Oikeus vaieta tarkoittaa rikoksesta epäillyn tai syytetyn oikeutta olla vastaamatta epäiltyä rikosta koskeviin kysymyksiin esitutkinnassa ja rikosoikeudenkäynnissä. Oikeus suojaa henkilön vapautta päättää, antaako hän rikosepäilyä koskevan lausuman, eikä syyllisyyttä voida perustaa yksinomaan siihen, että epäilty tai syytetty on käyttänyt oikeuttaan vaieta.
Oikeus vaieta liittyy läheisesti itsekriminointisuojaan, mutta käsitteet eivät ole täysin samansisältöisiä. Oikeus vaieta koskee erityisesti oikeutta pidättäytyä lausumien antamisesta ja kysymyksiin vastaamisesta. Itsekriminointisuoja on laajempi periaate, jonka mukaan henkilöä ei saa epäasianmukaisesti pakottaa aktiivisesti myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. Suoja ei yleensä estä henkilöä velvoittamasta sietämään laissa säädettyä viranomaistoimenpidettä, kuten etsintää tai takavarikkoa, eikä se välttämättä koske todistusaineistoa, joka on olemassa epäillyn tahdosta riippumatta.
Oikeuden sisältö
Oikeus vaieta merkitsee, ettei epäiltyä tai syytettyä voida velvoittaa antamaan rikosepäilyä koskevaa kertomusta, vastaamaan asiaa koskeviin kysymyksiin tai tunnustamaan syyllisyyttään. Oikeus voidaan ulottaa koko kertomuksesta pidättäytymiseen tai yksittäisiin kysymyksiin vastaamatta jättämiseen. Se koskee kysymyksiä, jotka liittyvät rikokseen, josta henkilöä epäillään tai syytetään; esimerkiksi henkilöllisyyden selvittämistä koskevat velvollisuudet eivät sellaisinaan kuulu oikeuden ydinalueeseen.
Oikeuden tarkoituksena on suojata epäiltyä viranomaisten epäasialliselta pakottamiselta ja vähentää pakottamalla hankittuihin lausumiin liittyvää väärän tuomion vaaraa. Samalla se ylläpitää lähtökohtaa, jonka mukaan syyttäjän on näytettävä syyte toteen turvautumatta menetelmiin, joilla syytetty pakotetaan esittämään itseään vastaan käytettävää aineistoa.
Oikeus vaieta ei ole sama asia kuin yleinen oikeus estää viranomaisia hankkimasta näyttöä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin oikeudessa itsekriminointisuojan on katsottu ensisijaisesti suojaavan epäillyn tahtoa olla antamatta lausumia tai muuta pakotettua myötävaikutusta. Laillisin pakkokeinoin voidaan sen sijaan tietyin edellytyksin hankkia esimerkiksi etsinnässä löytyvää aineistoa sekä puhallus-, veri-, virtsa- tai DNA-näytteitä.
Kansainvälinen oikeus
Yhdistyneet kansakunnat
Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen g kohdan mukaan rikoksesta syytettyä ei saa pakottaa todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyyttään. Määräys on Suomessa saatettu voimaan asetuksella 8/1976.
Sopimusmääräys suojaa sekä pakotetulta tunnustamiselta että pakottamiselta antaa itseä vastaan todistava lausuma. Se liittyy 14 artiklassa turvattuun oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja syyttömyysolettamaan.
Euroopan ihmisoikeussopimus
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa ei nimenomaisesti mainita oikeutta vaieta tai itsekriminointisuojaa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin katsonut niiden olevan yleisesti tunnustettuja kansainvälisiä oikeusperiaatteita, jotka kuuluvat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ytimeen.
Tapauksessa Funke v. France Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että viranomaiset olivat pyrkineet pakottamaan hakijan itse toimittamaan asiakirjoja, joiden olemassaolosta ne eivät olleet varmoja, ja totesi 6 artiklan loukkauksen.
Tapauksessa John Murray v. the United Kingdom tuomioistuin totesi, ettei oikeus vaieta ole kaikissa suhteissa ehdoton. Vaikenemisesta voidaan tietyissä olosuhteissa tehdä rajattuja päätelmiä, jos syyttäjän esittämä näyttö selvästi edellyttää syytetyltä selitystä. Tuomiota ei kuitenkaan saa perustaa yksinomaan tai pääasiallisesti syytetyn vaikenemiseen, ja arvioinnissa on otettava huomioon menettely kokonaisuutena, vaikenemisesta tehtyjen päätelmien paino sekä käytettävissä olleet oikeusturvatakeet.
