Kielitiede eli lingvistiikka on kieltä tutkiva tieteenala. Kielitiede on luonnollisten kielten tutkimusta, jonka kohteena ovat puhuttu, kirjoitettu ja viitottu kieli.
Tutkimuskohteet Kielitieteessä tutkimuskohteina voivat olla: ihmiskielen yleiset ominaisuudet, jolloin puhutaan yleisestä kielitieteestä yksittäinen kieli tai kielimuoto kuten murre, jolloin puhutaan erityiskielentutkimuksesta; murteen ohella voidaan puhua yleisesti lekteistä kuten sosiolekteistä eli tietyn sosiaaliluokan kieli tai idiolekteistä eli tietyn yksilön kielestä.
Kielitieteen vanhimpana ja edelleen yhtenä keskeisenä tutkimuskohteena on kielioppi eli säännöt tai luonnolliset normit, jotka tekevät kielen mahdolliseksi ja ymmärrettäväksi – kielen rakenne tai järjestelmä. Tätä järjestelmää tutkivaa kielitiedettä on kutsuttu niin kieliopiksi kuin autonomiseksi kielitieteeksikin.Karlsson 1998: 32. Sanalla kielioppi on siis kaksi merkitystä: ’kielen rakenteen järjestelmällinen esitys t. sen oppikirja' ja 'kielen järjestelmä’. Merkityksistä jälkimmäinen kertoo tutkimuksen kohteen, ensimmäinen mitä tutkimuksen tuloksena syntyy.
Tutkimuksen tuloksena syntyvät kieliopit jaetaan deskriptiivisiin eli kuvaileviin ja preskriptiivisiin eli ohjaileviin. Deskriptiivinen kielioppi koostuu fonologiasta eli äänneopista, morfologiasta eli muoto-opista sekä syntaksista eli lauseopista,Karlsson 1998: 21. mutta joissakin koulukunnissa kuten systeemis-funktionaalisessa kielitieteessä ja kognitiivisessa kieliopissaOnikki-Rantajääskö, Tiina: Ronald W. Langacker ja kognitiivisen kielitieteen perusta. Teoksessa: Pentti Haddington & Jari Sivonen (toim.): Kielentutkimuksen modernit klassikot: Kognitiivinen ja funktionaalinen kielitiede, s. 41–70. Helsinki: Gaudeamus, 2010. sen osaksi katsotaan myös leksikko eli sanasto, jolloin voidaan käyttää käsitettä leksikkokielioppi. Preskriptiiviseen kielioppiin sisällytetään yleensä myös ortografia eli oikeinkirjoitus.
Paitsi kielen rakennetta kielitieteessä tutkitaan muun muassa kielellisen merkityksen muotoutumista ja sen lainalaisuuksia, tekstejä ja diskursseja, kielten universaaleja yhtäläisyyksiä, kielten tyyppejä eli typologiaa, kielen ja ajattelun yhteyksiä, kielissä tapahtuvia muutoksia ja niiden syitä sekä kielen oppimista ja opettamista.Karlsson 1998: 31–37.
Suhteessa aikaan kielitieteellinen tutkimus voi Ferdinand de Saussuren tunnetuksi tekemän jaon mukaan olla: Synkronista, jolloin tutkitaan jollakin hetkellä vallitsevaa kielen tilaa. Yleensä tutkitaan käsitteellisen nykyhetken kieltä. Diakronista, jolloin tutkitaan kieltä ajan kuluessa muuttuvana ilmiönä. Yksi diakronisen tutkimuksen päämenetelmistä on historiallis-vertaileva menetelmä, jossa kielenpiirteiden muutoksia kuvataan vanhojen tekstien tai sukukielten antaman aineiston avulla vertaillen.
Puheääntä myös kielellisestä merkityksenannosta riippumatta tutkii fonetiikka, joka voidaan ymmärtää joko yleisen kielitieteen osa-alueeksi tai omaksi erillistieteenalakseen.O’Dell, Michael & Nieminen, Tommi: Kokeellinen fonetiikka. Teoksessa: Milla Luodonpää-Manni ym. (toim.): Kielentutkimuksen menetelmiä II, s. 313–344. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020.
Tutkimusaineisto Kielitieteen tutkimusaineisto riippuu tutkimuksen luonteesta. Niin kauan kun tutkimuskohteena oli ensi sijassa niin tutkijan itsensä kuin ainakin osan hänen yleisöstään osaaman kielen kielioppi, aineistona käytettiin paljon itse tuotettua aineistoa intuition eli kielitajun ohjaamana. Tutkijan oma kielikorva ratkaisee tällöin, onko jokin ilmaus kielen sääntöjen mukainen vai ei, ja tutkimuksen vastaanottajakunta toimii oman intuitionsa avulla todentajana.Ojutkangas ym. 2009: 230.
