Kalalokki (Larus canus) on keskikokoinen, Euraasian pohjoisosissa yleisenä esiintyvä lokkilaji. Kalalokille läheistä sukua oleva Larus brachyrhynchus luokiteltiin aiemmin samaan lajiin, mutta tunnistetaan nykyään omana lajinaan.
Koko ja ulkonäkö
Kalalokilla on vaalean siniharmaa selkäpuoli, valkea vatsapuoli ja pää sekä mustat siivenkärjet, joiden kärjessä on valkoiset laikut. Sillä on kellanvihreät jalat ja keltainen nokka. Talvipuvussa pää ja kaula ovat harmaankirjavat. Yksivuotias kalalokki on ruskeankirjava. Kaksivuotias alkaa jo muistuttaa aikuista, mutta siipien kärjissä on enemmän mustaa, koivet ovat harmahtavat, ja nokassa on musta rengas. Silmien ja nokan ulkonäkö erottavat kalalokin harmaalokista. Kalalokin pituus on 40–45 cm, paino 300–600 g ja siipien kärkiväli 100–110 cm. Ääni pilkallinen ”kiäh kiäh kiäh”. Soidinkaklatus on meren tunnusomaisimpia ääniä: kimeä ”kaija-kaija-kaija...”. Varoitusääni haukkuva, kimeä ”kja, kja, kja”.
Rengastettaessa jalkaan laitetaan nykyään rengas, jonka koko Suomessa ilmaistaan kirjainkoodilla CT. Vanhin suomalainen rengastettu kalalokki on ollut vähintään 33 vuotta ja 11 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut tanskalainen 33 vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen kalalokki.
pienoiskuva|Kalalokin harmaa selkä. pienoiskuva|Kalalokin muna.
Levinneisyys Kalalokki pesii isossa osassa Eurooppaa sekä Pohjois- ja Itä-Aasiassa ja Pohjois-Amerikan länsi- ja luoteisosissa. Suomalaiset linnut muuttavat talveksi Länsi-Eurooppaan. Pieni osa talvehtii Suomen rannikoilla. Loppusyksyllä ja talvella tapahtuva selvä muutto lounaaseen on Jäämeren ja Vienanmeren pesimäkantaa.
Suomessa pesii noin 80 000 paria, joista noin 55 000 saaristossa. Suomen kalalokkikanta on vahvistunut 1900-luvun puolivälistä lähtien, jolloin sen vainoaminen alkoi vähentyä. Maailman populaation kooksi arvioidaan 2,5–3,7 miljoonaa yksilöä ja Euroopan 1,0–1,3 miljoonaa paria eli 1,9–2,6 miljoonaa aikuista yksilöä, joista kaksi kolmasosaa Venäjällä. Suomen pesimäkannaksi on vuosina 2013–2018 arvioitu 57 000 – 87 000 paria, Ruotsin 71 000 – 132 000 paria, Norjan 90 000 – 125 000 paria ja Viron 7 000 – 10 000 paria.
Kalalokin Suomen pesimäkannat pareina kolmena eri Euroopan unionin raportointikautena 2008–2024 Raportointikausi Minimi Keskimäärin Maksimi 2008–2012 70 000 90 000 2013–2018 56 804 77 129 87 117 2019–2024 69 000 72 000 77 000
Ympäristöministeriön asetuksella rauhoitettujen eläinten ja kasvien arvoista (243/2025) Suomen rauhoitetuille eläimille on määritelty arvo. Kalalokin arvo on 203 euroa.
Elinympäristö Kalalokki pesii koko Suomessa. Pääosa kannasta pesii merialueilla, mutta lajia esiintyy pesivänä myös sisävesillä sekä kaupunkien katoilla ja puistoissa. Kalalokki kuitenkin karttaa reheviä vesistöjä, eikä se viihdy hyvin myöskään kaatopaikoilla.
Lisääntyminen Kalalokki pesii alkukesästä kareilla, luodoilla ja kaupungeissa talojen katoilla, joskus myös naurulokkiyhdyskunnissa. Pesä on yleensä avoimesti kalliolla tai ruohikossa, joskus merimerkissä tai puussa, erityisesti männyn oksalla. Pesä on rakennettu kuivista heinistä ja oksista ja on hieman pienempi kuin selkälokin pesä. Munia on yleensä kolme, joskus kaksi. Muninta alkaa Etelä-Suomessa äitienpäivän tienoissa. Haudonta kestää 23–28 päivää; kumpikin emo hautoo. Poikaset oppivat lentämään viiden viikon iässä. Pesinnän päätyttyä saaristo tyhjenee huomaamattomasti kalalokeista. Nuoret linnut ovat ruskeankirjavia ja melko helppo erottaa muista lokeista. Ensimmäisen talvensa aikana ne saavat harmaat selkähöyhenet ja päänseutu muuttuu aikuisen kaltaiseksi. Kolmivuotiaina ne ovat aikuispuvussa.
Ravinto pienoiskuva|Pienen kalan veden pinnan tuntumasta napannut kalalokki. Kalalokki on kaikkiruokainen ja syö kaloja, hyönteisiä, nilviäisiä, äyriäisiä, matoja, pieniä jyrsijöitä, merisiilejä, muiden lintujen poikasia, marjoja, viljaa, haaskoja ja jätteitä.
Katso myös Luettelo Suomessa pesivistä lokeista
Lähteet
Aiheesta muualla
Lokki LIVE Turun ammattikorkeakoulun, the FIRMA suoratoisto kalalokin pesimisestä. LuontoPortti: Kalalokki (Larus canus) ITIS: Larus canus Bergman, Göran 1986: Feeding habitats, accommodation to man, breeding success and aspects of coloniality in the Common Gull Larus canus.-Ornis Fennica 63:65-78. Götmark, F & Andersson, M. 1984: Colonial breeding reduces nest predation in the Common Gull Larus canus. - Anim. Behav. 32:485-492. Haartman, Lars von 1980: Nest sites of the Common Gull Larus canus in relation to ice age geology and other factors. - Ornis Fennica 57:11-16.
Luokka:Lokit Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit