiä osia. Singaleesien ja tamilien vastakkainasettelu on jäänyt pysyväksi tekijäksi saaren poliittisessa historiassa.
Eurooppalaiset kolonialistit saapuivat Sri Lankalle 1500-luvulla. Ensin saarelle tulivat portugalilaiset, heidän jälkeensä hollantilaiset ja viimeisenä britit. Eurooppalaiset käyttivät hyväkseen jakautunutta saarta ja tekivät sopimuksia eri hallitsijoiden kanssa ajaakseen omia etujaan. Viimeinen itsenäinen saarella sijainnut kuningaskunta Kandyn kuningaskunta kukistui brittien hallintaan vuonna 1815, jolloin saaresta tuli Britannian kruununsiirtomaa. Brittivallan aikana Ceylonin teestä muodostui maalle tärkeä vientituote.
Ceylon itsenäistyi Isosta-Britanniasta vuonna 1947, ja vuonna 1972 maasta tuli Sri Lankan tasavalta. Koko itsenäisyyden ajan maassa ovat kyteneet singaleesien ja tamilien väliset ristiriidat. Tamilit kokivat itsensä alistetuiksi, ja tilanne johti lopulta vuonna 1983 syttyneeseen sisällissotaan, jossa tamilitiikereinä tunnettu separatistinen liike vaati tamilialueiden irrottamista Sri Lankasta. Sisällissota kesti 26 vuotta, ja se päättyi tamilitiikerien antautumiseen vuonna 2009.
Esihistoria thumb|Prinssi Vijayan kruunajaiset kuvattuna Ajantan luolataidemaalauksessa. Geologisesti Sri Lankan saari on Intian niemimaan laajennus, joka oli yhteydessä mantereeseen mioseenikaudella, noin 25-5 miljoonaa vuotta sitten. Tämänkin jälkeen Sri Lankan ja Intian yhdisti kapea 30 kilometrin pituinen maakannas, Aataminsilta, jolloin Sri Lanka muodosti Intiasta työntyvän niemimaan. Aataminsilta oli kulkukelpoinen vielä 500 vuotta sitten, mutta vuonna 1480 myrsky katkaisi yhteyden.
Arkeologisten kaivausten perusteella on päätelty, että Sri Lankalla oli ihmisasutusta noin 75 000-125 000 vuotta sitten. Ensimmäiset asukkaat olivat metsästäjä-keräilijöitä, ja he käyttivät kivityökaluja. Kehittyneempiä kivityökaluja, joiden alkuperä on ajoitettu noin 28 000 vuoden taakse, on löydetty koko saaren alueelta. Niitä on löytynyt erityisesti saaren kukkuloilta ja hiekkarannoilta. Maanviljelystaito ja raudasta tehdyt työkalut levisivät saarelle noin 800-luvulla ennen ajanlaskun alkua
Sri Lankan alkuperäisasukkaita olivat veddat, jotka saapuivat alueelle 500-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Heidän jälkeläisiään asuu saarella edelleen joitakin tuhansia, mutta veddan kieli ei ole säilynyt. Vuoden 500 eaa. tienoilla saarelle saapuneet indoarjalaisia kieliä puhuneet singaleesit muodostavat nykyisin saaren valtaväestön. Dravidakieliä puhuneet tamilit saapuivat saarelle myöhemmin 200-luvun eaa. ja 1200-luvun jaa. välillä.
Varhaisimmat kirjalliset viittaukset saareen löytyvät intialaisesta Ramayana-eepoksesta, joka kertoo hindulaisen jumalan Raman valloittaneen Lankan vuonna 3000 eaa. Merkittävin muinainen tietolähde Sri Lankasta on kuitenkin neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua kirjoitettu mahavamsa, joka on paalinkielinen buddhalaismunkkien muinaisista kuninkaista kirjoittama sukukirja. Mahavamsa kertoo peräkkäisten buddhalaisten valtakuntien noususta ja taantumisesta, alkaen prinssi Vijayasta, Sri Lankalle saapuneen varhaisen singaleesisiirtokunnan johtajasta. Buddhalaisuus saapui saarelle Intiasta kolmannella vuosisadalla eaa. Mahavamsan mukaan Maurya-valtakunnan kuninkaan Ašokan poika Mahinda, toi buddhalaisuuden Sri Lankalle ja esitteli uskonnon saaren hallitsijalle. Merkittäväksi buddhalaisuuden suojelijaksi nousi hallitsija Devanampiya Tissa, joka perusti Mahaviharan luostarin, josta tuli Sri Lankan Theravada-buddhalaisuuden keskus.
