Ecuadorin tasavalta (kichwaksi Ikwaysuyu mamallakta, ) eli Ecuador (kichwaksi Ikwaysuyu, ) [] on valtio Etelä-Amerikan länsiosassa. Sen rajanaapurit ovat Kolumbia pohjoisessa ja Peru idässä sekä etelässä. Lännessä maata rajaa Tyynimeri. Päiväntasaaja kulkee Ecuadorin läpi, ja valtio onkin nimetty sen mukaan ().
Maan pääkaupunki Quito oli aikoinaan osa inkojen valtakuntaa. Myös Tyynellämerellä sijaitsevat Galápagossaaret, jotka tunnetaan monimuotoisesta luonnostaan, kuuluvat Ecuadorille. Ecuador on edelleen maailman suurimpia banaanien tuottajia, mutta 1960-luvulta alkaen öljytulot ovat vauhdittaneet hyvinvoinnin lisääntymistä maassa.
Maantiede Sijainti, pinnanmuodot ja vesistöt thumb|left|Ecuadorin kartta. Ecuador sijaitsee päiväntasaajalla, ja sitä rajoittaa pohjoisessa Kolumbia, idässä ja etelässä Peru sekä lännessä Tyynimeri. Valtioon kuuluu lisäksi Tyynellämerellä olevat Galápagossaaret.
Ecuador jakaantuu kolmeen maantieteelliseen alueeseen: rannikon Costa, vuoristo eli Sierra ja itäosan sademetsäalue eli Oriente. Costa ulottuu Tyynenmeren rannalta Andien juurelle, ja siihen kuuluu rannikkoalankoa, jokilaaksoja, kukkuloita ja vuoriston reuna-alue. Sierra koostuu kahdesta Andien vuorijonosta, ja siihen kuuluu ainakin 22 yli 4 200 metriä korkeaa huippua. Itäinen jono on yleisesti korkeampi, mutta kaikkein korkein huippu on Chimborazo (6 267 metriä) läntisessä jonossa. Ainakin 30 Sierran huipuista on tuliperäisiä, ja kuusi tulivuorta on edelleen aktiivisia. Oriente alkaa itäisen vuorijonon itäpuolelta ja laskeutuu vaiheittain 3 300 metristä alankoalueeksi 150-300 metrin korkeudella merenpinnasta. Galápagossaaret puolestaan koostuu 19 vuoristoisesta saaresta, jotka sijaitsevat mantereesta noin 900 kilometriä länteen. Suurin saarista on Isabela.
Ecuadorin joet saavat alkunsa Sierran lumisilta rinteiltä ja ne virtaavat joko länteen Costan poikki Tyyneenmereen tai Orienten poikki itään, missä ne yhtyvät Amazoniin. Costan alueen tärkeimmät joet ovat Guayaquilinlahteen laskeva Guayas sekä Esmeraldas, joka virtaa Hoya de Quitosta länteen ja laskee Tyyneenmereen Esmeraldasin kaupungin lähellä. Orienten suuret joet ovat Pastaza, Napo ja Putumayo. Kaikkiaan Ecuadorissa on yli kaksituhatta jokea, ja periaatteessa runsaasti makean veden lähteitä asukasta kohti. Vesihuolto on kuitenkin huonosti järjestetty: putket ja kastelukanavat vuotavat, ja monet järjestelmät on mitoitettu suuremmalle virtausmäärälle kuin mitä normaalisti joissa kulkee sillä virtaamatiedot ovat puutteellisia.
