Suomen kielioppi käsittää suomen kielen muoto-opin eli morfologian ja lauseopin eli syntaksin. Äännerakennetta eli fonologiaa käsitellään artikkelissa Suomen kielen äännerakenne.

Sanaluokat

Suomen kielen sanaluokat voidaan jakaa taivutuksen perusteella kolmeen ryhmään:ISK § 438.

Nominit, jotka taipuvat luvun ja sijan mukaan. Nominit voidaan jakaa syntaktisin ja semanttisin perustein neljään ryhmään, jotka ovat substantiivit, adjektiivit, pronominit ja numeraalit. Substantiiveilla ei ole kieliopillista sukua, toisin kuin useimmissa Euroopan kielissä ja noin puolessa koko maailman kielistä.Laury 2008, s. 263–264. Verbit, jotka taipuvat persoonan, tempuksen ja moduksen mukaan. Verbien nominaalimuodot eli infinitiivit ja partisiipit taipuvat tosin osittain samalla tavalla kuin nominit. Adpositiot, adverbit ja partikkelit, jotka eivät taivu tai taipuvat vain osittain.

Morfologia

Vartalot ja sidonnaiset morfeemit

Suomen kielessä vapaita eli leksikaalisia morfeemeja ovat sanojen vartalot. Sidonnaiset eli kieliopilliset morfeemit ovat suffikseja, jotka liitetään sanavartalon perään.ISK, morfeemi.

Vartaloksi kutsutaan sitä sanan osaa, josta on erotettu taivutustunnukset. Vartalo voi olla kaikissa taivutusmuodoissa sama (esimerkiksi sanassa talo) tai sitten siinä on morfofonologista vaihtelua: keppi : kepi+n : keppe+jä.ISK § 54. Nomineilla vartalo voi esiintyä itsenäisesti yksikön nominatiivissa, mutta verbeillä vartalon perässä on yleensä aina jokin sidonnainen morfeemi: sano+n, sano+i.Karlsson 1982, s. 193, 196.

Osalla suomen sanoista vartalo loppuu aina vokaaliin, kuten talo ja puhu-. Vokaalivartalossa voi olla vaihtelua, kuten astevaihtelu sanoissa luku : luvu+n ja anta+a : anna+n. Joillakin sanoilla on vokaalivartalon lisäksi myös konsonanttiin päättyvä vartalo. Vokaali- ja konsonanttivartalon vaihtelu näkyy esimerkiksi sanoissa kiele+n : kiel+tä ja tule+n : tul+kaa.ISK § 55. Enimillään nominilla voi olla jopa viisi vartaloa: käsi, käte+en, käde+n, kät+tä ja käs+i+ä.Karlsson 1982, s. 197.

Vartalon perään liittyviä sidonnaisia morfeemeja ovat taivutustunnukset, liitteet ja johtimet. Taivutustunnukset edustavat tiettyä taivutuskategoriaa, kuten esimerkiksi imperfektiä ja monikon 1. persoonaa verbimuodossa tul+i+n, ja ne liittyvät sanan vartaloon.ISK § 53. Liitteet puolestaan eivät kiinnity vartaloon vaan sanaan, jossa voi olla taivutustunnuksia, kuten kysymysliite sanassa olit+ko.ISK § 125.

Johtimet liittyvät sanavartaloon ja muodostavat uusia sanoja, kuten kana+la, keng+ittää tai pilku+llinen.ISK § 156.

Sidonnaiset morfeemit esiintyvät sanoissa aina tietyssä järjestyksessä: ensin johtimet, sitten taivutustunnukset ja viimeiseksi liitteet. Tällä perusteella taivutustunnukset on jaettu vielä tunnuksiin ja päätteisiin. Tunnukset tulevat sanassa aikaisemmin kuin päätteet, joiden perässä voi olla vielä liitteitä. Tunnuksia ovat nomineilla luku ja verbeillä muun muassa tempus ja modus, päätteitä taas nominien sijapäätteet ja verbien persoonapäätteet. Esimerkiksi sanassa kirja+sto+i+ssa+mme on ensin sanavartalo kirja, sitten johdin sto, monikon tunnus i, sijapääte ssa ja lopuksi omistusliite mme.

