pienoiskuva|upright|Itävallan komentaja George Olivier, Wallisin kreivi. Grockan taistelu () käytiin 22. heinäkuuta 1739 Grockan alueella lähellä Belgradia. Taistelu päättyi Osmanien valtakunnan ratkaisevaan voittoon. Tappion kärsinyt Itävallan armeija joutui vetäytymään, mikä avasi osmaneille tien Belgradiin.
Grockan taistelu jäi Itävallan–Turkin sodan ratkaisutaisteluksi. Se johti Habsburgien monarkian tappioon sekä irtautumiseen Venäjän–Turkin sodasta. Seuranneessa rauhansopimuksessa osmanit saivat Itävallalta takaisin alueita, jotka se oli menettänyt Passarowitzin rauhassa. Tahollaan menestyksekkäästi edennyt Venäjä menetti samalla liittolaisensa, ja joutui hakemaan rauhaa saavuttamatta sodalle asettamiaan lopullisia päämääriä.
Taustaa
Venäjä aloitti sodan Osmanien valtakuntaa vastaan vuonna 1735. Ensimmäiset sotavuodet sujuivat vaihtelevalla menestyksellä. Vaikka Venäjä saavutti voittoja taisteluissa, sen sotaretket eivät onnistuneet tavoitteissaan. Vuosi toisensa jälkeen sen armeijat joutuivat vetäytymään puutteellisen huollon ja kulkutautien vuoksi. Habsburgien Itävallalla oli liittolaissuhde Venäjän kanssa, mutta toistaiseksi se oli jättäytynyt sodan ulkopuolle. Huoli Venäjän kasvavasta vallasta Balkanilla sekä Venäjän taisteluissa saavuttamat voitot rohkaisivat Itävaltaa julistamaan sodan heinäkuussa 1737. Itävalta ei kuitenkaan saavuttanut samanlaisia voittoja. Sen joukot onnistuivat valtaamaan Nišin aivan sodan alussa, mutta jo elokuussa 1737 osmanit saavuttivat merkittävän voiton lukumäärältään yli kaksi kertaa suuremmasta itävaltalaisarmeijasta Banja Lukan taistelussa Bosniassa. Tämän jälkeen Itävallalla oli suuria vaikeuksia pitää puoliaan osmanijoukkoja vastaan.Stone 2006, s. 64–67
Itävallan joukkoja johtanut kreivi George Olivier Wallis oli pitkään palvellut sotilasjohtaja, joka oli ylennetty sotamarsalkaksi sodan alussa. Hän oli osallistunut moniin taisteluihin erittäin taitavan sotapäällikön Eugen Savoijilaisen alaisuudessa. Tämän vuoksi hän vaikutti sopivimmalta Itävallan armeijan uudeksi ylipäälliköksi, sillä huonon sotamenestyksen masentama keisari Kaarle VI oli jo murehtinut ääneen: "Onko valtakuntani onni edesmennyt Eugenin mukana?". Wallisista tehtiin ylipäällikkö käytännössä, sillä keisarillisen armeijan nimellinen ylipäällikkö Lothringenin herttua Frans Stefan pysytteli kaukana rintamasta ja joukoistaan mahdollisen sairastumisen pelossa.Aksan 2007, s. 114–117 Itävallan armeija kärsi kulkutaudeista ja keripukista. Esimerkiksi lokakuussa 1739 laskettiin, että 57 000 miehen kirjavahvuudesta 20 000 oli riveistä poissa joko sairaina tai tauteihin menehtyneinä.Hochedlinger 2015, s. 213–216
Ennen sodan syttymistä Osmanien valtakunta oli ollut pitkään irrallaan läntisten monarkioiden välisistä valtataisteluista ja Euroopan sodista. Se oli voittanut sodan Venäjää vastaan vuonna 1711, mutta jo tuolloin sen verrattain vanhanaikaisen armeijan menestys oli perustunut pitkälti huomattavaan ylivoimaan sekä vastustajan Pietari Suuren tekemiin virheisiin. Itävaltaa vastaan vuosina 1716–1718 käydyn sodan se oli jo hävinnyt. Niinpä vuonna 1735 osmaniarmeijan aseistus ja rakenne oli vanhentunut, eikä se menestynyt yhteenotoissa ajan tasalla olevaa Venäjän armeijaa vastaan. Osmanit ottivat kuitenkin tappioistaan opikseen.Aksan 2007, s. 95–117 Kun Itävalta liittyi mukaan, osmanien armeijaa oli paranneltu jo huomattavasti ja se pystyi menestymään jopa lukumääräisesti pienempänä. Sen armeijaa oli pyritty uudistamaan muun muassa ranskalaissyntyisen entisen Itävallan armeijan kenraali Claude Alexandre de Bonnevalin avulla. Joissakin vanhoissa teoksissa Bonnevalin esitetään johtaneen osmaniarmeijaa Grockassa, mutta tämä ei pidä paikkaansa.Virhe esiintyy esim. B. Fellowesin julkaisemassa teoksessa Encyclopaedia Metropolitana vuodelta 1845, s. 63 Hän oli tapahtuma-aikaan menettänyt sulttaanin suosion epäonnistuttuaan yrityksessään nostattaa Itävallan vastainen kapina Unkarissa ja hänet oli siirretty Komotiníin.Encyclopaedia of Islam vol. 1, s. 291–292
