thumb|1899-1902 Locomobile Runabout thumb|Locomobilen höyrykone
Locomobile Company of America oli yhdysvaltalainen, vuonna 1899 perustettu ajoneuvoja valmistanut yhtiö. Kaksi ensimmäistä vuottaan yhtiön toimipaikka sijaitsi Massachusettsin Watertownissa, mutta vuoden 1900 aikana se siirtyi Connecticutin Bridgeportiin, jossa se pysyi tuotantonsa lopettamiseen. Locomobile Company valmisti pienikokoisia ja edullisia höyryautoja vuoteen 1902 asti, tämän jälkeen mallisto laajeni ja vaunujen varustelu muuttui kalliimpaan suuntaan. Yhtiö esitteli ensimmäisen ottomoottorisen mallinsa vuonna 1904, höyryautojen valmistus jatkui rinnan näiden kanssa, lähdetiedon mukaan yhtiö kauppasi höyryautojen edustusta vielä vuonna 1905.Virtualsteamcarmuseum.org - Locomobile Advertising 1904 - 1905 Vuonna 1922 Locomobile Company siirtyi Durant Motorsin omistukseen mutta sen toiminta lakkautettiin jo vuonna 1929. Osana Durant Motorsia Locomobile oli oma itsenäinen merkkinsä, valmistaen autoja yhtiön tuotelinjaston huipulle.
Historia Locomobile Company of America perustettiin vuonna 1899, kun yhdysvaltalainen liikemies ja Cosmopolitan-lehden omistaja John Brisben Walker osti Stanleyn veljeksiltä höyrykäyttöisen vaunun suunnitelmat ja oikeudet. Kaksosveljekset Francis Edgar ja Freelan Oscar Stanley olivat valmistaneet vuosien 1898 – 99 aikana höyrykäyttöisiä vaunuja jo parisataa kappaletta, mikä oli huomattavasti enemmän kuin minkään muun yhdysvaltalaisen höyryautovalmistajan tuotanto. Walker myi puolet yhtiöstä katujen ja maanteiden asfaltoinnilla vaurastuneelle Amzi L. Barberille, mutta heidän yhteistyönsä lakkasi jo ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Heidän erottuaan Walker perusti New Yorkin Tarrytowniin, entisiin Stanleyn veljesten toimitiloihin, uuden höyryautoja valmistavan yhtiön nimeltä Mobile Company of America ja Barber jatkoi Locomobile Company of American kanssa. Stanleyn veljekset palkattiin Locomobile Companyn johtoon. Stanleyille sopimus Locomobile Companyn kanssa oli todella tuottoisa, ensin he olivat myyneet patentit ja suunnitelmat Locomobile Companylle tähtitieteelliseen hintaan ja sen jälkeen he voivat saman yhtiön palkkalistoilla suunnitella ja kehittää heidän omiin suunnitelmiinsa pohjautuvaa höyryautoa teknisesti paremmaksi, kunnes vuonna 1902 he perustivat höyryautoja valmistavan Stanley Motor Carriage Companyn. Yhtiöstä tuli Locombilen pahin kilpailija ja Stanleyn veljekset sekä Barber kävivät vuosia kestäneitä patenttioikeudenkäyntejä. Patenttikiistat loppuivat kun Stanleyn autojen suunnittelu muuttui radikaalisti, moottorin siirryttyä auton keulalle ja Locomobilen lopetettua höyryautojen valmistuksen.Locomobilesociety.com - The History of The Best Built Car in America
Uudet kulkuneuvot herättivät uutuuksia janoavan yhdysvaltalaisen keskiluokan kiinnostuksen ja jotkin käyttäjät, kuten lääkärit ja myyntimiehet, kokivat ne jopa hyödyllisinä. Höyrykoneiden kehitys oli nopeaa, lukuisten eri valmistajien kehitystyön ansiosta ja vuosisadan vaihteen höyryauto peittosi käyttömukavuudeltaan saman aikakauden polttomoottoriset versiot kevyesti. Vuosien 1899 – 1903 aikana yhtiö valmisti arviolta 5 000 höyryautoa.Virtualsteamcarmuseum.org - Locomobile myyntiesitteitä Tyypillinen Locomobilen höyrykone oli kaksisylinterinen, iskutilavuudeltaan 57 kuutiotuumaa (927 cm3), porauksen ollessa 3 tuumaa (76,2 mm) ja iskunpituuden 4 tuumaa (102 mm). Teräslankapäällysteinen 500 psi (n. 34,5 bar) pakkokiertokattila (flash boiler)Chestofbooks.com - Small Flash Boiler, Description käytti polttoaineenaan aikakaudelle tyypillistä, maaöljystä tai turve- tai kivihiilitervasta tislattua polttoainetta, mutta teoriassa polttoaineena kävi mikä tahansa palava materiaali. Höyrykone oli sijoitettu makuulleen, puurakenteisen ajoneuvon "keskilaivaan". Aluksi Locomobile oli tarjolla vain yhtenä versiona, edullisena Runabout-mallina, mutta vuonna 1901 tarjolla oli jo seitsemän eri korivaihtoehtoa.
Siirtyminen ottomoottoreihin thumb|1905 Locomobile Model C Tonneau, kuvassa chiricahua-apassien päällikkö Geronimo. thumb|Alkuperäiskuntoinen Old 16. thumb|1907 Locomobile Malli E Touring.
Locomobile Companyn kulta-aika alkaa vuodesta 1902 ja kiteytyy kahteen henkilöön: nuoreen ja lahjakkaaseen suunnittelijaan Andrew Lawrence Rikeriin, joka istui myös yhtiön hallituksessa, sekä Barberin vävyyn Samuel Todd Davisiin, joka toimi mm. yhtiön talousjohtajana. Davis näki, että tulevaisuuden autojen voimanlähteenä olisi polttomoottori, ja hänen kehotuksestaan yhtiö alkoi siirtymään höyrykoneista ottomoottoreihin. Yhtiöön palkattiin alalla jo hyvin tunnettu Riker, jolla oli jo 18-vuotiaana kaksi patenttia bensiinimoottorisiin autoihin ja joka oli valmistanut sähköautoja aiemmin omistamassaan Riker Electric Motor Company -yhtiössä. Tämä yhtiö oli Rikerin patenteilla valmistanut myös kaksi ottomoottorista autoa, vuoden 1901 2-sylinterisen ja 8-hevosvoimaisen Model A:n sekä 4-sylinterisen ja 12-hevosvoimaisen Model B:n. Vuoden 1902 ottomoottorinen Locomobile oli siis Rikerin Model C. Se oli viiden hengen tonneau-korilla varustettu oikea auto, ja muutos yhtiön aiemmin valmistamiin kevyisiin, höyrykoneisiin kärryihin (buggy) oli melkoinen. Auto oli rakennettu ranskalaisen Panhard & Levassorin luoman Système Panhard -mallin mukaisesti. Nelisylinterinen, nestejäähdytetty moottori sijaitsi auton keulalla pituussuuntaisesti, sen jatkeena oli kolmiportainen siirtopyörävaihteisto sekä voimansiirto taka-akselille ketjun välityksellä. Moottorin teho oli 12 hevosvoimaa. Auton runko oli teräsprofiilipalkkia ja auto painoi 2 200 paunaa eli lähes tonnin.
Kuten lähes kaikki tuon aikakauden autonvalmistajat, myös Locomobile Company osallistui autokilpailuihin, luodakseen ostajien keskuudessa mainetta kestävänä ja nopeana automerkkinä. Vuoden 1905 Gordon Bennett Cupiin yhtiö osallistui amerikanirlantilaisen kilpa-ajaja Joe Tracyn ohjaamalla, 17,7 litran moottorilla varustetulla kilpa-autolla. Ranskassa, Circuit d'Auvergne -moottoriradalla ajetussa kisassa, vaihteistoviasta kärsinyt Tracy kykeni ajamaan vain kaksi kierrosta ennen keskeyttämistään. Saman vuoden Vanderbilt Cupissa Tracy pärjäsi jo paremmin, sijoittuen kolmanneksi. Vuoden 1906 Vanderbilt Cupiin tehdas ilmoitti 90 hevosvoimaisella, 16,2-litraisella (989 cid) sekaventtiilimoottorilla varustetun auton. Tracy ei menestynyt tälläkään kertaa, sillä autoa vaivasivat rengasongelmat. Vuodelle 1908 Riker oli suunnitellut 120 hevosvoimaisen 16,9-litraisella (1032 cid) kansiventtiilimoottorilla varustetun kilpa-auton. Yhdysvaltalaisen George Robertsonin kuljettama, numerolla 16 varustettu Locomobile voitti vuoden 1908 Vanderbilt Cupin ja Locomobile tuli myös kolmanneksi, kuljettajanaan Joe Florida. Locomobile oli ensimmäinen yhdysvaltalaisvalmisteinen merkki, joka on voittanut kansainvälisen autokilpailun. Kisaratoja 1900-luvun alussa hallitsivat eurooppalaiset merkit kuten Mercedes, Fiat ja Isotta-Fraschini.Conceptcarz.com - 1906 Locomobile Old 16Grandprixhistory.com - Locomobile Type 1906
Ennen I maailmansotaa thumb|1912 Locomobile Model 48 Touring thumb|n. 1917 Locomobile Model M-48 Vuonna 1904 tuli tuotantoon Malli D. Aluksi nelisylinterisen rivimoottorin teho oli 16 hevosvoimaa, mutta se nousi 22:een saman vuoden aikana. Vuosien 1906–1913 aikana yhtiö valmisti eri versioita nelisylinterisillä moottoreilla, joiden teho vaihteli 30 ja 40 hevosvoiman välillä.Carfolio.com - Locomobile car specifications Voimansiirto vaihteistolta taka-akselille oli välitetty ketjulla vuoden 1909 L-malliin asti ja vuoteen 1912 mennessä kaikkien mallien voimansiirto oli välitetty kardaaniakselilla. Locomobilen kaikki mallit valmistettiin oikealla puolella olevilla ohjauslaitteilla aina vuoteen 1915 asti.
