thumb|300px|Sonnensteinin linnan eutanasiakeskuksen (NS-Tötungsanstalt Sonnenstein)kellarissa lähellä Dresdeniä surmattiin kaasuttamalla 13 720 eutanasiaohjelman uhria sekä yli tuhat keskitysleirivankia. pienoiskuva|Juliste Neues Volk -lehdestä (”Uusi kansa”), joka oli natsi-puolueen rotupoliittisen viraston (Rassepolitisches Amt der NSDAP) vuodesta 1933 julkaisema 300 000 kappaleen levikkinen kuukausilehti, luettavana kaikissa julkisissa tiloissa. Julisteessa lukee:
”60 000 Reichsmarkia – sen verran tämä perinnöllistä sairautta poteva ihminen maksaa yhteisölle elinaikanaan. Kansalainen, nuo ovat myös sinun rahojasi. Aktion T4 oli osa natsien eugeniikka- eli rotuhygieniaohjelmaa. Sen avulla natsihallinto pyrki hankkiutumaan eroon Saksan ei-toivotuista kansalaisista, kuten vammaisista ja henkisesti sairaista.
Kansallissosialistinen rotu- ja poliittinen virasto (Rassenpolitisches Amt der NSDAP tai RPA, NSRPA) tuotti lentolehtisiä, julisteita ja elokuvateattereissa esitettäviä lyhytelokuvia, joissa saksalaisille havainnollistettiin kustannuksia, joita parantumattomasti sairaiden ja mielisairaiden laitoshoidosta aiheutui. Näihin elokuviin kuuluivat "Perintö" (Das Erbe, 1935); "Menneisyyden uhrit" (Opfer der Vergangenheit, 1937), joka sai suuren ensi-illan Berliinissä ja jota esitettiin kaikissa Saksan elokuvateattereissa sekä "Minä syytän" (Ich klage an, 1941), joka perustui ”lapsieutanasian” asiantuntijana toimineen Hellmuth Ungerin romaaniin.Schwab, Wolfgang: Nationalsozialismus und Pflege. Die Entstehung von Euthanasie in Österreich und deren Auswirkungen auf die Krankenpflege nach der Machtübernahme durch die NSDAP.
Medizinische Universität Graz, 2009. S. 5. Kandidaatintutkinnon opinnäytetyö. Väitöskirjan verkkoversio 2011.
Valtakunnan propagandaviraston (Reichsministerium für Volksaufklärung und Propaganda) laatimassa propagandadiassa vuodelta 1936 havainnollistettiin perinnöllistä sairautta potevan ihmisen elättämisestä aiheutuvia vaihtoehtoiskustannuksia. Kokonainen terve saksalaisperhe voi elää yhden päivän samalla 5,50 Reichsmarkin summalla, joka kuluu yhden sairaan ihmisen elättämiseen samana aikana.
Tappamiset alkoivat syyskuussa 1939 ja jatkuivat sodan loppuun vuoteen 1945 saakka. Noin 275 000–300 000 ihmistä surmattiin psykiatrisissa sairaaloissa Saksassa, Itävallassa, miehitetyssä Puolassa sekä Böömin ja Määrin protektoraatissa (nykyisin osa Tšekin tasavaltaa).
T4-virkamiesten sisäisten tietojen mukaan kuudessa kaasukammiossa murhattiin tammikuun 1940 ja elokuun 1941 välisenä aikana 70 273 henkisesti ja fyysisesti vammaista ihmistä osana "eutanasiaohjelmaa". Luku on kasvanut DDR:n arkistoista löytyneiden tietojen myötä.
Yksi tärkeimmistä asiakirjoista natsien eutanasiaohjelmaan liittyvien kuolemien määrän määrittämiseksi ovat Hartheimin eutanasiakeskuksen tilastot. Yhdysvaltain joukot löysivät ne vuonna 1945 tappamiskeskuksen lukitusta arkistokaapista Itävallasta. Yksistään vuonna 1940 tapettiin 35 224 ihmistä. Lisäksi vallatuilla alueilla Pommerissa, Länsi-Preussissa ja miehitetyssä Puolassa SS- ja poliisiyksiköt murhasivat noin 30 000 mielisairaala- ja hoitokotipotilasta syksyyn 1941 mennessä.
