Yhdysvaltain sisällissota oli Yhdysvalloissa vuosina 1861–1865 käyty sisällissota, jossa Yhdysvaltain unionille uskolliset pohjoisvaltiot ja Etelän osavaltioiden muodostama konfederaatio taistelivat vastakkain. Sodan taustalla oli Etelävaltioiden ja pohjoisen välejä pitkään hiertänyt kiista orjuuden tulevaisuudesta Yhdysvalloissa.
Etelän agraariyhteiskunta oli pitkälti riippuvainen orjien palkattomasta työstä, kun taas pitkälle teollistuneessa pohjoisessa orjatyöstä oli jo kauan aiemmin luovuttu. Jännitteet pohjoisen ja etelän välillä kulminoituivat, kun republikaani Abraham Lincoln valittiin Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1860. Etelän orjanomistajat pelkäsivät valinnan johtavan orjuuden kieltämiseen, jolloin useat orjavaltiot irtautuivat unionista. Kapinoivat osavaltiot muodostivat Yhdysvaltain lailliselle hallitukselle vastavoimaksi Amerikan konfederaation.
Sota päättyi Yhdysvaltain laillisen hallituksen voittoon. Konfederaation kenraali Robert E. Lee antautui unionin kenraali Ulysses S. Grantille 9. huhtikuuta 1865, ja pian sen jälkeen myös muut konfederaation komentajat seurasivat perässä. Sodan päätyttyä orjuus lakkautettiin kaikkialla Yhdysvalloissa ja 4 miljoonaa afroamerikkalaista orjaa vapautettiin. Sodan runtelemassa etelässä alkoi jälleenrakennuksen aika samalla, kun pohjoisen abolitionistit yrittivät turvata vapautetuille orjille täydet kansalaisoikeudet. Tavoitteessa kuitenkin epäonnistuttiin, ja afroamerikkalaiset saivat odottaa vielä sata vuotta ennen kuin heitä kohdeltiin laissa tasavertaisina kansalaisina.
Yli miljoona kuolonuhria vaatinut sota on yksi Yhdysvaltain historian verisimmistä konflikteista.Keegan 2009, s. 355.
Sotaan johtaneet tapahtumat Yhdysvallat ennen sisällissotaa Masonin–Dixonin linjan pohjoispuolella neljä viidestä amerikkalaisesta oli luku- ja kirjoitustaitoinen. Yhdysvallat oli ennen vuotta 1850 lähes yksinomaan protestanttinen, ja seurakuntalaisten tuli osata lukea Raamattua kotona ja jumalanpalveluksissa. Pohjoisvaltioissa lähes kaikki lapset lähetettiin kouluun, ja erityisesti Uudessa-Englannissa tämä koski käytännössä kaikkia lapsia yhteiskuntaluokasta riippumatta. Ennen sisällissodan syttymistä Yhdysvallat oli jo huomattavasti Eurooppaa rikkaampaa aluetta. Vaikka Yhdysvalloissa ei vielä ollut resursseja esimerkiksi ruoan ulkomaanvientiin, maatalous oli edistynyttä, ja pohjoinen oli kasvavassa määrin teollistunut. Pohjoisessa paikalliset ja laajalevikkiset sanomalehdet tavoittivat suuren osan kansasta.Keegan 2009, s. 4.
Kysymys orjuudesta thumb|vasen|Orjia virginialaisella plantaasilla 1670. Siirtomaa-aikana alkanut orjuus jatkui Yhdysvaltain eteläisissä osissa sisällissotaan asti. Pohjoisvalloissa se kiellettiin pian itsenäistymisen jälkeen.
Yhdysvaltain pohjoisten ja eteläisten osavaltioiden välillä oli ollut voimakkaita ristiriitoja jo itsenäistymisestä lähtien. Yksi huomattavimpia oli kysymys orjuudesta, joka oli etelävalloissa taloudellisesti merkittävä osa suurplantaaseille perustuvaa maataloustuotantoa. Perustuslain kirjoittajille orjuuskysymys oli suurimpia kiistakapuloita, joka edellytti monia kompromisseja ennen kuin perustuslaki kelpasi kaikille osavaltioille. Pian itsenäistymisen jälkeen pääosa pohjoisvalloista vapautti orjat. Maatalousvaltaisissa etelävaltioissa orjuuden keskeinen osa niiden taloudessa aiheutti sen, että ne vastustivat jyrkästi yrityksiä ulottaa orjuuden kieltäminen myös etelään.Miller, W.: Yhdysvaltain historia, WSOY, 1969.
Orjuuskysymyksen lisäksi pohjois- ja etelävaltioita erottivat myös mm. talousjärjestelmää, ulkomaankauppaa ja osavaltioiden asemaa koskevat erimielisyydet, mutta niihin ei ollut mahdotonta löytää neuvottelemalla kompromissiratkaisuja. Sen sijaan juuri orjuuskysymyksellä ja erityisesti kysymyksellä uusien osavaltioiden liittämisestä unioniin orjuuden sallivina ns. orjavaltioina tai sen kieltävinä ns. vapaina valtioina oli oleva ratkaiseva osa sisällissotaan johtavana kiistan aiheena.
