thumb|269x269px|Pohjan Poikien sotamuistomerkki Pajun kartanon luona Tõllisten kylässä. Pohjan Pojat () oli Viron vapaussotaan vuonna 1919 osallistuneen toisen suomalaisen vapaaehtoisjoukon nimi. Ensimmäinen Viron avuksi siirtynyt vapaaehtoisjoukko oli I Suomalainen Vapaajoukko, mutta näistä kahdesta Pohjan Pojat on saanut suhteellisesti enemmän huomiota. Pohjan pojat taisteli virolaisen everstiluutnantti Hans Kalmin johdolla Viron etelärintamalla. Se oli ainoa suomalainen sotilasyksikkö, joka eteni Viron vapaussodassa Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle.
Pohjan Poikien perustaminen Heti, kun Viron Avustamisen Päätoimikunta oli päättänyt vapaaehtoisjoukkojen muodostamisista ja niiden komentajista, Hans Kalm aloitti vapaaehtoisten värväyksen. I Suomalainen Vapaajoukko kuitenkin värvättiin jo kaksi viikkoa ennen kuin Kalmin joukko. Kalm julkaisi sanomalehdissä 23. joulukuuta 1918 suorasanaisia ja tunteisiin vetoavia värväysilmoituksia, joissa hän vetosi sisällissodan aikaisiin asetovereihinsa. Ilmoituksissa kutsuttiin suomalaisia taisteluun ihmisyyden, oikeuden, isänmaan ja veljeskansan vapauden puolesta. vasen|pienoiskuva|226x226px|Pohjan poikien komentaja Hans Kalm vuonna 1919. Viron Avustamisen Päätoimikunta oli päättänyt, ettei Viroon saisi viedä sopimuksen mukaista tuhatta miestä enempää. Kalm ei kuitenkaan virolaisena tästä välittänyt, vaan kokosi noin 2 300 miestä. Kalm halusi luoda tulivoimaisen ja vahvan rykmentin eli pienen prikaatin, joka olisi kykeneväinen itsenäisiin operaatioihin. Prikaatiin kuului kaksi jalkaväkipataljoonaa, kolmipatterinen tykistöosasto, tiedonanto-, ratsu- ja hiihto-osastot sekä myöhemmin muodostettu soittokunta. Joukko sai nimensä hakkapeliittojen tunnuslauseen ”Hakkaa päälle, pohjan poika!” mukaan. Rykmentin lippuna oli jääkarhunpäälippu, jonka pohjana oli Suomen kielekkeinen valtiolippu. Everstiluutnantti Kalm antoi ensimmäisen päiväkäskynsä joukoilleen 7. tammikuuta 1919.
Pohjan Poikien päällystö koostui poikkeuksellisesti jääkäreistä, toisin kuin I Suomalaisessa Vapaajoukossa. Virossa oli yhteensä 80 suomalaista jääkäriä, ja heistä suurin osa oli juuri Pohjan Pojissa. Tämän lisäksi Viroon lähtijät saivat automaattisesti ylennyksen. Pohjan Poikien ensimmäisen pataljoonan komentajaksi nimitettiin jääkäriluutnantti Erkki Hannula. Toisen pataljoonan johtajaksi valittiin jääkärikapteeni Gustav Svinhufvud. Pohjan Poikien rykmentin esikuntapäälliköksi ja kapteeniksi nimitettiin Kajaanin sissirykmentin päällikkönä kunnostautunut Elja Rihtniemi.
Siirtyminen Viroon Pohjan Pojat kärsivät alussa varuste- ja rahoitusongelmista, joiden takia Ensimmäinen pataljoona yhdessä viestiosaston kanssa pääsi lähtemään Wäinämöisellä Tallinnaan vasta 12. tammikuuta 1919. Vastaanotto Tallinnassa oli lämpimämpi kuin aikaisemmin kaupunkiin saapuneelle I Suomalaiselle Vapaajoukolle, koska suomalaiset ja virolaiset olivat jo menestyneet taisteluissa. Vastassa oli Viron valtiojohdosta mm. Viron armeijan ylipäällikkö eversti Johan Laidoner, Suomen Viron vapaaehtoisarmeijan ylipäällikkö kenraalimajuri Martin Wetzer ja pää- ja sotaministeri Konstantin Päts, joka piti sotilaille heimohenkisen ja isänmaallisen puheen.