Intuitio jättää kuitenkin tutkimukseen aukkoja. Kieli esimerkiksi koostuu aina monista osakielistä eli lekteistä, joissa säännöt voivat vaihdella, ja varsinkin määräsuhteiden arviointi pelkän intuition perusteella on vaikeaa (ja luotettavasti mahdotonta). Tällöin tutkimuksessa turvaudutaan yleensä laajoihin joko tutkijan itsensä keräämiin tai muuta tarkoitusta varten kerättyihin aineistoihin. Aineistoja ovat koonneet muut tutkijat, tutkimuslaitokset ja yliopistot erilaisia käyttöjä varten.Ojutkangas ym. 2009: 230–231. Aineistoa kutsutaan korpukseksi silloin, kun se täyttää tietyt ehdot; vähintäänkin yleensä vaaditaan tietokoneluettavuutta, usein myös riittävää laajuutta (sadoistatuhansista miljooniin saneisiin tai enemmän, missä sane tarkoittaa sananmuotoesiintymää) ja tilastomenetelmät mahdollistavaa keräystapaa.Laippala, Veronika & Palander-Collin, Minna 2020: Korpusaineistot. Teoksessa: Milla Luodonpää-Manni ym. (toim.): Kielentutkimuksen menetelmiä II, s. 460–486. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Tutkimuksessa on yhä tärkeämpää digitaalisen aineiston avoin saatavuus.Teema: Humanistin Tietoarkisto. Sivu 4. PDF.
Historiaa
Varhaishistoria ja antiikki länsimaissa Jo kauan ennen varhaisimpia muistiin merkittyjä kielitieteellisiä pohdintoja voi olettaa jonkinlaista kieltä koskevaa ajattelua esiintyneen kirjoitustaitoa kehitettäessä. Kyky muuntaa puhuttu kieli silmin havaittaviksi merkeiksi edellyttää analyyttista otetta joko kielen merkityksellisiin muotoihin (logografinen kirjoitus) tai äännerakenteeseen (fonografinen kirjoitus kuten aakkosto). Erityisesti tätä kykyä voi sanoa vaatineen se, miten kreikkalaiset onnistuneesti muunsivat foinikialaisen, vain konsonanttimerkit käsittäneen abjadin aakkostoksi vaihtamalla joko turhat konsonanttimerkit vokaaleiksi tai lisäämällä uusia kirjoitusmerkkejä.Allan 2010: 1.Robins 1998: 13.
Varsinaisen kielitieteen juuret ovat kuitenkin – ainakin länsimaissa – filosofiassa. Filosofit pohtivat esineiden ja asioiden oikeita nimiä, nimien syntyä sekä väitelauseiden logiikkaa. Näistä pohdinnoista syntyivät sanaluokat sekä varhainen, nykysilmin vielä mielivaltaiseen arvailuun perustuva etymologia eli sanojen alkuperän tai synnyn tutkimus.
Varhaisimman tunnetun sanaluokkien (kr. μέρος λόγου, meros logou) jaon esitti Platon, joka Sofistissa (261e–263)Allan 2010: 28. jakoi lauseen kahtia onomaan (ὄνομα) ja rheemaan (rhēma, ῥῆμα), joista myöhemmin kehittyivät kreikan nimitykset substantiiville ja verbille ja jotka latinaan lainautuivat muodossa nomen ja verbum. Todellisuudessa nämä Platonille lähinnä vastasivat loogista subjektia ja predikaattia. Esimerkiksi adjektiivit olivat rheemoja, koska predikatiivilauseessa (esim. Sokrates on viisas) adjektiivi on osa loogista predikaattia (olla viisas) eikä kreikassa predikatiivilauseiden kopulaverbiä (suomessa olla) edes käytetty. Sanaluokan ja lauseenjäsenen välille ei tehty eroa.Robins 1998: 32–33.
Aristoteles lisäsi kolmannen sanaluokan syndesmos (σύνδεσμος) merkitsemään kieliopillisia sanoja – konjunktioita, (oletettavasti) prepositioita, artikkeleja ja pronomineja. Edelleen tavoitteena oli pikemmin väitelauseen loogisten osien kuin sanojen morfologisen tai syntaktisen ryhmittelyn kuvaus. Aristoteles myös ensimmäisenä kuvasi sananmuodon kieliopillista muuntelua, jolle hän antoi nimeksi ptōsis (πτῶσις), sananmukaisesti ’putous’, joka vuorostaan lainautui latinaan (cāsus) ja vakiintui myöhemmin merkitsemään kaikista muotovaihtelukategorioista ainoastaan nominien sijoja.Robins 1998: 34. Aristoteles erotti siitä kaksi muotoa, ptōsis onomatos, joka koski yksin onomaa (nomineja) ja merkitsi näin ennen kaikkea sijataivutusta, ja ptōsis rhēmatos, joka koski yksin rheemaa (verbiä) ja merkitsi ennen kaikkea aikamuotoja.Allan 2010: 45. Tosin Aristoteles ei vielä erottanut toisistaan taivutusta ja johtamista, kuten eivät kieliopintekijät vielä paljon myöhemminkään Varroa lukuun ottamatta.
