pienoiskuva|Sisäministeri Yrjö Leino huhtikuussa 1948. ”Leinon vangit” oli yhdeksäntoista henkilön ryhmä, jotka Suomen sisäministeri Yrjö Leino (SKDL) luovutti huhtikuussa 1945 liittoutuneiden valvontakomission neuvostoliittolaisille edustajille ja jotka vietiin vankeina Neuvostoliittoon. Luovutusta vaati valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov, joka väitti kyseisiä henkilöitä sotarikollisiksi ja neuvostovastaisiksi terroristeiksi. Väitettyjä rikoksia ei kuitenkaan yksilöity eikä niistä esitetty todisteita. Ryhmään kuului yksitoista Suomen kansalaista ja kahdeksan Suomessa Nansenin passilla oleskellutta pakolaista. Tapaus tuli julkisuuteen kolme vuotta myöhemmin ja johti toukokuussa 1948 eduskunnan Leinolle antamaan henkilökohtaiseen epäluottamuslauseeseen, mikä pakotti hänet eroamaan sisäministerin tehtävistä. Lain mukaan Leinolla ei ollut oikeutta luovuttaa Suomen kansalaisia ulkomaille pelkkien perustelemattomien epäilyjen perusteella, eikä välirauhansopimus antanut valvontakomissiolle oikeutta vaatia tällaista luovutusta.
Luovutetuista suurin osa oli Suomessa asuneita venäläisiä valkoisia emigrantteja, joista osa oli saanut Suomen kansalaisuuden. Kaksi oli syntyperäisiä Suomen kansalaisia ja yksi oli syntyperältään saksalainen. Luovutetut tuomittiin Neuvostoliitossa erilaisista poliittisista rikoksista. Yksi teloitettiin ja viisi muuta kuoli vankeudessa. Yksitoista pääsi palaamaan Suomeen Josif Stalinin kuoleman jälkeen 1950-luvun puolivälissä, minkä lisäksi kaksi jäi vapauduttuaan asumaan Neuvostoliittoon. Kolme palanneista kirjoitti vankileirikokemuksistaan muistelmakirjan.
Varmuudella tunnettuja ”Leinon vankeja” oli 19, mutta jotkin lähteet mainitsevat määräksi 20. Ylimääräisen henkilön on arveltu olleen entinen sotavanki ja Neuvostoliiton kansalainen. Lisäksi kaksi Ždanovin alkuperäisellä listalla olleista henkilöistä ei ollut enää Suomessa ja vältti siten pidätyksen.
Luovutuspyyntö ja pidätys pienoiskuva|pysty=0.75|Andrei Ždanov vuonna 1941. Suomen allekirjoitettua Moskovan välirauhansopimuksen syyskuussa 1944 maahan asettui liittoutuneiden valvontakomissio, jota johti neuvostoliittolainen kenraalieversti Andrei Ždanov. Maaliskuun 1945 eduskuntavaalien jälkeen 17. huhtikuuta nimitettyyn uuteen hallitukseen tuli kolme kommunistista ministeriä. Heistä yksi oli Yrjö Leino, joka sai tärkeän sisäministerin salkun.Vettenniemi 2004, s. 345–346.
Vasta neljä päivää sisäministerinä toiminut Leino sai myöhään illalla 20. huhtikuuta 1945 puhelimitse kutsun saapua välittömästi valvontakomission luo Hotelli Torniin.Leino 1973, s. 153. Kokemattomuutensa vuoksi hän pyysi mukaansa tuekseen Valtiollisen poliisin (Valpo) päällikön Nikolai Saarnion.Partanen 2010, s. 339–340. Tapahtumista Tornissa tunnetaan Leinon ja Saarnion kuvaukset, jotka ovat pääosin yhdenmukaiset.Uola 2013, s. 150–158.
Leino saapui noin kello 23 Torniin, jossa hänet otti vastaan valvontakomission varapuheenjohtaja Grigori Savonenkov yhdessä everstiluutnantti A. N. Fjodorovin kanssa.Martelius 1994, s. 164–165. Fjodorov oli valvontakomission tiedustelupäällikkö ja yhdyshenkilö Valpon suuntaan, ja hänen erikoisalansa oli vastavakoilu.Vettenniemi 2004, s. 351. Savonenkov kertoi tiukkasävyisesti valvontakomission paljastaneen salaisen terroristiorganisaation ja ojensi Leinolle nimilistan sekä Ždanovin allekirjoittaman kirjeen, jossa vaadittiin kyseisten henkilöiden pidättämistä välirauhansopimuksen 13. artiklan perusteella ja luovuttamista komissiolle. Myös nimettyjen henkilöiden arvo-omaisuus oli takavarikoitava ja luovutettava.
