Gilles Deleuze

Gilles Deleuze (18. tammikuuta 1925 Pariisi – 4. marraskuuta 1995 Pariisi) oli ranskalainen filosofi, joka tuli tunnetuksi filosofian historian reunahahmojen luovista uudelleenluennoista sekä uuden ajattelun ja käsitteiden kehittämisestä. Deleuze kirjoitti filosofian lisäksi kirjallisuudesta, maalaustaiteesta, musiikista ja sosiologiasta. Hän kehitteli olemisen yksiäänisyyden, eron ja moneuden ontologiaa sekä tapahtuman filosofiaa ja pyrki kertomansa mukaan etsimään suurta Baruch Spinozan ja Friedrich Nietzschen ajattelun ykseyttä.

Deleuze harjoitti filosofiaa yli 40 vuotta ja kirjoitti yli 20 teosta. Deleuzen keskeisiä teoksia ovat uuden Nietzsche-tulkinnan aloittanut Nietzsche ja filosofia (1962) sekä eron ja toiston filosofiaa käsitellyt Différence et répétition (1968). Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat yhdessä psykoanalyytikko Félix Guattarin kanssa julkaistut Anti-Oidipus: Kapitalismi ja skitsofrenia (1972) ja Mille plateaux (1980).

Elämä

Deleuze syntyi Pariisissa, jossa vietti lähes koko elämänsä. Hänen isänsä oli ensimmäisen maailmansodan veteraani, ja hänen veljensä tapettiin matkalla Auschwitziin. Deleuze vietti sodan Normandiassa, josta palasi vuosiksi 1944–1948 Pariisiin Sorbonnen yliopistoon opiskelemaan filosofiaa opiskelutovereinaan myöhemmin tunnetuiksi tulleet Francois Châtelet ja Michel Tournier. Deleuze sai opetusta muun muassa Hegel-tuntija Jean Hyppolitelta ja tieteenfilosofi Georges Canguilhemilta. Näinä vuosina sai alkunsa Deleuzen kiinnostus toisaalta filosofian historian klassikoihin ja toisaalta akateemisen maailman ulkopuolella toimiviin aktivisteihin ja intellektuelleihin, kuten Jean-Paul Sartreen, jota Deleuze kerran kutsui oppi-isäkseen”He Was My Teacher”, teoksessa Desert Islands. .

Deleuze opetti eri lukioissa vuoteen 1957 asti, jolloin otti vastaan viran Sorbonnessa. Ensimmäisen kirjansa, David Humea käsittelevän monografian Empirisme et subjectivité, hän julkaisi vuonna 1953. Vuonna 1956 hän meni naimisiin D. H. Lawrence -kääntäjä Denise Paul ”Fanny” Grandjouanin kanssa. Vuodesta 1960 vuoteen 1964 Deleuzella oli virka Centre National de Recherche Scientifique’issa. Tänä aikana hän julkaisi kirjat Friedrich Nietzschestä, Immanuel Kantista ja Marcel Proustista sekä tutustui Michel Foucault’hon. Vuosina 1964–1969 Deleuze toimi professorina Lyonin yliopistossa. Vuonna 1968 hän julkaisi väitöstutkintoonsa kuuluvat kirjat Différence et répétition ja Spinoza et le problème de l’expression.

Deleuzen kirjojen Différence et répétition (1968) ja Logique du sens (1969) jälkeen Michel Foucault julisti, että ”kenties yhtenä päivänä tätä vuosisataa kutsutaan deleuzeläiseksi”.Foucault, Michel: Theatrum Philosophicum. Critique 282, s. 885. Deleuzen mielestä Foucault’n kommentti oli ”vain vitsi, jonka tarkoitus oli saada meistä pitävät ihmiset nauramaan ja muut raivostumaan”.Negotiations, s. 4.

Vuonna 1969 Deleuze sai viran Pariisin VIII yliopistosta Vincennesistä, joka oli kokeellinen, opetustapojen mullistamista yrittänyt antiautoritaarinen koulu. Vincennesissä opettivat myös sellaiset intellektuellit kuin Foucault (joka suositteli Deleuzen palkkaamista) ja psykoanalyytikko Félix Guattari, joista tuli Deleuzen kanssa vuoden 1968 toukokuun tärkeimpiä teoreetikoita. Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipus (1972) sai erityisen paljon lukijoita sen nuoren ja radikaalin koulutetun väestön piiristä, joka oli innolla ottanut osaa opiskelijoiden ja työläisten vuoden 1968 radikaaliin liikehdintään. Yhteistyö Guattarin kanssa myös politisoi Deleuzen, joka 1970-luvulta alkaen osallistui aktivistina mielenosoituksiin, Michel Foucault’n perustamaan vankien tukiryhmään ja poliittisiin keskusteluihin. Viimeisinä vuosinaan Deleuze luennoi ja kirjoitti erityisesti elokuvasta, maalaustaiteesta ja kirjallisuudesta.

