Georgian sijainti merkittävien kauppareittien risteyskohdassa ja useiden voimakkaiden naapureiden välissä on tarjonnut Georgialle sekä etuja että haittoja 2500 vuoden aikana. Georgian suuruuden aika oli 1000-1100-luvuilla, jolloin kuningas Bagrat II liitti alueen hajanaiset ruhtinaskunnat yhtenäiseksi Georgiaksi. Valtakunnan kukoistuskausi päättyi mongolivalloituksiin 1200-lvuulla. Bagrationit kuitenkin säilyttivät valta-asemansa joillakin alueilla ja he hallitsivat nykyisen Georgian alueella noin 1000 vuoden ajan, mukaan lukien persialaisen ja osmanien ylivallan ajan. 1400-luvulla Georgia hajosi kolmeen toisiaan vastaan kilpailevaan kuningaskuntaan, jotka olivat Imereti, Kartli ja Kakheti.
1700 luvulla Kartlin ja Kakhetin kuningaskunnat yhdistyivät Kartli-Kakhetin kuningaskunnaksi. Sen hallitsijat kääntyivät Venäjän pouleen saadakseen tukea turkkilaista valtaa ja islamia vastaan. Tämä kehitys johti siihen, että vuonna 1801 Georgian alue liitettiin osaksi Venäjän imperiumia. Tämän myötä Georgia oli 1900-luvulla osa Neuvostoliittoa seitsemän vuosikymmenen ajan. Georgia säilytti tänä aikana kuitenkin etniset, kulttuuriset ja kielelliset erityispiirteensä. Taloudellisesti ja poliittisesti Georgia integroitui kuitenkin perusteellisesti neuvostojärjestelmään. Georgia itsenäistyi Neuvostoliiitosta vuonna 1991. Sen itsenäisyyden ajan suurimmat haasteet ovat olleet suhde Venäjään ja alueelliset levottomuudet Abhasian ja Etelä-Ossetian autonomisilla alueilla.
Esihistoria Arkeologiset todisteet viittaavat neoliittisen kauden kulttuurin olemassaoloon nykyisen Georgian alueella jo viidennellä vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua. Tuosta ajasta lähtien joukko etnisiä ryhmiä on muuttanut alueelle, sulautuen lukuisiin alkuperäiskansojen heimoihin, muodostaen nykyisten georgialaisten etnisen perustan.
Georgian alueelta on löydetty todisteita neoliittisen kauden varhaisista kulttuureista. Tällöin aluetta asuttivat heimot, jotka harjoittivat karjankasvatusta ja viljanviljelyä. Viljan viljely Georgian alueella neoliittisen ajanjakson aikana on todistettu kivityökalulöytöjen perusteella. Tuolta ajanjaksolta on löytynyt todisteita viininviljelystä 6 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kansainvälisen tutkijaryhmän löydökset ajoittuvat neoliittiselle kaudelle 6000–5800 eaa. Arkeologisissa tutkimuksissa löydettiin muun muassa jäänteitä viinihaposta ja viininvalmistuksessa syntyneistä orgaanisista hapoista. Kemialliset analyysit tehtiin löydöksistä, jotka löytyivät muun muassa isoista keraamisista 300 litran säilytysastioista. Viinin historia 8 000 vuoden päähän siirsi rypäleviinin historiaa tuhat vuotta aikaisemmaksi kuin ennen on arvioitu. Tutkijaryhmä uskoo, että kyseessä on vanhin paikka missä rypäleitä on kasvatettu viiniä varten Euraasian alueella.
Kristinusko ja Georgian valtakunta Ensimmäisen vuosituhannen eaa. aussa nykyisten georgialaisten esi-isät asuttivat suuria alueita Mustanmeren itäpuolella. Näistä kansoista on maininta Assyrian, ja myöhemmin Urartun aikakirjoissa. Alue joutui 700-luvulla eaa. kimmerialaisten kohteeksi, ja nämä ajoivat Anatolian suunnalta heimoja Kurajoen laakson alueelle, missä nämä sekoittuivat alkuperäisväestön kanssa. thumb|right|300px|Kaukasian alueen muinaiset valtiot: Armenia, Iberia, Kolkhis ja Albania Esikristillisen ajan viimeisinä vuosisatoina Kaukasian alueella vaikutti Iberian kuningaskunta ja tämän länsipuolella, Mustan meren rannalla sijainnut Kolkhis. Tällä aikakaudella Kaukasian alueeseen vaikutti voimakkaasti lännessä kreikkalainen ja idässä persialainen kulttuuripiiri.
Rooman valtakunta sai päätökseen Kaukasuksen alueen valloituksen vuonna 66 eaa, minkä jälkeen alue oli Rooman vallalle alisteinen noin 400 vuoden ajan. Vuonna 330 jaa. kuningas Mirian III hyväksyi kristinuskon valtakunnan uskonnoksi. Tämä sitoi Georgian alueen tiiviimmin Bysantin valtakuntaan, jolla oli vahva kulttuurinen vaikutus useiden vuosisatojen ajan. Vaikka arabit valloittivat Tbilisin vuonna 645, Iberian ruhtinaskunta säilytti huomattavan itsemääräämisoikeuden paikallisten arabihallitsijoiden alaisuudessa.