Nominien taivutus

Luku Suomen nomineilla on kaksi lukua: yksikkö ja monikko. Yksikkö on tunnukseton. Monikon nominatiivissa tunnus on t, esimerkiksi valo+t. Muissa sijoissa monikon tunnus on i tai vokaalien välissä j, ja se tulee vartalon perään ennen sijapäätettä, esimerkiksi valo+i+ssa : valo+j+a.ISK § 79. Sijapäätteet ovat yleensä samat yksikössä ja monikossa, mutta genetiivissä ja illatiivissa on jonkin verran eroja.ISK § 81.

Sijamuodot

Suomen kielen sijamuodot ja niiden päätteet Sija Yksikkö Pääte Monikko Pääte Kieliopilliset sijat nominatiivi tuttu – tutu+t -t genetiivi tutu+n -n tuttu+j+en, tuotte+i+den ~ tuotte+i+tten, nais+ten, vanho+j+en ~ vanha+in -en, -den ~ -tten, -ten, -in akkusatiivi minu+t -t meidä+t -t partitiivi tuttu+a, maa+ta -A, -tA tuttu+j+a, tuotte+i+ta -A, -tAAbstraktit paikallissijat essiivi tuttu+na -nA tuttu+i+na -nA translatiivi tutu+ksi -ksi tutu+i+ksi -ksi Varsinaiset paikallissijat inessiivi tutu+ssa -ssA tutu+i+ssa -ssA elatiivi tutu+sta -stA tutu+i+sta -stA illatiivi tuttu+un, maa+han, tuottee+seen Vn, hVn, -seen tuttu+i+hin, tuotte+i+siin, poik+i+in -hin, -siin, -in adessiivi tutu+lla -llA tutu+i+lla -llA ablatiivi tutu+lta -ltA tutu+i+lta -ltA allatiivi tutu+lle -llex tutu+i+lle -llex Vajaakäyttöiset sijat abessiivi tutu+tta -ttA tutu+i+tta -ttA instruktiivi tutu+i+n -in komitatiivi tuttu+i+ne- + POS -ine

Suomessa on 15 sijamuotoa, joista akkusatiivi esiintyy vain persoonapronomineissa (minut, sinut jne.) ja kysymyssanassa kenet.ISK § 1221. Sijamuotojen määrä on suomessa poikkeuksellisen suuri, sillä monissa maailman kielissä ei ole ollenkaan sijamuotoja tai jos niitä onkin, tavallisimmin määrä on 6–7. Tosin unkarissa on peräti 21 sijamuotoa.Laury 2008, s. 263. Uralilaisissa kielissä on yleensäkin runsaasti sijamuotoja, sillä niitä on yli kymmenen myös mordvassa, marissa, komissa ja udmurtissa.Lehtinen 2007, s. 54.

Sijamuodot voidaan jakaa kieliopillisiin sijoihin, abstrakteihin ja varsinaisiin paikallissijoihin sekä vajaakäyttöisiin sijoihin. Kieliopillisia sijoja ovat nominatiivi, partitiivi, genetiivi ja akkusatiivi. Ne ilmaisevat kieliopillisia suhteita, ja niillä merkitään keskeiset lauseenjäsenet eli subjekti, objekti ja predikatiivi.ISK § 1222. Lisäksi genetiivillä ilmaistaan esimerkiksi omistusuhdetta (tämä kirja on minun)ISK § 1232. ja partitiivilla lukumäärää (kaksi pientä tyttöä).ISK § 1234.

Abstraktit paikallissijat essiivi ja translatiivi ilmaisevat paikkaa adverbeissä, kuten kotona, kaukana ja kauaksi. Tällöin essiivi on olo- ja translatiivi tulosija. Ne voivat myös luonnehtia kohdettaan, sen olotilaa ja muutosta: hän työskentelee vartijana, tulen nopeasti sairaaksi.ISK § 1235.ISK § 1258–1259.