Operaation päämajana oli Berliinin Tiergartenstraße 4, mistä tulee jälkipolvien ohjelmalle antama nimi. Aikalaisasiakirjoissa nimeä Aktion T4 ei esiinny, sen sijaan operaatiota nimitettiin eutanasiaohjelmaksi: joko ”Eu-Aktion”, ”E-Aktion” tai lyhyesti ”Aktion”.
Vaihe 1, lasten eutanasiaohjelma pienoiskuva|Schloss Hartheimin eutanasiakeskus (NS-Tötungsanstalt Hartheim) Alkovenissa, lähellä Linziä Itävallassa, jossa yli 18 000 ihmistä tapettiin.Saksan sisäministeriö antoi 18. elokuuta 1939 asetuksen, joka velvoitti kaikki lääkärit, sairaanhoitajat ja kätilöt ilmoittamaan vastasyntyneistä ja alle kolmivuotiaista lapsista, joilla oli merkkejä vakavasta henkisestä tai fyysisestä vammasta (idiotia ja Downin oireyhtymä, erityisesti sokeuteen ja kuurouteen liittyvinä; mikrokefalia; hydrokefalia; kaikenlaiset epämuodostumat, erityisesti raajojen, pään ja selkärangan alueella; sekä halvaustilat, kuten spastisuus).
Lokakuusta 1939 lähtien terveysviranomaiset painostivat vammaisten lasten vanhempia uskomaan lapsensa johonkin Saksan ja Itävallan erityisesti nimetyistä lastenklinikoista saamaan erikoishoitoa. Heitä uhkailtiin kaikkien lastensa huoltajuuden menettämisellä tai työvelvoitteella, jos he eivät suostuneet. Todellisuudessa nämä klinikat olivat lasten tappokeskuksia. Erityisesti rekrytoitu lääkintähenkilöstö antoi lapsille tappavia yliannostuksia lääkkeitä tai jätti heidät nääntymään nälkään.
Aluksi lääkärit ja sairaalan hallintohenkilöstö ottivat ohjelmaan mukaan vain imeväisiä ja taaperoita. Ohjelman laajentuessa se kuitenkin myöhemmin koski myös alle 17-vuotiaita nuoria. Varovaisten arvioiden mukaan ainakin 10 000 fyysisesti ja henkisesti vammaista saksalaista lasta kuoli eri puolilla Saksaa perustetuilla 30:lla sairaaloitten lasten erityisosastoilla.
Toimeenpano ja tarkoitus Natsi-Saksan korkeimman terveysviranomaisen Leonardo Contin alaisuudessa käynnistyneen ohjelman johtohahmoja olivat Hitlerin yksityisen kanslian johtaja Philipp Bouhler, Hitlerin henkilääkäri Karl Brandt, Werner Heyde ja Paul Nitsche. Aktion T4:n tarkoituksena oli ylläpitää saksalaisväestön "geneettistä puhtautta" tuhoamalla systemaattisesti ne, joita pidettiin fyysisesti epämuodostuneina, vammaisina tai mielisairaina.
Natsit kuvasivat yhteiskunnalle hyödyttömien kansalaisten surmaamista ”armomurhiksi” (Gnadentod). Ohjelman tavoitteena oli hävittää ”elinkelvoton elämä” (Lebensunwertiges Leben). Teoksen verkkoversio (pdf) Vaikka rotuhygieenikot keskustelivat vammaisten pienten lasten surmaamisesta keinona parantaa ”kansanruumiin” (Volkskörper) perinnöllistä laatua, ”elämälle arvottoman elämän tuhoamista” perusteltiin pääasiassa taloudellisin perustein.thumb|Syyskuussa 1939 annettu asiakirja, joka valtuutti Philipp Bouhlerin ja Karl Brandtin suorittamaan eutanasian parantumattomasti sairaille potilaille.Aktion T4 koski aluksi vain vammaisia lapsia, jotka vietiin perheistään erityisiin sairaaloihin, mutta se ulotettiin myöhemmin koskemaan myös laitoksissa asuvia vammaisia aikuisia. Syksyllä 1939 Adolf Hitler allekirjoitti salaisen valtuutuksen suojellakseen ohjelmaan osallistuvia lääkäreitä, lääkintähenkilökuntaa ja hallintoa syytteiltä. Tämä valtuutus takautui 1. syyskuuta 1939 asti, jotta ohjelma näyttäisi sota-ajan toimenpiteeltä.