Seuraavina päivinä rintamalle siirtymisen edellyttämää varustautumista jatkettiin. Joukkojen oli iltalomilla mahdollista tutustua Tallinnaan, jonka suurkaupunkimainen yöelämä poikkesi monen vapaaehtoisen kotipitäjän illanvietosta. Halpaa viinaa ja maksullisia naisia oli tarjolla niitä kaipaaville. Juopottelu saatiin kuriin tiukalla kurilla, vaikka jääkärivääpeli Ville Kuhmun hengen suomalaisten keskinäinen riitely ehti vaatiakin. Sukupuolitaudit levisivät kenraali Wetzerin mielestä myös siihen tapaan, että viiden päivän Tallinnassa olon jälkeen joukot päätettiin siirtää terveydellisistä syistä Tapan kauppalaan, jonka virolaiset olivat vallanneet aiemmin takaisin.
Taistelut Pohjan Pojat siirrettiin Tallinnasta etelärintamalle, jonka merkitys oli kasvanut I Suomalaisen Vapaajoukon 18. tammikuuta suorittaman Narvan valtauksen jälkeen. Joukko siirtyi 27. tammikuuta Tarttoon, jonka virolaiset olivat vallanneet takaisin 14. tammikuuta. Parin päivän viimeistelyn jälkeen joukko oli valmis etulinjaan 54 upseerin, 272 aliupseerin, 1 788 sotamiehen ja 223 hevosen vahvuisena.
Pajun kartanon taistelu Pohjan Poikien ensimmäinen operaatio tähtäsi Viron ja Latvian rajalla sijaitsevan Valkin valtaukseen yhdessä virolaisen Julius Kuperjanovin johtaman Kuperjanovin pataljoonan, kahdella tykillä varustetun Tarton suojeluspataljoonan sekä neljän panssarijunan kanssa. Kaupunki oli sotilaallisesti tärkeä liikenteen solmukohta jossa yhdistyivät viideltä suunnalta tulevat rautatiet. Matkalla Valkiin sijaitsi Pajun () kartano, jota puolusti Leninin janitsaareiksi kutsuttu 500–600 miehen ja 20 konekiväärin vahvuinen valio-osasto sekä latvialainen tarkka-ampujapataljoona.
31. tammikuuta pakkasta oli kymmenen astetta ja kevyt lumi peitti maan. Ensimmäistä hyökkäystä yritti Kuperjanovin pataljoona keskellä kirkasta päivää, mutta se torjuttiin. Yhdessä 13 kaatuneen ja 42 haavoittuneen virolaisen lisäksi myös joukkoja johtanut Kuperjanov haavoittui kuolettavasti. Hän menehtyi muutamaa päivää myöhemmin. Virolaisten epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen Pohjan Pojat aloittivat oman yrityksensä Erkki Hannulan johdolla. Kahdelta suunnalta aloitettu hyökkäys johti sekavaan tilanteeseen, jossa omia ja vihollisia ei pystynyt erottamaan ja eteneminen pysähtyi. Illan hämärtäessä Hannula ryhtyi uudelleen hyökkäykseen viimeisen reservinsä turvin ja kartano saatiin lopulta vallattua puoli viiden aikaan pistimin, kiväärinperin ja puukoin käydyssä lähitaistelussa. Pohjan Poikien taisteluista vastannut Hannulan ensimmäinen pataljoona koki raskaat tappiot menettäen yhden upseerin, kaksi aliupseeria ja 21 sotilasta, haavoittuneita oli 39. Latvialaisia kaatui noin 100, sotavankeja ei ollut, koska suomalaiset eivät käskyn mukaan saaneet ottaa vankeja vaan teloittivat kaikki kiinni saamansa.Pajun taistelu . Jouni Sillanmäki. Varusmies-Reserviläinen-Veteraani-lehti. Panssarikilta 2009. Viitattu 6.7.2016. Joukossa oli myös muutama kiinalainen palkkasoturi. Suomalaiset teloittivat vahingossa myös 12 kartanon työläistä, jotka olivat piilotelleet taistelun aikana kartanon kellarissa.
