Telkkä (Bucephala clangula) on sorsien heimoon kuuluva pienehkö kokosukeltaja. Se on hieman sotkia suurempi, ja tunnistettavissa jo kaukaa kolmionmallisesta päästä. Usein se ui kaula syvällä hartioiden välissä. Lentoon telkkä nousee veden pinnalta kevyesti. Telkälle on tunnusomaista siipisulista lennossa kuuluva vinkuva ääni. Telkkä on kolopesijä, joka pesii luontaisesti palokärjen tekemään koloon, mutta se suosii myös ihmisten tekemiä pönttöjä. Telkkä on muutoin hiljainen muulloin kuin soidinaikana.
Suomen kansalliseepoksessa Kalevalassa maailma syntyy sotkan eli nykyisin telkkänä tunnetun linnun munista.
Nimi Suomeksi telkkää on kutsuttu vanhastaan myös sotkaksi. 1900-luvulla vakiintuneessa linnunnimistössä sotka-nimitystä käytetään kuitenkin vain Aythya-suvun sorsalinnuista. Tieteellinen sukunimi Bucephala tulee kreikan sanasta boukephalos, joka tarkoittaa "häränpäistä". Bukefalos oli myös Aleksanteri Suuren hevosen nimi. Telkän tieteellinen lajinimi clangula on diminutiivi latinan sanasta "kaikua" (lat. clangere)Jobling, 2010, s. 79, 110. ja viittaa linnun ääneen. Lönnrotin Suomalaisessa lintukirjassa (1861) nimeksi annetaan sotka, kiljusiipi, vinkusiipi, viusuorsa?, telkkä, tälkkä ja sotkonen.Häkkinen 2011, s. 295 Kiljusiipi ja vinkusiipi viittaavat telkän lentäessä kuuluvaan vinkuvaan havinaan. Telkkä mainitaan ensimmäisen kerran Daniel Jusleniuksen sanakirjassa 1745.Häkkinen 2004, s. 1295
Koko ja ulkonäkö Telkkä on muita sotkalintuja hieman suurempi. Sen pituus on 42–50 cm ja siipien kärkiväli 65–80 cm. Paino on 0,5–1,1 kg. Telkän luonteenomainen lajipiirre on kolmiomainen pää. Otsa on jyrkkä ja nokka on lyhyt ja väriltään musta. Silmät ovat kirkkaankeltaiset, jotka erottuvat linnun pään värityksestä selvästi. pienoiskuva|Telkkäkoiraan näkyvin tuntomerkki on nokan tyven valkoinen laikku. pienoiskuva|Naarastelkän pää on ruskea ja se on yleisväriltään harmaanruskea. pienoiskuva|Untuvikot ovat mustavalkoisia. Telkkäkoiraan höyhenys on kaula- ja vatsapuolelta valkoinen. Selkä on musta ja hartiat mustavalkoiset. Koiraan pää on vihreän metallinkiiltoisen musta. Nokka on musta ja sen tyvessä on suuri valkea täplä. Lentävällä koiraalla erottuu mustien siipien laajalti valkoinen tyvipuolisko. Naarastelkän pää on suklaanruskea. Pää ei ole yhtä silmiinpistävän kulmikas kuin koiraalla, eikä naaraalla ole valkoista nokantyvitäplää. Naaras on yleisväritykseltään harmaanruskea, vatsapuoli on valkoinen. Kaularengas, joka usein erottuu epäselvästi, on vaalea. Keväällä naaraan ylänokan kärki on keltainen, mutta tämä tuntomerkki tummuu ja häviää kokonaan naaraan ryhdyttyä hautomaan. Lennossa erottuu samanlainen siipilaikku kuin koiraallakin, tämän lisäksi naaraalla erottuu kaksi siiven pitkittäisjuovaa. Siipilaikku erottuu myös uidessa. Koiras muistuttaa kesäpuvussaan naarasta, mutta sillä on enemmän valkoista siiven peitenhöyhenissä ja hartioilla ja pää on tummempi. Koiraan koivet ovat porkkananväriset, naaraan eivät ole yhtä kirkkaan väriset.