Etelävaltioissa nimittäin laskettiin, että niiden väestönkasvu jäi koko ajan jälkeen pohjoisvalloista ja ne kokivat sen tähden asemansa käyvän jatkuvasti ahtaammaksi. Pohjoisvallat olivat alusta asti väkirikkaampia ja perustuslakia laadittaessa oli juuri tästä syystä asetettu väestön mukaan valittavaa edustajainhuonetta tasapainottamaan senaatti, johon kaikki osavaltiot saivat väkilukuun katsomatta kaksi senaattoria. Tämän vuoksi etelälle oli erityisen tärkeää säilyttää vapaiden ja orjavaltioiden tasapaino uusien liittovaltioon otettavien osavaltioiden parissa.
thumb|270px|left|Vapaiden (sininen) ja orjavaltioiden (punainen) kehitys vuosina 1789–1861. Sitä mukaa kun Yhdysvallat laajeni itärannikolta länteen, ja uusia osavaltioita liittyi unioniin, kongressi päätyi sarjaan kompromisseja, joihin molemmat osapuolet pystyivät tyytymään. Ensimmäinen merkittävä sopimus vuonna 1820 sai nimen Missourin kompromissi. Siinä uusien orjavaltioiden ja vapaiden valtioiden rajaksi sovittiin 36°30' pohjoista leveyttä, paitsi uudessa Missourin osavaltiossa, josta tulisi orjavaltio.Library of Cogress: Missouri Compromise. LOC Virtual Services Digital Reference Section, Washington D.C., 2010.
Sovusta tuli kuitenkin lyhytikäinen, sillä taustalla oleva perustavanlaatuinen ristiriita jäi kytemään ja jokaisen uuden osavaltioehdokkaan kohdalla asia nostettiin näennäisestä sovinnosta huolimatta uudelleen esiin. Vuonna 1850 kongressi lopulta ratkaisi useita avoimia kiistakysymyksiä yhdellä kertaa säätämällä viisi eri lakia, joita kutsutaan vuoden 1850 kompromissiksi. Tässä yhteydessä Kalifornia hyväksyttiin vapaana valtiona unioniin vaikka osia siitä oli 36°-leveyspiirin eteläpuolelta. Utah ja New Mexico saivat oikeuden halutessaan liittyä unioniin orjavaltioina, vaikka merkittäviä osia niistä oli saman leveyspiirin pohjoispuolella. Osana kompromissia Texas luopui aluevaatimuksestaan New Mexicolta, ja sai vastineeksi helpotusta huomattavaan valtionvelkaansa. Myönnytys oli merkittävä, sillä aiemmin Texas oli uhannut puolustavansa vaikka asein oikeuttaan New Mexicoon.Library of Cogress: Compromise of 1850. LOC Virtual Services Digital Reference Section, Washington D.C., 2010.
thumb|270px|left|Orjakysymys kannattelee Lincolnin presidenttiehdokkuutta. Aikalaispilakuvassa orja vie Lincolnia eteenpäin vasemmalla, republikaanien puoluekoneisto oikealla.
Kompromissin jälkeen etelässä vahva demokraattipuolue pääsi hetkeksi hallitsemaan Yhdysvaltain politiikkaa käytännössä yksin, koska Whig-puolue hajosi juuri orjuuskysymyksen aiheuttamiin sisäisiin ristiriitoihin. Osittain Whig-puolueen rauniolle perustettiin 1854 republikaaninen puolue, jolle tuli avoimen orjuuden vastainen puolueohjelma. Merkittävä kimmoke uuden puolueen perustamiseen oli samana vuonna demokraattien johdolla säädetty Kansas-Nebraska-laki, joka käytännössä kumosi Missourin kompromissin. Laki nimittäin salli kummankin alueen asukkaiden itse päättää orjuuden sallimisesta teritorioidensa alueella, vaikka ne sijaitsivat 36°-leveyspiirin pohjoispuolella.
Toisin kuin aikaisemmat selkeästi orjuuden vastaiset puolueet, republikaanit saivat nopeasti kannatusta ja nousivat vakavastiotettavaksi haastajaksi demokraateille. Vuoteen 1858 mennessä republikaanit oli suurin puolue käytännöllisesti katsoen kaikissa pohjoisvalloissa. Merkittäväksi vedenjakajaksi muodostuivat vuoden 1860 presidentinvaalit.Gould, L.: Grand Old Party: A History of the Republicans. Random House, 2003. .
Republikaanipuolue nimitti presidenttiehdokkaakseen orjuuden vastustajana tunnetun Abraham Lincolnin, joka oli noussut maanlaajuiseen kuuluisuuteen senaattorikampanjansa aikana käymillään väittelyillä orjuutta kannattavan vastaehdokkaansa demokraattien Stephen Douglasin kanssa. Vaikka Lincoln korosti kampanjassaan ettei kannattanut, eikä aikonut esittää orjuuden kieltämistä Yhdysvalloissa jos tulisi valituksi presidentiksi, hän kuitenkin kannatti orjuuden rajoittamista olemassa oleviin orjavaltioihin. Uudet osavaltiot, Lincoln ehdotti, tulisi liittää unioniin vapaina valtioina.