Valkin valtaus ja Koikylän taistelu Pohjan Pojat valtasivat Valkin 1. helmikuuta ilman vastarintaa. Punaisten harjoittaman terrorin johdosta kaupungissa olleista joukkohaudoista löytyi kymmeniä murhattuja ja kidutettuja kaupunkilaisia. Virolaiset ottivat alueella rintamavastuun ja Pohjan Pojat jäivät reserviin. Kenraalimajuri Wetzer saapui Valkiin 10. helmikuuta ja ilmoitti pitävänsä Pohjan Pojat reservissä. Tämä ei sopinut Kalmille, joka vaati tehtävää mikä sopisi "paremmin rykmentin henkeen". Wetzer päätyi määräämään Pohjan Poikien ensimmäisen pataljoonan taisteluun Koikylän (Koikküla) ympäristöön, siksi kunnes Marienburgin alueella rautatie olisi katkaistu ja eteneminen turvatumpaa. Rykmentin esikunta ja toinen pataljoona jäivät Valkiin reserviksi. Jääkäriluutnantti Erkki Hannula lähetti Einar Marttisen komppanian valtaamaan Koikylää, jossa vastassa oli sama latvialainen tarkka-ampuja pataljoona kuin Pajun kartanolla. Saarrostettu suoritettu hyökkäys onnistui täydellisesti ja vihollinen pakeni niin kauas, että taistelukosketus sen kanssa katosi. Tämän jälkeen joukot jäivät odottamaan uutta tehtävää.
Eteneminen Pohjois-Latviaan ja Marienburgin taistelu Kalm sähkötti 16. helmikuuta Wetzerille, että hän oli kyllästynyt odottamaan sillä aikaa kun virolaiset taistelivat. Wetzer käski Kalmia pysymään paikallaan, mutta tämä ei enää totellut. Kalm antoi omapäisesti käskyn 16. helmikuuta 1919 hyökätä Pohjois-Latviaan Marienburgiin (Alūksne). Joukot eivät kuitenkaan hyväksyneet hyökkäystä Viron rajojen ulkopuolelle. Värväyksen yhteydessä tehty sitoumus ei vapaaehtoisten mielestä voinut velvoittaa osallistumaan hyökkäykseen. Kalm selitti joukoille hyökkäystä Viron alueen tehokkaammalla puolustamisella parempien asemien hankkimisella. Myös materiaaliset syyt painoivat. Joukoilla oli jo kuluneet ja huonot jalkineet ja puutetta oli jalkineiden lisäksi vaatteista, aseista, satuloista, kenttäpuhelimista ja rautatievaunuista. Operaatiokäskyssään 18. helmikuuta Kalm kirjoitti vihollisen koonneen Marienburgiin monelta suunnalta ryöstämäänsä tavaraa ja lupasi palauttaa rykmentin hyökkäyksen jälkeen rautateitse takaisin Valkiin.
Marienburgin kauppalaan lähes koko rykmentin voimin tehtävä hyökkäys ilman esimiehen suostumusta ja lähes suojaamattomin sivustoin oli riskialtis toimi. Kalmilla ei myöskään ollut tietoa vihollisen vahvuuksista tai edes virolaisten asemista. Latvia oli myös vihollismaa ja asukkaat tuskin auttaisivat suomalaisia vapaaehtoisesti. Lähtöpäivä koitti 19. helmikuuta. Väinö Havaksen johtama ensimmäinen komppania kieltäytyi kuitenkin osallistumasta operaatioon vapaaehtoisten sitoumuksiin vedoten, heillä ei ollut velvollisuutta lähteä valloittamaan ulkomaita. Komppania jäi suojaamaan rykmentin selustaa.