Telkänpoikasen paras tuntomerkki on poskien valkoinen alue. Poikasen selkäpuoli on musta ja vatsapuoli harmaa. Jalat ovat harmaat ja nokka musta. Linnun kasvaessa posket muuttuvat vähitellen harmaan kautta ruskeiksi. Nuoret linnut muistuttavat naarasta. Sukupuolten värierot alkavat erottua vasta talvehtimisalueella tapahtuvassa sulkasadossa. Harjaantuneempi silmä pystyy erottamaan sukupuolten värierot jo alkusyksyllä. Koiraalla näkyy hieman enemmän valkoista suljetulla siivellä. Värituntomerkkien ohella sukupuoli on mahdollista määrittää koon perusteella, koiras on naarasta kookkaampi. Vasta toisena talvena linnun aikuispuku on täydellinen.
Muista lajeista telkkää eniten muistuttaa sen sukulaislaji amerikantelkkä. Tämän lajin esiintymisalue ulottuu Pohjois-Amerikan länsirannikolle Alaskan ja Kalifornian pohjoisosien väliselle rannikolle, sekä Pohjois-Amerikan itärannikolla Saint Lawrencejoelta Kanadan itärannikkoa pitkin Islantiin ulottuvalla vyöhykkeellä. Manner-Euroopassa ja Venäjällä sekoittumisvaaraa ei ole. Telkän ja amerikantelkän väliset risteymät ovat mahdollisia. Telkkä saattaa toisinaan risteytyä myös uivelon kanssa. Syntyneet jälkeläiset muistuttavat ulkonäöltään enemmän uiveloa kuin telkkää. Koiraspuolisilla hybrideillä on mustat päänsivut ja lyhyt töyhtö.
Äänet Telkille tunnusomaisin ja yleisin ääni on sen lentäessä kuuluva vinkuva havina. Ääni syntyy ilmavirran osuessa linnun sulkiin. Urosten lentoääni on voimakkaampi kuin naarailla.
Telkkä on tyypillisesti hiljainen muulloin kuin soidinaikana. Keväisin soidinaikana telkkäkoiraat pitävät kauas kantavaa narinaa. Ääni liittyy soidineleeseen, jossa koiras heilauttaa ensin päänsä taakse selkää vasten ja ojentaa kaulansa suoraksi. Naarastelkkä on soidinaikana hiljainen, mutta kilpailevan naaraan läsnäolo saa sen ääntelemään. Telkkänaaraan ääni on karkeaa ’’pra-pra-pra’’ -ääntä ja varoitusääni terävä ’’kriääk’’. Haudonnan loppuvaiheessa tai kun poikaset ovat jo kuoriutuneet, naaras saattaa ääntelehtiä voimakkaammin sen rauhaa uhkaaville häiriötekijöille. Kuoriutuneisiin poikasiinsa naaras pitää ääniyhteyttä pesäkolon ulkopuolella, houkutellakseen poikaset ulkomaailmaan. Poikasten ääni on kimeää piipitystä.
Levinneisyys Telkkä on pohjoisen havumetsävyöhykkeen lintu. Telkästä tavataan kahta alalajia: Euroopassa pesivä Bucephala clangula clangula ja Pohjois-Amerikassa pesivä Bucephala clangula americana. Näistä amerikkalaiset telkät ovat hieman eurooppalaisia lajitovereitaan suurempia. Telkän Amerikassa elävää alalajia ei pidä sekoittaa amerikantelkkään, joka on oma lajinsa. Lajien elintavat myös eroavat toisistaan; siinä missä telkkä on puhdas kolopesijälintu, amerikantelkkä kelpuuttaa pesäpaikakseen myös muiden lintujen hylätyt risupesät, kalliokolot ja pensaiden alustat.