Platonin ja Aristoteleen luomaa pohjaa lähtivät laajentamaan stoalaiset. Lähes kaikki heidän kielitiedettä koskevat alkuperäiset kirjoituksensa ovat kadonneet ja tunnetaan vain vuosisatoja myöhempien toisen käden lähteiden kautta,Allan 2010: 59. mutta heistä alkaa länsimaisen kielentutkimuksen perinne, joka katkeamatta on jatkunut nykypäiviin saakka.Allan 2010: 10. Stoalaiset tarkensivat niin sanaluokkajakoa kuin muotovaihtelujen kuvaustakin. Aristoteleen ptōsis vakiintui nominien sijataivutuksen nimeksi, ja yleistä muotovaihtelua alettiin kuvata sanalla klisis (κλίσις). Adjektiivit siirrettiin taivutuksensa perusteella onoman alle, mikä vahvisti sanaluokkajaon morfologista perustaa. Verbitaivutuksessa erotettiin viisi eri kategoriaa: aikamuoto, aspekti, tapaluokka, transitiivisuus ja pääluokka.Allan 2010: 66. Näin muodostui kielioppi, ensi sijassa muoto-opin eli morfologian täysi kuvaus, ja samalla syntyi kokonainen uusi tieteenala, kielitiede.
Paitsi morfologian käsitteistön täsmentämisestä stoalaiset tunnetaan ensimmäisistä kielellisen merkityksen ei-psykologisista kuvauksistaItkonen 1991: 184. eli heillä voi sanoa olleen myös semantiikka. Kuten Ferdinand de Saussure 1900-luvulla, stoalaiset jakoivat kielen siihen, mitä sillä voidaan ilmaista (λεκτόν, lektón – merkitys, signifié), ja siihen, millä se sitä ilmaisee (φωνή, phōnē – muoto, merkitsin, signifiant).Allan 2010: 60.
Filosofian yleisestä virrasta irtautuneena kielitiede saattoi tutkia muutakin kuin väitelauseen totuutta. Aristoteelisen Aleksandrian koulukunnan kieliopintekijöiden Dionysios Traakialaisen (toisella vuosisadalla eaa.) ja Apollonios Dyskoloksen (toisella vuosisadalla jaa.) päämääränä oli pedagoginen kielioppi: miten klassinen homeerinen ja attikalainen kreikka säilytettäisiin niin, että uudetkin sukupolvet osaisivat lukea ja ymmärtää tekstejä oikein. Myös kreikkaa toisena tai vieraana kielenä oppivat kuten egyptiläiset ja roomalaiset oli otettava lukuun.Allan 2010: 11.
Dionysioksen lyhyt (nykyaikaisesti ladottuna n. 13-sivuinen) kielioppi Tekhnē grammatikē on varhaisin tunnettu järjestelmällinen kreikan fonologian ja morfologian kuvaus.Itkonen 1991: 192. Siinä sanaluokkien määräksi vakiintui kahdeksan: ὄνομα onoma substantiivi, ῥῆμα rhēma verbi, μετοχή metokhē partisiippi, ἅρθρον arthron artikkeli, ἁντωνυμία antōnymia pronomini, πρόθεσις prothesis prepositio, ἑπιρῥημα epirrhēma adverbi ja σύνδεσμος syndesmos konjunktio,Robins 1998: 41. ja kustakin Dionysios mainitsee, mitkä kieliopilliset kategoriat (παρεπόμενα parepomena) sitä koskevat.Robins 1998: 43. Esimerkiksi substantiiveja koskivat kieliopillinen suku, ensisijaisuus (onko perussana vai johdos), yhdistettyys (yhdistämätön vai yhdyssana), luku ja sija.Robins 1998: 43–44.
Roomalaiset vaikuttivat kielitieteen kehitykseen kreikkalaisia vähemmän. Termistö kuitenkin latinalaistettiin. Kielitieteen ensimmäinen tunnettu roomalainen kirjoittaja, Varro, joka ajallisesti sijoittuu Dionysioksen ja Apollonioksen väliin, jäi lopulta tutkijana innovatiivisimmaksi. Kaikista antiikin kieliopinkirjoittajista hän vaikuttaa eniten sanan nykymielessä teoreettiselta kielitieteilijältä,Allan 2010: 76. koska hänellä on kielen teoria.Allan 2010: 79. Hän saavutti sen yhdistelemällä luontevasti kahta eri perinnettä, aleksandrialaista analogistista eli kielen säännöllisyyttä painottavaa ja stoalaista anomalistista eli kielen mielivaltaisuutta painottavaa ajattelua.Allan 2010: 79. Hyväksyessään kieleen niin säännöllisyyden kuin säännöttömyyden hän myös ainoana antiikin kirjoittajista pystyi erottamaan toisistaan taivutuksen (declinātiō nātūrālis ”luonnollinen taivutus”) ja johtamisen (declinātiō voluntāria ”omaehtoinen taivutus”).Allan 2010: 72–73. Varro vaikuttaa myös käyttäneen formaaleissa määritelmissään sanaluokista ja aikamuodoista eräänlaista erottavien (distinktiivisten) piirteiden mallia, joskaan ei eksplikoi sitä.Allan 2010: 77.