Hitler oli jo vuonna 1933 säätänyt uuden lain (Gesetz zur Verhütung erbkranken Nachwuchses, "Laki perinnöllisesti sairaiden jälkeläisten ehkäisystä"), joka alisti muun muassa henkisesti jälkeenjääneet, psyykkisesti sairaat kuten skitsofreniasta ja maanis-depressiosta kärsivät, epileptikot, sokeat, kuurot ja fyysisesti vammaiset pakkosterilisoitaviksi. Myös niin kutsutut ”Reininmaan äpärät” (Rheinlandbastard) – noin 800 lasta, joiden äiti oli saksalainen ja isä ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa asemissa ollut ranskalais-afrikkalainen sotilas – steriloitiin pakkotoimin laajamittaisessa kampanjassa vuonna 1937.
Laki ei ollut suinkaan ainutlaatuinen, sillä samanlaista lainsäädäntöä oli ollut muun muassa Yhdysvalloissa jo 1900-luvun alusta lähtien, Ruotsissa vuodesta 1922 lähtien ja myös Suomessa.John Read (ed.), Models of Madness] 2005. Isbn 0-203-42309-X. Viitattu 22.2.2014.Google Books Saksalaiset Karl Binding ja Alfred Hoche julkaisivat vuonna 1920 vihkosen, jonka nimi oli Lupa elinkelvottoman elämän tuhoamiseksi. Suomessa oli voimassa vuosina 1935–1970 pakkosterilointi laki. Vaihe 2, ohjelman toteutus aikuisille Käyttäen alun perin lasten "eutanasia"-ohjelmaa varten kehitettyä menettelyä, T4-suunnittelijat alkoivat syksyllä 1939 jakaa huolellisesti laadittuja kyselylomakkeita kaikille terveysviranomaisille, julkisille ja yksityisille sairaaloille, psykiatrisille laitoksille sekä kroonisesti sairaiden ja vanhusten hoitokodeille. Lomakkeiden rajallinen tila ja sanamuodot sekä saatekirjeen ohjeet antoivat vaikutelman, että kyseessä oli vain tilastotietojen keräämiseen tähtäävä kyselytutkimus.
Valittavana olivat seuraavat potilasluokat:
Potilaat, jotka kärsivät skitsofreniasta, epilepsiasta, dementiasta, enkefaliitista ja muista kroonisista psykiatrisista tai neurologisista sairauksista kuten Huntingtonin tauti, pitkälle edennyt kuppa, seniiliys, halvaus, CP-vamma sekä ”yleisesti ottaen parantumattomat neurologiset sairaudet”. Potilaat, jotka eivät olleet saksalaista tai "sukulaista verta" (Fremdstämmig) mielenterveyshäiriöiset rikoksentekijät tai rikoksista tuomitut Potilaat, jotka olivat olleet laitoksessa yli viisi vuotta
Salaa rekrytoidut "lääketieteen asiantuntijat" ja lääkärit, joista monilla oli erinomainen maine, työskentelivät kolmen hengen ryhmissä arvioidakseen lomakkeita. Päätöstensä perusteella T4:n virkamiehet alkoivat tammikuussa 1940 siirtää eutanasiaohjelmaan valittuja potilaita. Heidät kuljetettiin bussilla tai junalla johonkin tappokeskukseen keskuskaasukammioista murhattavaksi.