Telkän maailmanlaajuinen pesimäalue ulottuu Pohjois-Euroopasta Siperian yli Alaskaan ja Kanadaan. Pohjois-Amerikassa sen pesimäalueen eteläraja ulottuu Kalliovuorten pohjoisosiin ja Isojenjärvien alueelle. Pohjois-Amerikassa tihein telkkäkanta pesii Kanadan luoteisosassa. Maailman populaation kooksi on arvioitu 2,7–4,7 miljoonaa yksilöä.
Euroopan pesimäkannaksi on arvioitu 385 000 – 495 000 paria, joista 47 prosenttia Venäjän Euroopan puoleisilla alueilla, 28 prosenttia Suomessa ja 15 prosenttia Ruotsissa. Euroopassa telkän eteläisimmät populaatiot pesivät Pohjois-Saksassa ja Puolassa sekä parina pienenä erillisesiintymänä Keski-Euroopan järvillä. Pohjoismaissa telkkää tavataan kaikkialla muualla paitsi Islannissa, missä pesii sen sukulaislaji amerikantelkkä. Euroopan tihein telkkäkanta pesii Suomessa, missä se pesii koko maassa, lukuun ottamatta puuttomia tunturiseutuja ja ulkosaaristoa. Vuonna 2024 Suomen pesiväksi kannaksi arvioitiin 100 000 – 130 000 paria.
Telkän Suomen pesimäkannat pareina kolmena eri Euroopan unionin raportointikautena 2008–2024 Raportointikausi Minimi Keskimäärin Maksimi 2008–2012 190 000 250 000 2013–2018 113 523 122 373 129 293 2019–2024 100 000 120 000 130 000
Elintavat Elinympäristö Telkän vaatimukset elinympäristön suhteen ovat hyvin väljät; se viihtyy kaikenlaisissa vesistöissä. Telkkä kelpuuttaa pesimäpaikakseen yhtä hyvin syrjäisen erämaalammen kuin tiheästi rakennetun rantakaistaleen. Tärkeintä on, että lähistöllä on tilava puunkolo tai pönttö pesäpaikaksi. Ulkosaaristossa ja puuttomilla tunturialueilla telkkä on kuitenkin pesivänä harvinainen. Suosituimpia pesimäpaikkoja ovat kaislikkoiset ja ruohostoiset, matalat järvet sekä suvannot ja lahdelmat.
Lisääntyminen Telkkä pesii onttoihin puihin ja palokärjen koloihin, ja luonnonkolojen lisäksi se pesii mieluusti myös ihmisen tarjoamaan pönttöön. Pesäpaikka voi sijaita kaukanakin vesistöstä, jolloin poikaset joutuvat vaeltamaan pitkiäkin matkoja veteen päästäkseen. Pisin todettu ruokailusulan ja munapesän välinen etäisyys on ollut 22 kilometriä. Useimmiten pesintä tapahtuu kuitenkin rannan läheisyydessä, sillä telkälle sijoitetut pöntöt on sijoitettu rannoille. thumb|Pesästä poistunut emo peittää munat haudontatauon ajaksi untuvilla. thumb|Telkkäpoikue. Telkän pesimätavat ovat melko hyvin tunnettuja, sillä pönttöpesijänä sen pesinnän havainnointi on helpompaa. Vanhemmat telkkänaaraat pesivät varhaisemmin keväällä ja pesintä porrastuu myös saapumisaikojen perusteella. Etelä- ja Keski-Suomen korkeudella telkän poikueet uiskentelevat jo toukokuun puolivälissä, kun pohjoisempana pesintä on vielä munimisvaiheessa. Nuorempien naaraiden poikaset saattavat jättää pesän vasta heinäkuun alkupuolella. Vanhat naaraat munivat yleensä yhdeksän, nuoremmat linnut kolmesta seitsemään munaa. Tavanomainen munamäärä on 8–10, ja sen munimiseen kuluu kaksi viikkoa. Mikäli pesässä on yli tusinan verran munia, on kyseessä kahden tai useamman naaraan yhteispesä. Mikäli tällaiselle pesälle ei löydy hautojaa, munat tuhoutuvat. Jos hautoja pesäkolokiistan jälkeen löytyy, hautoo yksi telkkänaaras kaikkien naaraiden munat. Tämä ei näytä haittaavan kuoriutumistulosta. Toisinaan eri naaraiden poikueet saattavat yhdistyä myös kuoriutumisen jälkeen. Näin voi käydä jos kaksi naarastelkkää joutuvat reviirikiistaan ja toisen paetessa tämän pesue liittyy toisen telkkäemon pesueeseen.