Osmanien komentaja Hacı İvaz Mehmed pašša oli nimitetty saman vuoden keväällä suurvisiiriksi. Hän oli aiemmin toiminut useissa siviiliviroissa, kuten tullilaitoksen johtajana ja valtionkassan tarkastajana, mutta hän oli toiminut myös kaymakamina, sulttaanin yhteysupseerina ja sotilasneuvonantajana. Juuri ennen sodan alkamista hänet oli nimetty Nikopolinin ja Vidinin hallintopiirien kuvernööriksi. Tässä tehtävässään hän oli onnistunut puolustamaan molempia alueita Itävallan hyökkäyksiä vastaan kahden vuoden ajan ja lisäksi valtaamaan takaisin niitä alueita, joita Itävalta oli ehtinyt vallata sodan alussa. Noustuaan suurvisiiriksi hän pyrki avaamaan rauhanneuvottelun Itävallan kanssa, mutta myös luomaan mahdollisuuden sotilaalliselle voitolle. Hän alkoi keskittämään joukkoja Balkanille ja erityisesti Tonavalle pyrkimyksenään lyödä Itävalta irti sodasta, jotta se voisi jatkossa keskittyä Venäjän vastaisiin operaatioihin. Niinpä Grockan taistelun lähestyessä osmaneilla oli puolellaan myös selvä lukumäärällinen ylivoima.de Groot 1991, s. 995 İvaz Mehmedin lisäksi joukkoja komensi toinen sotilasjohtajana kunnostautunut virkamies: Bosnian kuvernööri Hekimoğlu Ali pašša, joka oli johtanut osmaniarmeijaa Banja Lukan taistelussa ja pitänyt Bosniassa Itävallan armeijaa aisoissa kahden vuoden ajan.
Taistelu
Heinäkuun puolenväliin mennessä Wallis otti vastaan Belgradin pohjoispuolelle Petrovaradinin ja Zemunin alueille majoittuneen armeijansa pääosan komennon. Hänellä oli Belgradissa noin 30 000 miestä, ja lisäksi lähellä majaili kenraali Neippergin johtama 15 000 miehen osasto. Itävallan tiedustelijat kertoivat Wallisille, että Mehmed paššan armeija liikkui kohti Belgradia ja osmanien etujoukko oli nähty pienessä Tonavan varrella olevassa Grockan kaupungissa. Wallis päätti vallata kylän pienikokoiseksi arvioimaltaan turkkilaisosastolta. Tämän jälkeen hän voisi valita maaston, jossa kohtaisi suurvisiirin armeijan. Häntä neuvottiin odottamaan tuekseen Neippergin osastoa, mutta koska hän näki suunnitelmansa onnistumisen riippuvan nopeista toimista, odottamisen sijaan Wallis päätyi lähettämään sanan Neippergille käskien häntä liittymään joukkoihinsa Grockaan menevällä tiellä.
Eteneminen
Wallisin armeija aloitti etenemisensä kohti kaakkoa 17. heinäkuuta. Armeija ylitti Tonavan Vinčassa olevaa kahta siltaa käyttäen 20. heinäkuuta. Se leiriytyi myös sinne. Tämän jälkeen tiet muuttuivat osaksi matkaa vaikeakulkuisiksi, jopa niin, että ratsuväen sotilaiden kerrotaan joutuneen vetämään hevosiaan. Samaan aikaan osmanien joukot etenivät kaakosta Nišin suunnasta kohti Grockaa, jonka toisella puolella itävaltalaiset tiedustelijat näkivät osia osmaniarmeijasta. Vielä saman päivän aikana Wallis oli kuullut vastustajan joukkojen marssivan Nišissä asti, joten hän oletti Grockassa olevan noin 10 000−12 000 miehen vahvuisen etujoukon. Tämä oli virhe, sillä 21. ja 22. päivän välisenä yönä osmanit olivat pikamarssittaneet paikalle suurimman osan armeijastaan.