Perimätiedot puhuvat saaren valloituksesta, mutta kaupankäynti oli myös merkittävässä asemassa saaren asutuksessa. Indoarjalaiset kauppiaat purjehtivat Intian rannikolla ja saattoivat perustaa Sri Lankalle siirtokuntia. Indoarjalaiset siirtokunnat kasvoivat ympäri saarta viidenneltä vuosisadalta eaa. lähtien, ja asukkaat järjestäytyivät useiksi klaaneiksi. Varhaiset siirtokunnat olivat puolittain itsenäisesti toimivien hallitsijoiden hallinnassa. Merkittäväksi hallintokeskukseksi nousi kuningas Pandukabhayan perustama Anuradhapuran kaupunkivaltio, joka yritti laajentaa määräysvaltaansa kattamaan koko saaren.
Anuradhapura-kausi thumb|Anuradhapuran kuningaskunnan aikainen tekojärvi, joka nykyisin on käyttämätön. thumb|Parakrama Samudra on antiikin aikana rakennettu tekojärvi, joka on toimii makean veden lähteenä nykyisinkin. Vijaya-dynastia hallitsi maata yli 600 vuoden ajan, aina vuoteen 65 jaa. asti. Vijaya-dynastia ei hallinnut maata kuitenkaan yhtäjaksoisesti, sillä sen valtaa heikensivät mantereen puolelta tulleiden tamilien vallankaappaukset. Vijaya-dynastiaa seurasi Lambakanna-dynastia, joka pysyi vallassa neljän vuosisadan ajan. Dynastian merkittävin kuningas oli vuosina 276-303 hallinnut Mahasena, jonka aikana rakennettiin monia suuria kastelujärjestelmiä.
Anuradhapuralle muodostivat kasvavan uhan kolme tamilien hindulaista valtakuntaa eteläisessä Intiassa; Pandya, Pallava ja Chola. Pandya-dynastia hyökkäsi Sri Lankaan vuonna 432 ja Lambakanna-dynastia kukistui. Singaleesien vallan palautti Moriya-dynastian ensimmäinen kuningas Dhatusena, joka syrjäytti Pandyat vuonna 459. Eteläintialaiset sekaantuivat kuitenkin Sri Lankan asioihin yhä enemmän 600-luvulta lähtien; vuonna 684 Pallavan hallitsijoiden tuella valtaan nousi Manavamma, joka perusti toisen Lambakanna-dynastian, joka hallitsi Anuradhapurassa noin 400 vuotta. Tänä aikana singaleesien valta laajeni ja pallavalaisen kulttuurin vaikutus kasvoi Sri Lankalla.
Pallavan suojeluksessa olo veti singaleesikuninkaat mukaan Etelä-Intian valtakuntien kiistoihin. Etelä-Intiasta Sri Lankalle kohdistuneet hyökkäykset olivat toistuva ilmiö. 900-luvun puolivälissä Pandya-dynastia oli saanut yliotteen Pallavasta Etelä-Intiassa. Anuradhapuran singaleesit liittoutuivat Pandyan kanssa Cholaa vastaan. Chola-dynastia piti singaleesikuningaskuntaa vihamielisinä Pandyan kanssa tekemänsä liiton vuoksi, ja Chola valloitti Sri Lankan saaren vuonna 993 ja liitti sen alueisiinsa. Chola-dynastian valta vyöryi Intiasta Sri Lankan yli aina Malakan niemimaalle ja Sumatralle asti, missä se nousi uhkaamaan Srivijayan valtakunnan valta-asemaa. Cholat hallitsivat Sri Lankaa 75 vuoden ajan. Tänä aikana hindulaisuus kukoisti ja buddhalaisuus taantui. Cholat perustivat uuden pääkaupungin saaren kaakkoisosaan Polonnaruwaan, joka oli strategisesti paremmassa suojassa singaleesien hyökkäyksiltä. thumb|left|Satmahal Prasada on Polonnaruwan aikakaudelta säilynyt buddhalainen stupa. Polonnaruwa-kausi
Chola-dynastian valta saarella kesti 1070-luvulle asti, jolloin kuningas Vijayabahun johdolla singaleesit saivat vallan saarella takaisin itselleen. Singaleesivallan palattua pääkaupunkia ei enää siirretty takaisin Anuradhapuraan, sillä Polonnaruwan katsottiin olevan paremmin suojassa Etelä-Intiasta tulevia hyökkäyksiä vastaan. Vijayabahu I hallitsi neljänkymmenen vuoden ajan, ja hänen aikanaan elvytettiin Chola-kauden aikana rappeutunutta buddhalaisuutta ja jälleenrakennettiin temppeleitä ja luostareita. Hän hallitsi vuoteen 1110 saakka, mutta hän ei jättänyt jälkeensä nimettyä seuraajaa, ja hänen jälkeensä maa joutui epävakauden tilaan.