Varsinaiset paikallissijat ilmaisevat jonkun tai jonkin olevan jossakin paikassa tai jonkun hallussa, siirtyvän sinne tai sieltä pois. Tällä perusteella ne voidaan jakaa olosijoihin, tulosijoihin ja erosijoihin. Toinen jako on sisä- ja ulkopaikallissijoihin sillä perusteella, että esimerkiksi kirja voi olla kassissa (sisäpuolella) tai pöydällä (ulkopinnalla).ISK § 1238. Paikallissijoilla voidaan ilmaista muitakin asioita, kuten aikaa tai välinettä: illalla, junalla.

+ Varsinaiset paikallissijat sisäpaikallissijat ulkopaikallissijat olosijat inessiivi kassissa adessiivi pöydällä erosijat elatiivi kassista ablatiivi pöydältä tulosijat illatiivi kassiin allatiivi pöydälle

Vajaakäyttöisiä sijoja ovat abessiivi, instruktiivi ja komitatiivi. Niitä käytetään harvoin ja niiden käyttöön liittyy morfologisia ja syntaktisia rajoituksia. Instruktiivi ja komitatiivi sisältävät aina monikon tunnuksen, joten niissä ei voi erottaa yksikköä ja monikkoa. Jos substantiivi on komitatiivissa, siihen liittyy vielä possessiivisuffiksi.ISK § 1261. Abessiivilla ilmaistaan, mitä ilman jokin on tai tapahtuu, esimerkiksi esteettä, tuntematta kipua.ISK § 1262. Instruktiivi ilmaisee tapaa tai välinettä: kaksin käsin, suurin toivein. ISK § 1263. Komitatiivi ilmaisee yhteenkuuluvuutta, kuten tyttö pitkine letteineen tai presidentti puolisoineen. Sitä käytetään sijamuodoista vähiten.ISK § 1264.

Omistusliitteet

Omistusliitteet eli possessiivisuffiksit ilmaisevat nominien yhteydessä omistusta tai muuta yhteen kuuluvuutta, esim. minun kotoani, meidän kaltaisemme. Omistusliitteitä käytetään myös joidenkin verbin nominaalimuotojen kanssa, jolloin ne ilmaisevat tekijää: saadakseni, syödessään, huomaamattaan.ISK § 95.ISK § 1294. Omistusliitteiden käyttö on uralilaisille kielille tyypillinen piirre.

+ Omistusliitteet Persoona yksikkö monikko 1. kirja+ni -ni kirja+mme -mme 2. kirja+si -si kirja+nne -nne 3. kirja+nsax -nsAx kirja+nsax -nsAx kirjassa+an -Vn kirjassa+an -Vn

Kolmannessa persoonassa yksikkö ja monikko eivät eroa toisistaan. Suffiksia -Vn käytetään silloin, kun sen edellä on lyhyt vokaali, paitsi yksikön nominatiivissa: laukkuja+an, lapsille+en. Muodot laukkuja+nsa ja lapsille+nsa ovat mahdollisia mutta vaikuttavat vanhanaikaisilta tai murteellisilta. Toisaalta yksikön nominatiivissa ja muualla kuin lyhyen vokaalin jäljessä ainoastaan -nsAx on mahdollinen: talonsa, taloonsa.

Puhutussa kielessä omistusliitteitä ei välttämättä käytetä, etenkään silloin, kun omistaja ilmenee persoonapronomista, esimerkiksi minun ~ mun autolla. Omistusliitteiden käytössä on kuitenkin paljon vaihtelua, ja esimerkiksi yksikön toisessa persoonassa se on melko yleinen: Mitä sä laitat päälles?ISK § 96; ISK § 1300.