Locomobilen pahimmat kilpailijat olivat luksusautoja valmistaneet Pierce-Arrow, Peerless ja Packard. Davis ja Riker olivat asettaneet tavoitteen: Locomobilen tuli olla paras yhdysvaltalainen auto ja iskulause "Best Built Car in America" alkoi näkyä mainoksissa. Davis myös julkaisi yhteiskunnan ylimmälle portaalle suunnatuissa aikakauslehdissä tiedotteen yhtiön uudesta autojen valmistuspolitiikasta, Locomobile valmistaisi ennemmin laatua kuin määriä ja siksi valmistuvien autojen määrä olisi neljä kappaletta päivässä. Locomobile valmisti itse kaikki alustan ja tekniikan osat Bridgeportin tehtaillaan. Kun myyntiedustajalta saapui tehtaalle tilaus autosta, kuuden mekaanikon tiimi keräsi halutunlaisen auton tekniikan osat ja kokosi niistä valmiin alustan koritettavaksi. Laadun takeena, tiimin päämekaanikko stanssasi kokoonpanon yhteydessä nimikirjaimensa moottorin runkolaakerien kansiin. Kun alusta oli läpäissyt koeajon, se lähetettiin koritettavaksi Bridgeport Body Works- tai Blue Ribbon Body -koripajalle. Korivalmistaja numeroi Locomobilen korit, niittaamalla numeroidun tunnuskilven kujettajan oven kynnykseen.
Vuonna 1911 esiteltiin Rikerin uusin auto, Model M, jonka voimanlähteenä toimi oli 475-kuutiotuumainen (7784 cm3) sivuventtiili-rivikuutonen. Moottori oli ns. T-head, jossa venttiilit sijaitsevat sylinterin molemmin puolin, tällainen rakenne vaatii kaksi sylinterilohkoon sijoitettua nokka-akselia. Varsinaisia sylinterikansia ei ollut, vaan sylinteri ja kansi olivat yhtä valua, niitä oli moottorissa kolme kappaletta. Kampiakseli oli tuettu yhdeksällä runkolaakerilla ja moottorin teho oli 48 hevosvoimaa. Itse auton akseliväli oli 142 tuumaa (3607 mm) ja massaa sillä oli kolme tonnia. Se oli valmistettu hienoimmista ja laadukkaimista materiaaleista: alumiinia, messinkiä ja jaloterästä oli käytetty ympäri autoa ja moottorin kampikammio oli pronssivalua. Uusi malli otettiin hyvin vastaan ja se teki hyvää sekä Locomobile Companyn taloudelle, että sen tavoitteille olla automaailman ykkönen. Näihin aikoihin auoja alettiin mainostaa lehdissä kyseessä olevan vuoden uutena mallina, vaikka autojen valmistajilta tulikin varsinaisia uusia tai muuteltuja malleja silloin kun katsottiin soveliaaksi julkistaa jokin muutos. Näitä jonkin mallin eri kehitysversioita kutsuttiin sarjoiksi (series), ja ne saattoivat muuttua kesken mallivuoden. Esimerkkinä ensimmäinen valmistunut Model M vuodelta 1911, joka on siis sarjaa yksi, numeroina M-48-1. Näitä valmistui kyseisenä vuonna kolme kappaletta. Vuodelle 1912 autoon tehtiin joitain muutoksia, jolloin se muuttui sarjaksi 2 (M-48-2), näitä valmistui jo 504 kappaletta. Vuonna 1913 valmistukseen tuli sarja 3, kun moottorin iskutilavuus nostettiin 525,5 kuutiotuumaan (8611 cm3). Mallien nimenä pysyi 48, vaikka moottorin teho oli kasvanut jo 82 hevosvoimaan. Locomobile Company valmisti samaan aikaan myös vanhempaa nelisylinteristä autoaan, nyt mallina I, vuoteen 1913 asti.
Kilpailijansa Pierce-Arrowin tavoin, myös Locomobile toi markkinoille M-48:n rinnalle pienemmän ja edullisemman version, mallinimeltään R-38. Ulkoisesti malli muistutti esikuvaansa, vain keulan pellitykset ja jäähdytin olivat pienempikokoisia. Teknisesti isomman mallin moottorin kanssa identtinen, mutta iskutilavuudeltaan pienempi moottori kehitti 38 hevosvoimaa. Mallia R-38 valmistettiin vuoden 1912 alusta vuoden 1917 loppuun.
Locomobile Companyn kultakausi thumb|Riker kuorma-auton mainos