Vuonna 813 armenialainen prinssi Ashot I nousi ensimmäiseksi Bagrationi-dynastian hallitsijaksi, joka hallitsi myös Georgian aluetta. Tämä aloitti lähes 1000 vuoden ajanjakson, jonka aikana Bagrationi-hallitsijat hallitsivat ainakin osaa nykyisen Georgian alueesta. Georgian länsi- ja itäosat yhdistettiin saman hallitsijan valtaan vuosina 1027–1072 hallinneen Bagrat IV:n aikana. Seuraavan vuosisadan aikana hallinneen Davit IV:n aikana maasta karkotettiin turkkilaiset ja georgialainen kulttuuri ja poliittinen vaikutusvalta levisivät etelään Armenian suuntaan ja itään Kaspianmerelle. Tätä ajanjaksoa on kutsuttu Georgian kultakaudeksi. Tämä kausi huipentui vuosina 1184-1212 hallinneen kuningatar Tamarin valtakaudella, jolloin kukoisti erityisesti georgialainen kirjallisuusperintö. Tämän aikakauden lopulla georgialainen kirjallisuus tunnettiin hyvin kristillisessä lännessä, mikä vaikutti myös siihen että ristiretkeläiset luottivat georgialaisiin liittolaisina. Kansallisten rajojen ulkopuolella useat maakunnat olivat jossain määrin riippuvaisia Georgian vallasta, kuten Trebizondin valtakunta Mustanmeren etelärannalla, Kaukasuksen alueet pohjoisessa ja idässä, sekä eteläinen Kaspianmeren rannikko, nykyinen Azerbaidžan. Mongolien hyökkäys vuonna 1236 merkitsi rappeutumisen vuosisadan alkua. Georgialaisen vallan elpyminen 1300-luvulla päättyi, kun Timur Lenk tuhosi Tbilisin vuonna 1386.
Osmanien ja persialaisten ylivalta
Osmanien valtakunta valloitti Konstantinopolin vuonna 1453, mikä eristi Georgian läntisestä kristikunnasta. Tämä aloitti kolmen vuosisadan jakson, jolloin georgialaiset olivat alisteisia osmanien ja persialaisten sotavoimille. Nykyisen Georgian alueelle osmanit hyökkäsivät vuonna 1510. Hyökkäys suuntautui Imeretiin ja pääkaupunki Kutaisi ryöstettiin. Pian tämän jälkeen Persian Isma'il I hyökkäsi Kartliin. Moskovan Venäjän hallitsija Iivana Julma osoitti myös kiinnostusta pieniin georgialaisiin ruhtinaskuntiin, mutta venäläiset olivat voimattomia haastamaan muslimivaltoja, Safavidien Persia ja Osmanien valtakuntaa, Georgian alueen jakamiseksi. thumb|upright=2.0|Tbilisi 1600-luvulla
Vuonna 1578 osmanit valloittivat koko Transkaukasian, mutta Safavidien šaahi Abbas I:n valtakaudella 1587-1626 persialaiset ajoivat osmanit pois alueelta. Persialaisvallan aikana monia kristittyjä karkotettiin Persiaan. Persialaisten ylivallan aikana Georgian alueella hallitsi Mukhranien suku, ja alueella nautittiin jonkin aikaa vakauden aikaa. Merkittävin Mukhrani-dynastian hallitsija oli Vakhtang VI, joka hallitsi Kartlia vuosina 1700-luvun alkupuolella. Hän oli merkittävä lainsäätäjä ja hänen aikakaudellaan maahan tuotiin painokone. Safavidien dynastian romahtaminen vuonna 1722 johti uuteen osmanien hyökkäykseen Georgian alueelle. Persian šaahi Nadir Šah karkotti osmanit, ja tämä antoi Kartlin Teimuraz II:n hallintaan. Tämä kuului Kakhetin kuningaskuntaa hallinneeseen Bagratuni-sukuun. Teimuraz II:n seuraaja Erekle II yhdisti Kartlin ja Kakhetin Kartli-Kakhetin kuningaskunnaksi. Toinen Georgian alueella sijainnut kuningaskunta, Imeretin kuningaskunta, onnistui vuosina 1752-1784 hallinneen kuningas Salomon I valtakaudella irtautumaan taantuvan Osmanien valtakunnan ylivallan alta.