Haudonta kestää 27–35 vuorokautta. Sääolosuhteet vaikuttavat välillisesti haudonnan kestoon siten, että telkkänaaras pyrkii joko nopeuttamaan tai hidastamaan kuoriutumista, oletettavasti pyrkiäkseen ajoittamaan kuoriutumisen poikasten ravinnonsaannin kannalta edullisempaan ajankohtaan. Haudonnan aikana telkkä poistuu pöntöstä pari kertaa vuorokaudessa ruokailemaan 1–3 tunnin ajaksi. Haudonta-ajan lopulla tauot lyhenevät. Pesästä poistuessaan naaras peittää munat huolellisesti untuvilla.
Poikasten kuoriuduttua ne ovat märkiä ja tarvitsevat emon lämpöä. Kun poikaset ovat kuivuneet, emo voi jättää ne pesään keskenään ruokailutaukojensa ajaksi. Poikaset viipyvät pesässä keskimäärin yhden vuorokauden. Tavallisimmin ne lähtevät pesästä aamupäivällä. Emo ei auta poikasiaan ulos pesästä, vaan poikasilla on terävät kynnet, joilla ne tarrautuvat puuhun pystysuoraa seinämää noustessaan. Telkkäemo odottaa yleensä poikasiaan vedessä tai vesirajalla, päästellen hiljaista kutsuääntä. Toisinaan myös nälkä saattaa ajaa poikaset pesästä. Kun ensimmäinen poikanen uskaltautuu ulos pesäkolosta, muut seuraavat perässä. Toisinaan viimeiset poikaset saattavat uskaltautua ulkomaailmaan vasta vuorokauden sisarustensa perässä. Poikaset lähtevät seuraamaan emoaan uiden tai kävellen, riippuen pesäkolon sijainnista.
Telkkä ei ruoki poikasiaan, vaan poikaset joutuvat etsimään alusta lähtien ravintonsa itse. Poikaset itsenäistyvät hyvin varhain, telkkäemo jättää pesueensa oman onnensa nojaan poikasten vielä ollessa lentokyvyttömiä. Yleensä poikaset saavat toimia omillaan 5–6 viikon ikäisinä, mutta joskus naarastelkkä jättää poikasensa jo viikko kuoriutumisen jälkeen. Lentokykyisiä poikaset ovat kahden kuukauden ikäisinä. Telkkä tekee vuodessa yhden pesueen, mutta toisinaan se saattaa tehdä uusintapesueen. Telkän pesimäkausi kestää kokonaisuudessaan kolme kuukautta. Joskus lentokyvyttömiä poikasia saatetaan tavata vielä elokuun lopulla. Nämä ovat myöhemmin pesineiden nuorempien naaraiden poikasia.
Muutto ja talvehdinta Ensimmäiset telkät ilmestyvät sulapaikoille maaliskuun alussa. Päämuutto tapahtuu huhti-toukokuun vaihteessa. Pohjoisimpaan Lappiin ne ovat saapuneet toukokuun puoliväliin mennessä. Syysmuutto alkaa jo alkukesällä, jolloin koiraat kerääntyvät pieniksi parviksi sisämaan järville. Keski-Suomen korkeudella on harvinaista nähdä koirastelkkää enää juhannuksen aikoihin. Koiraat suuntaavat merelle sulkimaan vietettyään sisämaassa pari kuukautta.
Naaraista syysmuuton aloittavat ensin vanhat pesineet linnut. Ensimmäiset jättävät poikasensa kesäkuun lopulla ja suuntaavat sisämaasta kohti merialueita. Myöhäisemmätkään ensipesijät tai pesinnässään epäonnistuneet naaraat eivät ole enää sisämaassa elokuun lopulla.