Deleuze opetti Vincennesissä vuoteen 1987 asti, jolloin jäi eläkkeelle. Viimeisinä vuosinaan Deleuze julkaisi vielä teokset Foucault’sta ja Gottfried Leibnizista sekä yhdessä Guattarin kanssa metafilosofisen teoksen Mitä filosofia on?

Ketjutupakoitsija kun oli, Deleuze sairastui keuhkosyöpään. Vaikka häneltä poistettiin toinen keuhko, sairaus levisi muihin hengityselimiin. Deleuzelle tehtiin trakeostomia, hän menetti puhekykynsä ja tunsi olevansa kahlittu hengityslaitteeseen ”kuin koira”. Viimeisinä vuosina kirjoittaminenkin oli hänelle hyvin työlästä. Vuonna 1995 Deleuze teki itsemurhan hyppäämällä asuntonsa ikkunasta.Continental Philosophy Review, Volume 29, Number 3, July 1996, s. 235–249. Sairauden on väitetty olevan myös tuberkuloosi .

Filosofia

Deleuzen teokset jakaantuvat kahteen ryhmään: ensimmäiseen kuuluvat uuden ajan filosofeja (Spinoza, Leibniz, Hume, Kant, Nietzsche, Henri Bergson, Foucault), taiteilijoita (Francis Bacon) ja kirjailijoita (Proust, Franz Kafka) uudelleen lukevat analyysit, toiseen taas käsitteiden (esimerkiksi ero, merkitys/mieli, tapahtuma, skitsofrenia, elokuva, filosofia) ympärille sommitellut eklektis-filosofiset suurteokset, joista Kapitalismi ja skitsofrenia -sarja (1972–1980) on kirjoitettu Félix Guattarin kanssa. Tietyt teemat kuitenkin toistuvat ja muuntautuvat läpi Deleuzen tuotannon.

Erojen ontologia

Deleuzen varhaistuotannon (ennen Guattarin kanssa tapahtunutta yhteistyötä eli ennen vuotta 1972 kirjoitetut teokset) filosofinen hanke voidaan luonnehtia yritykseksi kääntää perinteisen ontologian olettama identiteetin ja eron (différence) suhde toisin päin. Perinteisesti eron on nähty olevan johdettavissa identiteetistä: esimerkiksi sanoa, että ”X eroaa Y:stä” edellyttää X:n ja Y:n, joilla on ainakin jossain määrin vakaa ja itsenäinen identiteetti. Tätä vastaan Deleuze väittää, että jokainen identiteetti syntyy ”eron vaikutuksesta”. Identiteetit eivät ole loogisesti tai ontologisesti ensisijaisia suhteessa eroon, Deleuze argumentoi, ”ottaen huomioon, että saman lajiin kuuluvien olioiden välillä on olemassa luontoa koskevia eroja”.”– – given that there exist differences of nature between things of the same genus.” Deleuze, Gilles: Bergson’s Conception of Difference. Kokoelmassa Desert Islands, s. 33. Tämä tarkoittaa, että kahden olion väittäminen ”samaksi” hämärtää kahden olion edellyttämän eron. Ilmenevät identiteetit, kuten X, koostuvat erojen loputtomista sarjoista, joissa X = ero x:n ja x:n välillä, ja x = ero … ja … välillä, ja niin edelleen. Erojen jakautuminen jatkuu loputtomiin. Deleuze väittää, että kohdataksemme todellisuuden meidän täytyy kohdata oliot täsmälleen sellaisina kuin ne ovat, ja että kaikki identiteettikäsitteet (muodot, kategoriat, samankaltaisuudet, apperseption ykseydet, predikaatit ja niin edelleen) epäonnistuvat erojen itsessään tavoittamisessa. ”Filosofialla voi olla positiivinen ja suora suhde olioihin vain, jos se yrittää kohdata olion itsensä sen mukaan, mitä se on, sen erossa kaikesta mitä se ei ole, toisin sanoen sen ’sisäisessä erossa’.”Desert Islands, s. 32.