Kirjeen sisältö oli kokonaisuudessaan seuraava:Paasikivi 1985, s. 142–144.
Kirjeessä mainittu välirauhansopimuksen 13. artikla velvoitti Suomea avustamaan liittoutuneita sotarikoksista syytettyjen henkilöiden pidättämisessä ja tuomitsemisessa. Oman kertomansa mukaan Leino kysyi Saarnion mielipidettä, ja tämän mielestä heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin noudattaa määräystä ja suorittaa pidätykset. Kaikki listan henkilöt olivat Leinolle täysin tuntemattomia.Björkelund 1966, s. 350. Leino määräsi Helsingin poliisimestari Erik Gabrielssonin ja kaupungin poliisilaitoksen avustamaan Valpoa pidätyksissä. Myös Fjodorov valvoi ja ohjeisti toimintaa. Viranomaiset toimivat nopeasti, ja valvontakomission nimeämät henkilöt pidätettiin kodeistaan eri puolilta Helsinkiä seuraavan yön aikana ja koottiin Valpon tiloihin Ratakadulle. Heitä ei kuulusteltu eikä pidätyksen syytä kerrottu. Listalla olleista Unto Parvilahti oli suljettu jo syyskuussa 1944 turvasäilöön, ja hänet tuotiin Ratakadulle Katajanokan vankilasta.Parvilahti 1957, s. 14, 25.
Pidätetyt luovutettiin valvontakomissiolle varhain seuraavana aamuna. Heidät kuljetettiin käsiraudoissa suomalaisella poliisiautolla NKVD:n miesten vartioimina komission käytössä olleelle Malmin lentoasemalle, jossa Ždanov oli heitä vastassa.Martelius 1994, s. 166. Ždanovin kysyessä vankeja saattaneelta upseerilta, miten operaatio oli sujunut, tämä vastasi: ”Hyvin.”Björkelund 1966, s. 24. Malmilta vangit lennätettiin kahdella DC-3-lentokoneella Neuvostoliittoon. Toinen koneista lensi suoraan Moskovaan, toinen suoritti välilaskun Leningradiin.Parvilahti 1957, s. 31. Leino sai vasta myöhemmin päivällä tietää, että pidätetyt oli jo viety pois Suomesta. Muistelmakirjassaan Kommunisti sisäministerinä (1958) hän kertoi, ettei tällaisesta ollut sanallakaan puhuttu hänen ja Savonenkovin keskustelussa. Lisäksi hän sanoi antaneensa määräyksen vain pidätykseen, ei luovutukseen ulkomaille. Tutkija Pekka Kauppala on pitänyt mahdollisena, että pidätettyjen luovutuksen valvontakomissiolle olisivat suorittaneet omavaltaisesti jotkut punaisen Valpon johtohenkilöt ilman Leinon varsinaista määräystä.Kauppala 2011, s. 38–40. Myös valvontakomission brittiläiset jäsenet saivat kuulla tapahtuneesta vasta jälkikäteen ja tuomitsivat menettelyn.
Historiantutkija Erkki Vettenniemen mukaan Ždanovin Leinolle antama pidätys- ja luovutusmääräys ylitti valvontakomission valtuudet, joten kyseessä oli käytännössä ihmisryöstö. Leino myönsi itsekin muistelmissaan tehneensä vähintään muotovirheen, kun hän ei ollut vienyt asiaa etukäteen Suomen hallituksen käsiteltäväksi; valvontakomission oli tarkoitus olla vain yhdyselin Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten välillä, ei antaa määräyksiä suoraan Suomen viranomaisille. Leinon mielestä kuka tahansa muu olisi kuitenkin joutunut hänen sijassaan toimimaan samoin, sillä ”valvontakomission käsky oli silloin laki”. Tapauksesta kuultuaan myös pääministeri J. K. Paasikivi ja presidentti C. G. E. Mannerheim jakoivat käytännössä saman kannan.Vettenniemi 2004, s. 346–348.
Vangitut henkilöt Tunnetuista yhdeksästätoista ”Leinon vangista” suurin osa oli Suomeen vallankumouksen jälkeen paenneita venäläisiä emigrantteja, ja vain kaksi oli syntyperäisiä suomalaisia. Yksitoista oli Suomen kansalaisia ja kahdeksan Nansen-passilla Suomessa oleskelleita kansalaisuudettomia henkilöitä. Vaikka luovutettuja on yleensä luonnehdittu poliittisesti vähäpätöisiksi henkilöiksi, kahdestatoista on yhtä kaikki olemassa Valpon henkilömappi.Partanen 2010, s. 343.
Henkilötiedot