Ilmasto thumb|left|Guayaquilin ilmasto: sademäärä sinisellä ylin lämpötila punaisella. Ecuadorin ilmasto on vuoristoista Sierraa lukuun ottamatta kostea ja trooppinen. Orienten alueella sataa tasaisesti ympäri vuoden, mutta rannikolla vuoden alkupuoliskolla on sadekausi ja jälkimmäisellä puoliskolla kuivakausi. Rannikon ilmastoon vaikuttavat pasaatituulten kohtaamisvyöhyke ja kylmä Humboldtin merivirta. El Niño -ilmiön vaikutuksesta rannikolle voi tulla joinakin vuosina voimakkaita sateita. Vuoristoissa suurimmat sateet tulevat päiväntasausten aikoihin. Suurin osa maasta saa yli 2 000 millimetriä sateita vuodessa, pohjoisrannikolla ja maan itäosissa vuosittainen sadanta voi olla 3 000 – 6 000 millimetriä. Vuoristojen kanjoneissa ja laaksoissa sademäärät voivat olla 500 tai jopa vain 250 millimetriä vuodessa. Maan eteläisellä rannikolla Santa Elenan niemimaalla on kuiva alue, ja Salinasin kaupungin ympärillä sadanta on vain noin 100 millimetriä vuodessa.
Rannikolla ja maan itäosissa päivän korkein lämpötila on ympäri vuoden 29–33 astetta ja yön matalin 20–24 astetta. Lämpötila laskee noin 5 asteella jokaista tuhatta metriä kohti, ja yli 2 000 metrissä pakkaslämpötilatkin ovat jo mahdollisia. Korkeimmat huiput ovatkin jo lumipeitteisiä.
Luonto Kasvillisuus Ecuadorin kasvillisuus voidaan jakaa viiteen vyöhykkeeseen. Korkealla Andien vuoristossa on nimellä páramo kutsuttuja vuoristoniittyjä. Niillä kasvaa lähinnä varpuja ja heinäkasveja sekä kummallisia Espeletia-suvun kasveja. Páramon alueella kasvoi aiemmin tiheitä metsiä, mutta nyt ne rajoittuvat pieniin metsätaskuihin. Alempana rinteillä kasvaa pilvimetsää, jossa tavataan orkideoita ja saniaisia. Maan itäosassa on Amazonin sademetsää. Valtameren rannikolla oli aiemmin enemmän mangrovekasvillisuutta, mutta se on kärsinyt katkarapuviljelmistä. Maan lounaisosassa, etenkin Machalillan kansallispuistossa on vielä hiukan kuivaa trooppista metsää jäljellä. Galápagossaaret muodostavan oman erityisen elinympäristönsä.
Noin puolet Ecuadorista on metsän peitossa. Ecuador on kuulunut maihin, joissa metsää on tuhottu Latinalaisen Amerikan nopeimmalla tahdilla. 1990-luvulla metsää tuhottiin 1,5 prosenttia vuodessa, ja viiden seuraavan vuoden aikana vauhti kiihtyi 1,7 prosenttiin. Viime vuosina on esiintynyt poliittista tahtoa metsien suojelemiseksi.
IUCN:n kartoitus vuonna 2010 löysi Ecuadorin alueelta yhteensä 17 058 putkilokasvilajia.
Eläinmaailma IUCN löysi laski vuonna 2010 Ecuadorissa olevan 382 nisäkäslajia, 1 655 lintulajia, 464 sammakkoeläinlajia, 404 matelijalajia ja 1 539 kalalajia. Lintulajien joukossa on noin 120 kolibrilajia.Birds in Ecuador Lonely Planet Nisäkkäistä 32, linnuista 37, matelijoista 109 ja sammakkoeläimistä 151 on endeemisiä eli niitä tavataan vain Ecuadorissa.
Galápagossaaret tunnetaan erityisesti endeemisistä eli vain saarella elävistä kasveista ja eläimistä. Charles Darwinille niiden tutkiminen loi perustan teorioille luonnonvalinnasta ja evoluutiosta. Saarilla pesii useita lintulajeja, jotka monet ovat asuneet siellä vuosituhansia. Joitakin eläinlajeja ei tavata missään muualla. Saarilla elää muun muassa jättiläiskilpikonnia, joiden mukaan saariryhmä on saanut nimensä. Galápagossaarilla eläimet saivat elää rauhassa pitkään ennen ihmisten tuloa. Saariryhmältä tavattavat darwininsirkut muodostavat parhaan lintumaailmassa tavattavan esimerkin sopeutumisen suuntautumisesta eri ekologisiin lokeroihin.