Tapauksessa Saunders v. the United Kingdom tuomioistuin korosti, että syyttäjän tulee näyttää syyte toteen turvautumatta pakkoon tai painostukseen, jolla loukataan syytetyn tahtoa olla todistamatta itseään vastaan. Ratkaisussa erotettiin pakotetut lausumat sellaisesta aineistosta, joka on olemassa epäillyn tahdosta riippumatta.
Euroopan unionin oikeus
Direktiivin (EU) 2016/343 7 artikla velvoittaa jäsenvaltiot varmistamaan epäillylle ja syytetylle oikeuden vaieta sen rikoksen osalta, josta häntä epäillään tai syytetään, sekä oikeuden olla todistamatta itseään vastaan. Oikeuden käyttäminen ei saa itsessään olla näyttö rikoksen tekemisestä eikä sitä saa käyttää epäiltyä tai syytettyä vastaan.
Direktiivi ei estä viranomaisia keräämästä näyttöä, joka voidaan saada laillisesti pakkokeinoja käyttämällä ja joka on olemassa epäillyn tahdosta riippumatta. Direktiivin mukaan oikeus vaieta on myös yhteydessä syyttömyysolettamaan, jonka perusteella todistustaakka syyllisyydestä kuuluu syyttäjälle ja syyllisyyttä koskeva epäily on luettava epäillyn tai syytetyn hyväksi.
Oikeus vaieta Suomessa
Esitutkinta
Esitutkintalain 4 luvun 3 §:n mukaan rikoksesta epäillyllä on oikeus olla myötävaikuttamatta sen rikoksen selvittämiseen, josta häntä epäillään. Säännös ilmaisee itsekriminointisuojan yleisen lähtökohdan Suomen esitutkinnassa.
Kun henkilölle ilmoitetaan, että häntä epäillään rikoksesta, hänelle on esitutkintalain 4 luvun 16 §:n mukaan viipymättä ja viimeistään ennen hänen kuulemistaan ilmoitettava muun muassa oikeudesta vaieta ja olla muutoinkin myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen. Ennen kuulustelua oikeudesta on ilmoitettava uudelleen esitutkintalain 7 luvun 10 §:n mukaisesti, vaikka ilmoitus olisi tehty jo aiemmin.
Oikeuden käyttäminen ei edellytä, että epäilty osaa vedota oikeusperiaatteeseen tai käyttää oikeudellista erityissanastoa. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2011:46 katsonut, ettei itsekriminointisuojan soveltuminen lähtökohtaisesti riipu siitä, onko henkilö nimenomaisesti vedonnut suojaan.
Oikeutta vaieta tukee oikeus käyttää avustajaa. Jos epäillyn lausuma on hankittu tavalla, joka loukkaa olennaisesti hänen oikeuttaan avustajaan tai itsekriminointisuojaansa, lausuman käyttäminen näyttönä voi vaarantaa oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden. Ratkaisussa KKO 2012:45 Korkein oikeus määräsi, ettei vastaajan esitutkinnassa antamia lausumia saanut käyttää näyttönä, koska hänen puolustautumisoikeuksiaan oli loukattu.
Esitutkinnassa epäillyllä ei ole samanlaista totuudessa pysymisvelvollisuutta kuin asianomistajalla, jolle tällainen velvollisuus säädetään esitutkintalain 7 luvun 6 §:ssä. Epäillyn asemaa ei kuitenkaan ole täsmällistä kuvata yleiseksi oikeudeksi antaa vääriä tietoja: oikeus vaieta merkitsee ennen kaikkea oikeutta pidättäytyä vastaamisesta ja myötävaikutuksesta, eivätkä sen suojaan kuulu kaikki mahdolliset menettelyt tai erilliset lainvastaiset teot.