Seuraavaksi merkittäväksi kuninkaaksi nousi vuonna 1153 Parakramabahu I, jonka aikana Polonnaruwa saavutti suurimman loistonsa ajan. Hänen aikanaan kaupungin väkiluvun on arvioitu olevan yksi muinaisen maailman suurimmista pääkaupungeista. Polonnaruwasta lähetettiin myös retkikunta Burmaan rankaisutoimenpiteenä srilankalaisen lähetystön pahoinpitelystä. Polonnaruwasta lähetettiin myös armeija hyökkäämään Pandyan valtakuntaan. Näillä toimilla ei kuitenkaan saavutettu pysyvää menestystä. Parakramabahu kuoli vuonna 1186 ja hänen jälkeensä valtaistuin siirtyi Kalinga-dynastialle, jonka aikana Etelä-Intian vaikutus lisääntyi. Vuosina 1187-1197 hallinnut Nissankamalla oli Polonnaruwa-ajanjakson viimeinen tehokas hallitsija. Hänen aikanaan maassa oli rauhan ja vakauden aika. Kastijärjestelmä kehittyi ja sitä alkoi säädellä brahmaanien oikeusjärjestelmä. Korkein kasti oli viljelijäkasti ja maanomistus antoi heille hyvän aseman. Ammattikasteista tuli myös perinnöllisiä ja ne säätelivät ruokavaliota ja avioliittoja. Ajanjaksolla tehtiin myös pakolliseksi se, että kuninkaan tuli olla buddhalainen. Kuninkaalle oli tärkeää että tällä oli papiston tuki takanaan, mikä mahdollisti buddhalaisuuden kukoistuksen kun ylläpidettiin ja rakennettiin uusia luostareita ja pyhäkköjä.
Nissankamallan kuoleman jälkeen valtakunta ajautui epävakauden ja heikon hallinnon kauteen, jolloin Sri Lankalla kasvoi Etelä-Intian vaikutusvalta. Vuonna 1214 saarelle hyökkäsi palkkasotureidensa tukemana kuningas Kalinga Magha, joka otti valtaansa koko saaren. Hänen kuolemansa jälkeen Polonnaruwa alkoi menettää väestöään ihmisten muuttaessa kaupungista saaren eteläisempiin osiin. Yhtenä muuttoliikkeen laukaisevana tekijänä pidetään kuivuutta, sillä maatalouden tuottavuus riippui alueen kastelujärjestelmien toimivuudesta. Kun perinteiset singaleesihallitsijat syrjäytettiin, ei niiden kunnossapidosta enää huolehdittu. Uusi hallinto ei enää ollut kykenevä eikä halukas ylläpitämään järjestelmiä ja osa myös tuhottiin tahallaan, jotta kilpailevien armeijoiden haitaksi saatiin aiheutettua tarkoituksella tulvia. Maanviljelystä tuli epävarmaa ja alue ei enää kyennyt elättämään suurta väestöä. Niinpä ihmiset muuttivat johtajiensa perässä alueille joilla oli suurempi sademäärä.
Hajanaiset kuningaskunnat Valtakeskuksen siirtyessä pois Polonnaruwasta, uusia väestökeskuksia syntyi saaren eteläisen, lounaisen ja keski-ylämaan alueille. Merkittäväksi singaleesien valtakeskukseksi nousi Dambadeniya, joka sijaitsi noin 110 km lounaaseen Polonnaruwasta. Sen ensimmäinen kuningas oli Vijayabahu III, joka hallitsi vuosina 1232-1236. Saaren pohjoisosaan taas muodostui tamilien Jaffnan kuningaskunta. Tänä aikana pohjoisen Sri Lankan viidakot erottivat toisistaan tamilien ja singaleesien asuttamat alueet. Jaolla oli merkittävä kulttuurinen vaikutus, kun saaren pohjoisosissa vallitsi tamilivaltakunnan hindukulttuuri ja eteläosissa singaleesiruhtinaskuntien buddhalainen kulttuuri. Aikakauden merkittävimmäksi singaleesikuningaskunnaksi nousi Kotte, jonne pääkaupunki siirrettiin vuonna 1412. Singaleesien valta oli kuitenkin hajallaan jakaantuneena useaan pieneen ruhtinaskuntaan, joiden valta ei ulottunut kauas pääkaupungeista.
Uusien asuinalueiden merkittävä ero ilmastossa ja topografiassa edellytti uusia viljelymenetelmiä kuivan vyöhykkeen keinokastelujärjestelmiin verrattuna. Riisinviljely oli edelleen tärkeää, mutta sen rinnalle merkittäväksi viljelytuotteeksi tulivat puutarhaviljelykset ja kookokset. Maatalouden tuottavuuden heikkenemisen vuoksi kaupankäynti muodostui entistä merkittävämmäksi tulonlähteeksi. Mausteet olivat saaren merkittävin vientituote. Tärkeiksi ulkomaankaupan satamiksi muodostuivat Colombo ja Galle. Suurin osa maan väestöstä ei kuitenkaan hyötynyt kaupankäynnistä. Lähes kaikki kauppiaat olivat ulkomaalaisia, merkittävimmät heistä olivat arabeja, joiden kanssa paikalliset ruhtinaat tekivät kauppasopimuksia.