Brandenburgin vanha vankila toimi näyttämönä kokeelliselle kaasutukselle talvella 1939–1940. Tilaisuuteen osallistuivat eutanasiaohjelman yhteisjohtajiksi määrätyt Philipp Bouhler ja tohtori Karl Brandt sekä useita korkea-arvoisia T4-ohjelman virkamiehiä. Kokeellisen kaasutuksen suorittivat kemistit August Becker ja Albert Widmann, jotka edustivat vastaavasti valtakunnan turvallisuuden päävirastoa (RSHA) ja Saksan rikospoliisin teknistä instituuttia (KTI). He käyttivät puhdasta, kemiallisesti tuotettua häkää surmatakseen joukon tuntemattomia ”koehenkilöitä”. Widmann ja Becker määrittelivät myöhemmin ne menetelmät, joita käytettiin operaatio T4:n kaasutuksissa. He olivat myös myöhemmin mukana kehittämässä kaasuautoja, joita käytettiin Saksan miehittämällä Neuvostoliiton alueella, sekä kaasukammioita, jotka olivat käytössä operaatio Reinhard -tuhoamisohjelman keskuksissa Bełżecissä, Sobibórissa ja Treblinkassa.pienoiskuva|Hadamarin sairaalan eutanasiakeskus (NS-Tötungsanstalt Hadamar), krematorion savupiippu tupruaa. pienoiskuva|Hadamarin kaasukammio.
Ensimmäiset tuhoamiskokeilut pantiin toimeen Kocborowossa, valloitetussa Puolassa 22. syyskuuta 1939. Saksassa ohjelmaa alettiin toteuttaa kuudessa tappokeskuksessa:
Grafeneck (Schloss Grafeneckin sairaala) lähellä Tübingeniä, Baden-Württenburg (20. tammikuuta 1940 – 13. joulukuuta 1940; 9 839–10 654 murhattua hoitolaitosten vammaista), lääketieteellinen johtaja, lääkäri Horst Schumann kesään 1940 asti, seuraaja tohtori Ernst Baumhard. Hartheim (Schloss Hartheimin sairaala) Linzissä, Itävalta (6. toukokuuta 1940 – elokuu 1941; 18 269 murhattua.) Sonderbehandlung 14f13 ohjelmassa kesään 1943 mennessä murhattiin n. 12 000 keskitysleirivankia, lääketieteellinen johtaja Rudolf Lonauer 1. huhtikuuta 1940 – huhtikuu 1945, varajohtaja Georg Renno toukokuu 1940 – helmikuu 1945. Komendantti Christian Wirth ja ylitarkastaja Franz Stangl.
Hadamarin psykiatrinen sairaala lähellä Limburgia, Hessen (tammikuu 1941 – 31. heinäkuuta 1941; elokuu 1942 – maaliskuu 1945), 10 072 + 4 494 myrkkyruiskeella tai laiminlyönnillä murhattua. Ylihoitaja Irmgard Huber ja ylilääkäri Adolf Wahlmann saivat elinkautisen vankeustuomion; mieshoitajat Heinrich Ruoff ja Karl Willig saivat hirttotuomion. pienoiskuva|Bernburgin kaasukammio.Bernburgin parantola ja hoivalaitos lähellä Magdeburgia, Saksi (21. marraskuuta 1940 – elokuu 1941; 9 000 murhattua), Sonderbehandlung 14f13 ohjelmassa murhattiin 5 000 keskitysleirivankia kesään 1943 mennessä, heidän joukossaan 323 pappia. Lääketieteellinen johtaja tohtori Irmfried Eberl ja sijainen psykiatrian tohtori Heinrich Bunke. Brandenburg an der Havelin vankila, Heil- und Pflegeanstalt Brandenburg (8. helmikuuta 1940 – 28. lokakuuta 1940; ainakin 9 772 murhattua mielisairasta rikollista ja juutalaista). Ensimmäinen vt. johtaja tohtori Irmfried Eberl, avustajat tohtorit Aquillin Ulrich ja Heinrich Bunke sekä tuleva Sobibórin komendantti Johann Neimann ja Kurt Bolender.