Georgia osana Venäjän keisarikuntaa Kuningas Erekle II yhdistämän Kartli-Kakhetin kuningaskunnan hallinto oli itsenäinen, mutta hauras. Erekle II omaksui Venäjä-mielisen politiikan hakiessaan Venäjältä suojaa Osmanien valtakuntaa vastaan, joka pyrki valtaamaan georgialaiset alueet uudelleen valtaansa. Erekle II solmi vuonna 1783 Katariina Suuren kanssa sopimuksen, jonka mukaan Venäjä takasi Georgian alueellisen koskemattomuuden vastineeksi siitä, että Erekle hyväksyi Venäjän ylivallan. Tästä huolimatta Georgia ei saanut tukea, kun Persian Qajar-dynastian ensimmäisen hallitsijan Agha Muhammad Šahin joukot ryöstivät Tbilisin vuonna 1795.
Erekle II kuoli vuonna 1798. Hänen jälkeensä valtaan nousi hänen poikansa Giorgi XII, joka oli jo valtaan noustessaan vakavasti sairas. Tämä yritti luovuttaa valtakunnan hallinnan ehdoitta Venäjän keisari Paavali I:n huostaan, mutta molemmat hallitsijat kuolivat ennen kuin tämä ehti toteutua. Vuonna 1801 Venäjän keisari Aleksanteri I vahvisti Paavalin päätöksen liittää Kartli-Kakhetin kuningaskunta osaksi Venäjän keisarikuntaa. Vuoden 1783 sopimuksesta huolimatta Bagratuni-dynastia syrjäytettiin vallasta ja korvattiin venäläisillä sotilaskuvernööreillä, jotka karkottivat eloon jäänet kuningassuvun jäsenet. Myös Imereti liitettiin venäjään Vuonna 1810. Tätä seurasivat Gurian, Mingrelian, Svanetin ja Abhasian liitos Venäjään vuosina 1829, 1857, 1858 ja 1864. Lisäksi Venäjä valloitti Osmanien valtakuntaa vastaan käymissään peräkkäisissä sodissa Mustan meren satamakaupungit Potin ja Batumin, sekä osmanivallan alaiset Lounais-Georgian alueet.
Georgialainen aateli oli muodostanut vuosisatojen ajan Georgian yhteiskunnan perustan, mutta 1800-luvun puoliväliin tultaessa aateliston asema oli heikentynyt. Aatelistoon alkoi kohdistua uuden työväenluokan muodostama paine maan asutuskeskuksissa. Koska aatelisto edusti edelleen Georgian kansallisia etuja, sen taantuminen merkitsi sitä, että armenialainen kauppiasluokka sai suuremman taloudellisen vallan Georgiassa. Samaan aikaan Venäjän poliittinen ylivalta ei kohdannut georgialaisten taholta vastustusta. Vastauksena näihin olosuhteisiin Georgian älymystö lainasi venäläisten ja länsieurooppaalaisten poliittisten filosofien ajattelua, pitäen georgialaisen nationalismin aatteen hengissä. Tällä ei kuitenkaan ollut juurikaan yhteyttä kansan muuttuviin taloudellisiin olosuhteisiin. Eurooppalaiset vaikutteet ja koulutuksen leviäminen osaltaan vaikuttivat Georgian patriarkaatin rappeutumista.
Maaorjuus Venäjällä lakkautettiin vuonna 1861 ja myös georgialaiset talonpojat saivat vapauden vuonna 1864, vaikkakin raskain ehdoin. Talonpoikaisväestön tyytymättömyys, kaupunkien työväenluokan kasvu ja vuosina 1881–1894 hallinneen keisari Aleksanteri III:n harjoittama venäläistämispolitiikka edistivät työläisten keskuudessa radikalisoitumista ja nationalismia älymystön keskuudessa. Tsaarijärjestelmä ei sallinut järjestäytynyttä poliittista toimintaa, mutta yhteiskunnallisista asioista keskusteltiin lehdissä, kaunokirjallisissa teoksissa ja paikalliskokouksissa. Georgian kansallisen herätysliikkeen johtohahmo oli Ilia Tšavtšavadze. Myös marxilaisuus alkoi saada jalansijaa, ja tunnetuin georgialainen aatteen edustaja oli Josif Džugašvili, joka otti myöhemmin käyttöön sukunimen Stalin.
thumb|left|Georgia Venäjän osana; kartta vuodelta 1882 Marxilaisuuden kannattajat johtivat 1900-vuosikymmenellä Georgian täysimittaista kansallista vapautusliikettä. Marxilaisuuden aate putosi Georgiassa hedelmälliselle maaperälle. Vuoteen 1900 mennessä muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin ja tuotannon kasvu olivat synnyttäneet työväenluokan, jota johti Georgian älymystön uusi sukupolvi, joka vaati sekä armenialaisen porvariston, että Venäjän hallituksen byrokratian poistamista. Päävihollinen oli kuitenkin tsaarin itsevaltaisuus. Venäjän vuoden 1905 vallankumous johti Georgiassa laajoihin levottomuuksiin ja sissitaisteluihin, jotka venäläiset kasakkajoukot tukahduttivat väkivaltaisesti. Vallankumouksen jälkeen tehdyt poliittiset uudistukset lievensivät tilapäisesti jännitteitä Georgian väestön ja Venäjän hallituksen välillä.