Komparaatio

Komparaatio- eli vertailumuotoja on kaksi, komparatiivi ja superlatiivi. Komparatiivi ilmaisee, että ominaisuutta on enemmän kuin toisessa asiantilassa; superlatiivi puolestaan sitä, että ominaisuutta on enemmän kuin missään muussa vertailtavassa asiantilassa. Suomen kielessä komparaatio on taivuttamisen ja johtamisen rajatapaus. Komparaatio koskee lähinnä skalaarisia eli suhteellista ominaisuutta ilmaisevia adjektiiveja, kuten vanha ja hyvä, mutta myös joitakin adverbeja (vähän : vähemmän), pronomineja (usea : useampi) ja adverbiaaleina käytettyjä substantiiveja (illalla: illemmalla). Yksikön nominatiivissa komparatiivin tunnus on -mpi ja superlatiivin -in, esimerkiksi iso+mpi ja iso+in. Taivutettaessa komparatiivin tunnus on -mpA ~ -mmA ja superlatiivin -impA ~ -immA.ISK § 633.

+ KomparaatioISK § 300. komparatiivi superlatiivi yks.nom. iso+mpi -mpi iso+in -in yks.gen. iso+mma+n -mmA- iso+imma+n -immA- yks.ill. iso+mpa+an -mpA- iso+impa+an -impA-

Verbien taivutus

Verbien taivutusmuodot jaetaan kahteen luokkaan: finiittisiin ja infiniittisiin.

Finiittiset eli persoonamuotoiset verbit taipuvat persoonamuodoissa, aikamuodoissa sekä moduksissa.ISK § 107. Infiniittiset verbimuotoja ovat infinitiivit ja partisiipit. Niissä voi olla nominien taivutuspäätteitä, kuten sijamuodon ja monikon tunnus tai possessiivisuffiksi.ISK § 119.

Suomen verbitaivutusta ei voi pitää universaalisti kovin monimutkaisena, koska yhdellä verbimuodolla voi ilmaista kerrallaan vain kolmea taivutuskategoriaa, jotka ovat passiivi, modus tai aikamuoto ja persoona, esimerkiksi men+tä+isi+in. Maailman eri kielissä verbeillä on yleisesti 4–5, enimmillään jopa 13 taivutuskategoriaa.

Persoona ja passiivi

Suomen verbit taipuvat kolmessa persoonassa yksikössä ja monikossa, joten suomessa on kuusi kieliopillista persoonaa: yksikön 1. (minä), 2. (sinä) ja 3. (hän) persoona sekä monikon 1. (me), 2. (te) ja 3. (he) persoona. Persoonaa ilmaistaan erityisellä persoonapäätteellä, joka on sama kaikissa moduksissa imperatiivia lukuun ottamatta. Yksikön 3. persoonan pääte on vartalon loppuvokaalin pidentymä, esimerkiksi sano+o. Pitkään vokaaliin tai diftongiin päättyvissä verbivartaloissa yksikön 3. persoona on päätteetön, esimerkiksi (hän) syö. Puhekielessä monikon 1. persoonassa käytetään yleisesti mme-päätteisen persoonamuodon asemesta passiivimuotoa, esimerkiksi me tehdään.ISK § 1272.

+ Persoonamuodot yksikkö monikko 1. sano+n -n sano+mme -mme 2. sano+t -t sano+tte -tte 3. sano+o -V sano+vat -vAt

Persoonamuotoihin lasketaan myös yksipersoonainen passiivi. Passiivimuotoisessa lauseessa ei ole subjektia, joten sen avulla tapahtumaa voi kuvata ilmaisematta tekijän tai osallistujan identiteettiä.ISK § 106; ISK § 1313. Passiivimuodoista voidaan erottaa passiivin tunnus tA ja persoonapääte -Vn, kuten sano+ta+an. Passiivin tunnuksessa on paljon äänteellistä vaihtelua, mutta siinä on yleensä ensin konsonanttiaines t ~ tt ~ d ja vokaali a ~ ä.ISK § 110.

+ Passiivin tunnukset ja taivutusmuodot vartalo passiivi tempus/modus persoona syö dä än puhu ta an kerro tt i in tul ta isi in

Tempus