Etelävalloissa suhtauduttiin jyrkän epäileväisesti Lincolniin. Vaikka hänen lupauksensa orjuuden säilyttämisestä etelässä olisikin hyväksytty, mitä sitäkin epäiltiin, nähtiin hänen aikomuksensa estää uusien orjavaltioiden liittäminen unioniin vakavana uhkana orjuudelle pitkällä aikavälillä. Ennen pitkää se tietäisi vapaille valtioille ylivoimaista enemmistöä edustajainhuoneen lisäksi myös senaatissa.
Kun tieto Lincolnin valinnasta tuli, etelävaltioilla ei kestänyt pitkään alkaa suunnitella irrottautumista liittovaltiosta. Etelä-Carolina ehti irrottautua jo vuonna 1860. Etelä-Carolinalle asia oli polttavin, sillä orjien osuus sen väestöstä oli liittovaltion korkeinUniversity of Virginia: Historical Census Browser . University of Virginia Geospatial and Statistical Data Center, 2004.. Julistuksessaan irtautumisen syistä Etelä-Carolinan hallitus ilmoitti, viitaten Lincolniin:
"Hänelle annetaan johdettavaksemme yhteinen hallintomme, koska hän on julistanut että 'hallitus ei tule kestämään pysyvästi puolittaista orjuutta, puolittaista vapautta', ja yleisön mielenrauhan tulee nojata uskoon siitä että orjuus on tiellä kohti lopullista katoamistaan. [...] Kun perustuslain antamaat takeet menetetään, menetetään myös osavaltioiden yhtäläiset oikeudet. Orjia pitävät osavaltiot eivät voi enää harjoittaa itsehallintoa tai puolustaa itseään, ja liittovaltion hallituksesta tulee heidän vihollisensa."Souh Carolina Secession Convention: Declaration of the Immediate Causes Which Induce and Justify the Secession of South Carolina from the Federal Union. Evans & Cogswell, 1860.
Ennen kuin Lincoln ehti edes astua virkaansa maaliskuussa 1861, vielä kuusi muuta osavaltiota, kaikki orjavaltioita, oli ennättänyt yhtyä Etelä-Carolinan aloittamaan kapinaan.University of Houston: Dates of Secession . UH Digital History, 2013.
Sodan alkaminen thumb|Pohjoisvaltiot sinisellä ja etelävaltiot punaisella. Vaaleansinisellä on merkitty ne pohjoisvaltiot, joissa orjuus oli sallittua.
Sota sai alkunsa, kun yksitoista eteläistä osavaltiota julistautui itsenäisiksi. Näissä osavaltioissa oli yhdeksän miljoonaa asukasta, joista neljä miljoonaa oli orjia. Miehiä heillä oli aseissa miljoona. Pohjoisvaltioihin jäi 23 osavaltiota, joissa oli 22 miljoonaa asukasta, joista orjia oli vain vähän, vaikka orjien pitäminen oli laillista mm. pohjoisvaltioiden Delawaressa, Marylandissa ja Missourissa. Heillä taas oli 2,2 miljoonaa miestä aseissa. Etelävaltioita johti Jefferson Davis.
Itsenäisiksi julistautuivat:
Etelä-Carolina, 20. joulukuuta 1860 Mississippi, 9. tammikuuta 1861 Florida, 10. tammikuuta 1861 Alabama, 11. tammikuuta 1861 Georgia, 19. tammikuuta 1861 Louisiana, 26. tammikuuta 1861 Texas, 1. helmikuuta 1861 Virginia, 17. huhtikuuta 1861 Arkansas, 6. toukokuuta 1861 Pohjois-Carolina, 20. toukokuuta 1861 Tennessee, 8. kesäkuuta 1861
Länsi-Virginia ei halunnut liittyä konfederaatioon, joten se erosi Virginiasta ja liittyi pohjoisvaltioihin uutena osavaltiona 31. joulukuuta 1862.
Konfederaation muodostivat aluksi seitsemän syvän etelän valtiota: Etelä-Carolina, Mississippi, Florida, Alabama, Georgia, Louisiana ja aivan viime hetkellä mukaan liittynyt Teksas, jotka julistivat uuden valtioliiton perustetuksi 4. helmikuuta 1861 ja valitsivat presidentikseen Jefferson Davisin. Kuukautta myöhemmin Yhdysvaltain presidentinvirkaan astui siihen edellisenä syksynä valittu Abraham Lincoln, tunnettu orjuuden vastustaja.
Aluksi elettiin pitkään sotaa, jossa ei ollut taisteluita. Liittovaltion hallitus Washingtonissa julisti, että se piti laittomana Etelävaltioiden hanketta, mutta pidättäytyi toimenpiteistä. Etelävallat takavarikoivat alueelleen jääneen liittovaltion omaisuuden, paitsi kahta tärkeää poikkeusta: armeijan linnoitukset Fort Pickens Floridan ja Fort Sumter Etelä-Carolinan rannikoilla.