Historia
Esihistoria ja siirtomaa-aika Vanhimmat arkeologiset löydöt Ecuadorin alueelta liittyvät Valdivian kulttuuriin, joka kukoisti noin 3500–1800 eaa. Pitkin rannikkoa on tehty löytöjä viimeisten kahdentuhannen vuoden ajalta. Ennen inkoja alueella asui monia heimoja, jotka eivät ymmärtäneet toistensa kieliä ja kävivät keskenään sotia. He viljelivät maissia, kvinoaa, papuja, perunaa ja kesäkurpitsaa. Alempana laaksoissa kasvatettiin monia hedelmiä, kuten avokadoja ja ananaksia.
Kun inkat levittäytyivät alueelle 1400-luvun loppupuolella Perusta päin, he kohtasivat voimakasta vastarintaa. Valloittajat pyrkivät tyrehdyttämään sitä tuomalla siirtoväestöä muista valtakunnan osista, jopa Chilestä asti. Tämä edisti ketšuan kielen leviämistä. Joissakin Ecuadorin osissa inkojen valta kesti alle 50 vuotta, ja tietyt elämän osa-alueet kuten uskonto säilyivät ennallaan. Monissa asioissa kuten maanviljelyssä, maanomistuksessa ja hallintotavoissa, inkat kuitenkin vakiinnuttivat uusia käytäntöjä. Keinokastelu ja laamojen käyttö laajenivat, ja inkat ja esittelivät uusia viljelykasveja kuten maapähkinät, bataatti, koka ja yucca. Inkavaltias Huayna Capac piti Quitosta ja teki siitä toisen pääkaupunkinsa, jossa hän vietti vanhuutensa päivät. Huayna Capacin kuoltua äkillisesti 1527 hänen kahden poikansa kannattajat kävivät sisällissotaa viiden vuoden ajan. Ratkaiseva taistelu käytiin Riobamban lähellä, ja ecuadorilaiset muistelevat sitä edelleen yhtenä harvoista yhteenotoista, joissa ”ecuadorilaiset” joukot ovat lyöneet naapurimaan armeijan.
Espanjalaiset valloittivat Ecuadorin inkavaltiolta vuonna 1533 ja integroivat sen osaksi Perun varakuningaskuntaa. Vuonna 1563 Quitoon perustettiin Perun varakuningaskunnan audiencia, eräänlainen lääninhallitus, joka toimi sekä tuomioistuimena että varakuninkaan neuvoa-antavana hallintoelimenä. Sen hallintoalue oli laajempi kuin nykyinen Ecuador ja ulottui etelässä nykyisen Perun satamakaupunkiin Paitaan ja pohjoisessa Kolumbian Caliin. Idässä se ulottui pitkälle mazoniaan, mutta rajat oli määritelty epämääräisesti eikä koko espanjalaisvallan aikana kaikkia alkuperäiskansoja alistettu espanjalaisille muualla kuin Sierran alueella. Sinne espanjalaiset perustivat isoja maatiloja, joilla työskenteli intiaaneja pakkotyössä. Intiaanit asuivat puoli-itsenäisissä kylissä, ja espanjalaiset ja mestitsit hallinnollisissa ja uskonnollisissa keskuksissa. Espanjalaiset eivät toimineet kovinkaan aktiivisesti rannikolla, mutta Guayaquilin satamassa oli jonkin verran laivanrakentamista ja kaakaopapujen vientiä.
Orienteen ei asettunut muukalaisia ennen jesuiittalähetyssaarnaajia, jotka levittäytyivät sinne 1700-luvun puolivälissä. Mantan pohjoispuolista rannikkoa eivät vallanneet espanjalaiset vaan afrikkalaistaustaiset entiset orjat, jotka päätyivät sinne orjalaivan haaksirikkouduttua. He tappoivat miehiä ja ottivat paikallisia vaimoja. Yhden sukupolven aikana syntyi sambojen (intiaanin ja mustaihoisen jälkeläinen) yhteisö, joka vastusti espanjalaisvaltaa ja kehittyi merkittäväksi poliittiseksi voimaksi.