Pohjan pojat eivät kohdanneet ensimmäisen kahden päivänä aikana järjestäytynyttä vastarintaa. Joukkojen edellä liikkuneet tiedustelijat kohtasivat vain pieniä vihollispartioita, jotka väistyivät joukon tieltä. Kova tuuli oli kirpeä ja taivaalta satoi lunta, välillä räntää. Huonot varusteet ja täit vaivasivat joukkoa. Marienburgin lähistölle Pohjan Poikien pääjoukko saapui 80 kilometrin taivalluksen jälkeen illalla 20. helmikuuta. Alkuperäisen hyökkäyssuunnitelman mukaan panssarijunien tukemat virolaiset joukot olisivat hyökänneet kauppalaan samaan aikaan pohjoisesta ja luoteesta, kuin Pohjan Pojat etelästä käsin. Vihollinen oli kuitenkin tuhonnut rautatiesillat ja virolaiset eivät olleet vielä saapuneet paikalle. Kalm ei kuitenkaan halunnut odottaa lisäjoukkoja, jotta vihollinen ei ehtisi järjestäytyä lujaan puolustukseen.
Hyökkäys aloitettiin Pohjan Poikien mukana seuranneen tykistöpatterin tukemana aamun usvassa 21. helmikuuta. Noin tuhannen miehen vahvuinen vihollinen oli asemissa Marienburgin rautatieaseman edustalla useiden konekivääreiden voimin. Ratkaisu saatiin kolmen tunnin taistelun jälkeen noin kello kymmenen jääkäriluutnantti Sainion johtaman kuudennen komppanian koukatessa vihollisen selustaan kauppalan länsipuolelta. Tämä sai bolševikit irrottautumaan asemistaan ja pyrkimään pakoon. Hyökkäys vaati kuitenkin raskaat tappiot. Siinä kaatui 40 Pohjan Poikaa mukaan lukien jääkäriluutnantti Einar Marttinen sekä jääkärivänrikki Ragnar Oivo. Vihollisen tappiot olivat noin 300 miestä. Operaatio oli myös kokonaisuutena vaativa. Puutteellisten varusteiden ja jalkineiden vuoksi sairastuneita oli jopa 200 Pohjan Poikaa. Taistelun jälkeen komennuskunnat alkoivat keräämään odotettua pienemmäksi jäänyttä sotasaalista. Saalis rajoittui neljään konekivääriin, kivääreihin, hevosiin, kärryihin, kahteen kenttäkeittiöön, hevosrehuun ja isoon villavarastoon. Yksittäiset Pohjan Pojat tekivät omatoimisesti kotietsintöjä erityisesti juutalaisten kauppiaiden tiloihin ryöstäen omaisuutta. Ryöstely jakoi joukkojen mielipiteitä ja erityisesti idealistisimmat nuoret häpesivät sitä. Myöhemmin ryöstelyä arvosteltiin myös Viron Avustamisen Päätoimikunnan taholta.
Wetzerin esikunnan näkökulmasta kateissa ollut Pohjan Poikien rykmentti oli täysin eristyksissä virolaisista joukoista. Virolaisten panssarijunat saapuivat kuitenkin paikalle vuorokauden odottelun jälkeen 22. helmikuuta ja Tallinnan suojeluspataljoona otti vastaan suomalaisten vapaajoukkojen asemat. Samaan aikaan Kalm vastaanotti Wetzeriltä onnittelusähkösanoman, jossa hän varoitti Kalmia enää etenemästä. Marienburgin koruton valtausparaati pidettiin 24. helmikuuta, minkä jälkeen rykmentti valmistautui jättämään kaupungin. Rykmentti siirtyi takaisin Valkiin 26. helmikuuta 1919.
Marienburgin jälkeen