Rikosoikeudenkäynti
Oikeus vaieta jatkuu rikosasian käsittelyssä tuomioistuimessa. Rikosasian vastaajaa voidaan kuulla todistelutarkoituksessa, mutta hän ei ole todistajan asemassa eikä häneen sovelleta todistajalle kuuluvaa yleistä totuusvelvollisuutta. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 26 §:ssä totuudessa pysymisvelvollisuus säädetään riita-asian asianosaiselle ja todistelutarkoituksessa kuultavalle rikosasian asianomistajalle, mutta ei rikosasian vastaajalle.
Syyttäjän on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n mukaan näytettävä ne seikat, joihin rangaistusvaatimus perustuu. Tuomitseminen edellyttää, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä. Vastaajan vaikeneminen ei siten siirrä todistustaakkaa vastaajalle eikä poista syyttäjän velvollisuutta näyttää syyte toteen.
Vaikenemisen näyttöarvo
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n mukaan tuomioistuin arvioi, mikä vaikutus asianosaisen menettelyllä on todisteena. Rikosasian vastaajan menettely voidaan kuitenkin ottaa hänen vahingokseen huomioon vain siinä määrin kuin se ei loukkaa hänen oikeuttaan olla myötävaikuttamatta syyllisyytensä selvittämiseen.
Vaikeneminen ei yksinään osoita syyllisyyttä. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2011:91 katsonut, että syytetyn vaikenemisesta voidaan tehdä päätelmiä lähinnä tilanteissa, joissa hänen toiminnassaan tai lausumissaan on selvä selitystä vaativa ristiriita. Vaikenemisen merkitys riippuu aina muusta näytöstä, asian olosuhteista ja siitä, millaista selitystä syyttäjän näyttö kohtuudella edellyttäisi.
Vaikenemiselle annettava näyttöarvo on erotettava siitä, että vastaajan antaman kertomuksen uskottavuutta arvioidaan muun näytön perusteella. Jos vastaaja antaa kertomuksen vasta menettelyn myöhemmässä vaiheessa, tuomioistuin voi arvioida kertomuksen luotettavuutta ja sen yhteensopivuutta muun näytön kanssa. Pelkkää oikeuden käyttämistä ei kuitenkaan saa käsitellä itsenäisenä todisteena rikoksen tekemisestä.
Ero todistajan kieltäytymisoikeuteen
Rikoksesta epäillyn tai syytetyn oikeus vaieta on erotettava todistajan oikeudesta kieltäytyä todistamasta. Todistajalla on lähtökohtaisesti velvollisuus saapua tuomioistuimeen, kertoa tietonsa ja pysyä totuudessa. Oikeudenkäymiskaaressa säädetään kuitenkin tilanteista, joissa todistaja saa tai hänen täytyy kieltäytyä todistamasta.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 §:n perusteella asianosaisen nykyinen tai entinen aviopuoliso, nykyinen avopuoliso, sisarus, suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa oleva sukulainen sekä henkilö, jolla on vastaavanlainen erityisen läheinen suhde asianosaiseen, saa kieltäytyä todistamasta kokonaan. Oikeutta kutsutaan läheisen kokonaiskieltäytymisoikeudeksi.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n mukaan jokainen saa lisäksi kieltäytyä todistamasta siltä osin kuin todistaminen saattaisi hänet itsensä tai 17 §:ssä tarkoitetun läheisen syytteen vaaraan tai myötävaikuttaisi tällaisen henkilön syyllisyyden selvittämiseen. Tämä oikeus on tavallisesti kysymyskohtainen eikä välttämättä oikeuta kieltäytymään kaikesta todistamisesta.
Läheisen kokonaiskieltäytymisoikeuteen liittyy poikkeus: tuomioistuin voi rikosasiassa päättää, ettei todistajana kuultavalla asianomistajalla, jolla ei ole asiassa vaatimuksia, ole vaitiolo-oikeutta, jos on syytä epäillä, ettei hän ole itse päättänyt oikeuden käyttämisestä. Säännöstä on sovellettu esimerkiksi ratkaisussa KKO 2019:17.
Jos läheinen suostuu todistamaan tuomioistuimessa, hän ei lähtökohtaisesti voi myöhemmin saman kuulemisen aikana peruuttaa suostumustaan vetoamalla kokonaiskieltäytymisoikeuteen. Hän voi kuitenkin edelleen kieltäytyä vastaamasta kysymykseen, jos jokin muu laissa säädetty kieltäytymisperuste, kuten itsekriminoinnin vaara, soveltuu.