Kantin ja Bergsonin tavoin Deleuze pitää perinteisiä käsityksiä ajasta ja avaruudesta subjektin säätäminä yhdistävinä kategorioina eli identiteetin muotoina. Hänen mukaansa puhdas ero ei ole ajallista eikä avaruudellista, vaan ideaalista; Deleuze kutsuu puhdasta eroa ”virtuaaliseksi”. (Käsite ei viittaa tietokoneiden ”virtuaalitodellisuuteen”, vaan Proustin määritelmään menneisyydestä: se on todellinen mutta ei aktuaalinen, ideaalinen mutta ei abstrakti.)Kadonnutta aikaa etsimässä, luku III, ks. neljäs rivi alhaalta. Deleuzen virtuaaliset muodot muistuttavat ensinäkymältä Platonin ideoita ja Kantin kategorioita, mutta toisin kuin Platonilla ja Kantilla, ne eivät ole alkuperäisiä olioita, malleja tai kokemukselle transsendentteja, vaan ne ovat aktuaalisen kokemuksen ehtoja, siis sisäinen ero itsessään. ”Niiden [ehtojen] muodostama käsite on identtinen objektinsa kanssa.”Desert Islands, s. 36. Deleuzelainen eron käsite ei ole minkään koetun asian haamumainen abstraktio, vaan todellinen differentiaalisten suhteiden systeemi, joka luo aktuaalisia tiloja, aikoja ja tuntemuksia.Ks. ”The Method of Dramatization” kokoelmassa Desert Island ja ”Actual and Virtual” teoksessa Dialogues.

Näin Deleuze voi toisinaan kutsua filosofiaansa “transsendentaaliseksi empirismiksi”, viitaten Kantin lisäksi Friedrich von Schellingiin. Kantin transsendentaalisessa idealismissa kokemus voi olla mielekästä vain aistimellisuuden muotojen (aika ja avaruus) ja ymmärryksen kategorioiden (kuten kausaalisuuden) järjestämänä. Jos tällaiset käsitteet otetaan pois kokemuksen kontekstista, syntyy Kantin mukaan vietteleviä mutta tyhjiä ontologisia uskomuksia. Deleuze kääntää kantilaisen järjestyksen: kokemus ylittää käsitteemme tuomalla ilmi uutuuksia, ja tämä raaka kokemus erosta aktualisoi idean, joka ei ole aikaisempien kategorioidemme kahlehtima, ja pakottaa meidät näin keksimään uusia tapoja ajatella.

Samalla Deleuze väittää olemisen olevan ”yksiäänistä”, jokseenkin samassa mielessä kuin Spinozan ”substanssi” on yksiääninen. Deleuze lainaa ontologisen yksiäänisyyden (engl. univocity) käsitteen keskiaikaiselta filosofi Johannes Duns Scotukselta. Keskiajan Jumalaa koskevissa väittelyissä monet tunnetut teologit ja ajattelijat (kuten Tuomas Akvinolainen) olivat sitä mieltä, että sanottaessa ”Jumala on hyvä” Jumalan hyvyys on vain analogista suhteessa ihmisen hyvyyteen. Sen sijaan Scotus esitti, että lauseissa ”Jumala on hyvä” ja ”Maija on hyvä” on kyseessä täysin sama hyvyys. Tämä tarkoittaa, että Jumalan ja meidän välillä on vain aste-ero ja että ominaisuuksia kuten hyvyys, voima, järki ja niin edelleen sovelletaan yksiäänisesti riippumatta siitä, puhutaanko Jumalasta, ihmisestä vai kirpusta.

Deleuze omaksuu opin yksiäänisyydestä voidakseen esittää, että oleminen on yksiäänisesti eroa. ”Yksiäänisyys ei kuitenkaan tarkoita, että erot ovat ja että niiden täytyy olla: oleminen on eroa – –. Lisäksi, ei ole niin, että me olisimme yksiäänisiä olemisessa, joka ei ole yksiääninen; me ja meidän yksilöllisyytemme pysyy samaäänisenä yksiäänisessä olemisessa ja yksiääniselle olemiselle.” Difference and Repetition, s. 39. Tässä Deleuze soveltaa Spinozaa, jonka mukaan kaikki asiat, jotka ovat olemassa, ovat yhden substanssin (Jumalan tai luonnon) modifikaatioita. Deleuzelle tämä yksi ja ainoa substanssi on jatkuvasti eroava ja eroja luova (differoiva) prosessi, origamikosmos, joka taittuu aina kiinni, auki ja jälleen kiinni tuottaen rajatonta ”erojen leikkiä”. Deleuze tiivistää ontologiansa paradoksaaliseen kaavaan: ”pluralismi = monismia”.Ks. ”'Rihmasto”, teoksessa Autiomaa.

Différence et répétition on Deleuzen laajin ja järjestelmällisin yritys työstää tällaisen ontologian yksityiskohtia. Vastaavia ajatuksia löytyy lisäksi muualta hänen tuotannostaan. Esimerkiksi teoksessa Nietzsche ja filosofia todellisuus on voimien leikkiä, Anti-Oidipuksessa ”ruumis ilman elimiä” ja Mitä filosofia on? -teoksessa ”immanenssin taso” tai ”kaaosmos” (kaaosmoosi). Alun perin Deleuze omaksui eron käsitteen Bergsonilta (Bergsonismi, 1966).

Tietoteoria