Itävaltalaiset purkivat leirinsä myöhään illalla 21. heinäkuuta. Ratsuväki kulki marssijärjestyksessä ensimmäisenä, mutta joutui odottelemaan harhailevaa jalkaväkeä alkuun. Leirin purkamisen jälkeen jalkaväki oli vahingossa kääntynyt Belgradin suuntaan ja löysi Grockaan johtavan tien vasta aamuyhdeltä. Ratsuväki koostui kevyen ratsuväen husaarirykmentistä, raskaasta kyrassieerirykmentistä, kevyestä nostoväen ratsusotilasrykmentistä sekä rakuunarykmentistä. Ratsuväkirykmenttien perässä marssi 18 krenatöörikomppaniaa, joilla oli mukanaan kaksi tykkiä. Grockaan vievä tie oli aluksi niin leveä, että ratsuväki saattoi marssia sillä eskadroonittain. Se kuitenkin kapeni Grockaa lähestyttäessä samalla kun metsä, jonka halki se kulki tiheni. Tie vei pullonkaulamaiseen solaan, jonka molemmilla puolilla oli korkeita viinipensasrivien sekä metsikköjen peittämiä kukkuloita.Harald Skala: Die Schlacht bei Grocka am 22.7.1739 Seiten zur Osterreichischen Militärgeschichte, kuk-wehrmacht.de. Viitattu 24.4.2017 Itävallan puolella taistellut skotlantilaiseversti John Lindsay, Crawfordin 20. jaarli kehotti Wallisia muodostamaan armeijansa kärjen kokonaan jalkaväestä ja krenatööreistä, sillä maasto ei sopinut ratsuväelle, mutta Wallis ei välittänyt hänen neuvostaan. Wallis vastasi odottavansa ratsuväen toimivan tarvittaessa kuin jalkaväen, ja tarvivansa ratsuväen nopeutta, sillä hänen mukaansa tulevan taistelun ratkaisisi beati possidentes,Beati possidentes (lat.) = Autuaita ovat omistajat, alkujaan kreikkalaisen näytelmäkirjailijan Euripideen ilmaus. omistajan onni. Kuka valtaisi sopivan maaston ensimmäisenä tulisi voittamaan. Grockan pohjoispuoli mäkineen olisi sopiva paikka ottaa vastaan osmanien armeija.Lindsay & Rolt 1769, s. 132–134Davies 2011, s. 217–218
Grockan mäet ja kukkulat palvelivat myös vastustajan tarkoitusperiä. Hacı İvaz Mehmed paššalle jäi aikaa käyttää maastoa hyväkseen taistelusuunnitelmassaan. Tämän hän tekikin taitavasti. Suurvisiiri asetti etujoukkonsa solan pohjalla kulkevaa tietä reunustavien kukkuloiden harjalle ja rinteille. Pääosan armeijastaan hän levitti Grockan eteläpuolen mäkien rinteisiin, joista niillä oli näkymä laaksoon, johon itävaltalaiset saapuisivat. Hän sijoitti tykkinsä korkeimmille kukkuloille, joista oli laaja ampuma-ala ja joihin oli vaikea nousta. Varsinaisen jalkaväen ja janitsaarien lisäksi suurvisiirillä oli käytössään sipahi-ratsuväkeä sekä bosnialaista nostoväkeä, joka oli kunnostautunut useissa alueensa puolustustaisteluissa sekä Banja Lukan taistelussa.Wheatcroft 2009, s. 240–241
Ansa laukeaa pienoiskuva|upright|Janitsaari. Kuparipiirros vuodelta 1703. pienoiskuva|upright|Taistelun kulkua kello 11-22 välillä kuvaava aikalaiskartta.
John Lindsayn mukaan etummaisena kulkeva husaariosasto ei saanut sanaa ratsuväen pääosan pysähdyksestä, jonka se joutui pitämään odotellessaan harhailevaa jalkaväkeä kahden sillan ja Grockan välisen tien puolivälissä. Niinpä se marssi koko ajan eteenpäin aina osmanien väijytykseen asti. Osmanien yhteislaukaus löi husaariosaston hajalle noin puoli kolmen aikaan aamulla.
Wallis reagoi komentamalla ratsuväen etenemään. Rakuunarykmentti Savoy eteni kunnes tien oikealla laidalla kulkevan paksun pensasaidan varteen järjestäytyneet janitsaarit avasivat murhaavan tulen rakuunoita vastaan. Tulitusta kesti noin kuusi minuuttia ja se sai rykmentin sekasortoon. Sen mukana kulkenut Wallis joutui vetäytymään ja liittymään Palffyn kyrassieerirykmenttiin. Palffyn kyrassieerit kiihdyttivät hevosensa laukkaan ja iskivät janitsaarien sivustaan solan laidalla olevaa aukeaa aluetta hyväksi käyttäen. Koska pienikokoista aukiota reunustivat osmanien miehittämät mäet ja metsät kyrassieereille ei jäänyt paljoa liikkumavaraa, vaan ne jäivät pian sipahien ja janitsaarien vastaiskun jyräämäksi. Husaarien tilanne oli vaikea, sillä metsän tiheyden vuoksi ne eivät voineet kääntyä nopeasti ja vetäytyä, eivätkä he voineet järjestäytyä vastaamaan osmanien tuleen. Osmanien jalkaväki puolestaan alkoi murtautumaan sivustalta tukkiakseen rinteeseen jumiutuneen ratsuväen pakotien. Kyrassieerit eivät enää voineet liikkua osmanien kiihtyvän tulituksen alla, mutta kun rakuunarykmentin sotilaat huomasivat vastustajan etenemisen kääntyivät he sijoillaan ja laukkasivat täyttä vauhtia takaisin kohti omiaan. Rynnistävien rakuunien tulo säikäytti puolestaan hajalle lähestyvät krenatöörit, jotka ehtivät myös ampua yhteislaukauksen kohti näitä omia vetäytyjiä.