Tammikuussa 2024 arkeologiryhmä julkaisi tutkimuksen rauniolöydöistä Ecuadorin sademetsäalueelta. Tutkimuksen mukaan alueelle rakennettiin noin 2 500 vuotta sitten tieverkosto ja kaupunkeja, joissa asui arviolta kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kaupungit kuitenkin hylättiin jo ennen espanjalaisten saapumista, mahdollisesti tulivuorenpurkausten vuoksi. Rauniot löydettiin jo 1970-luvulla, mutta niiden laajuus selvisi vuonna 2015 tehdyssä tutkimuksessa, jonka tulokset julkaistiin Science-tiedejulkaisussa vasta vuonna 2024. Löydöt vertautuvat Väli-Amerikan kuuluisempien mayakaupunkien raunioihin. Löytöjen valossa Amazonian alueella on arvioitu asuneen ennen eurooppalaisten saapumista jopa kahdeksan miljoonaa ihmistä.
Itsenäistyminen Runoilija José Joaquín de Olmedo johtamana Quayaquilissa julistettiin lokakuussa 1820 itsenäisyys. Ecuador sai tukea sekä venezuelalaiselta Simón Bolívarilta ja argentiinalaiselta José de San Martínilta. Bolívarin joukkojen upseerista Antonio José de Sucresta tuli lopulta Ecuadorin itsenäisyystaistelun avainhenkilöitä. Ecuadorin itsenäisyyssodan ratkaiseva taistelu oli Pichinchan taistelu, joka käytiin 24. toukokuuta 1822. Taistelun jälkeen audencian viimeinen johtaja allekirjoitti antautumissopimuksen.
Ecuador liittyi itsenäistymisen jälkeen Suur-Kolumbian liittovaltioon. Ecuador ajautui valtiossa useiden konfliktien maaksi, sillä se oli vuosina 1822–1825 Perun itsenäisyyssodan etulinjassa ja vuosina 1828–1829 Perun ja Suur-Kolumbian välisen rajasodan paikkana. Konfliktien aikana ecuadorilaiset jakautuivat kolmeen ryhmittymään: osa halusi jatkaa nykyisessä liittovaltiossa, osa halusi liittoa Perun kanssa ja osa omaa itsenäistä valtiota. Kun Venezuela vetäytyi Suur-Kolumbiasta vuonna 1830, myös Quitossa päätettiin tehdä samoin. Elokuussa laadittiin uusi perustuslaki ja nimettiin valtio päiväntasaajan läheisyyden mukaisesti Ecuadoriksi. Kenraali Juan José Floresista tuli ensimmäinen presidentti.
Ensimmäiset vuosikymmenet Ecuador jakautui pian itsenäistymisensä jälkeen kahden ideologian väliseksi kilpailuksi. Poliittista kenttää hallitsivat Quiton aristokraattiset konservatiivit ja kosmopoliittisen Guayaquilin liberaalit kauppiaat. Flores sai tukensa erityisesti Quitosta, mutta hänen jälkeensä valtaan tullut Vicente Rocafuerte Guayaquilista. Flores ja Rocafuerte olivat vahvoja johtajia, mutta heidän jälkeensä vuosina 1845–1860 oli useita presidenttiydestä taistelleita johtajia, joiden aikana asevoiman ja hallinnon yhteydet kasvoivat entisestään. Vuonna 1861 valtaan nousi konservatiivipuolueen perustaja Gabriel García Moreno. Hän nosti katolisen kirkon asemaa, paransi koulutusta ja tieverkkoa. Paranevat kuljetusyhteydet mahdollistivat kaakaon laajamittaisen viennin ja paransivat taloustilannetta. Monista edistysaskeleista huolimatta Garciá Moreno hallitsi yksinvaltiaasti, ja monet oppositiojohtajat viettivät vuosia maanpaossa.