pienoiskuva|Spermophilus saturatus -siiseli. Jyrsijät (Rodentia) on nisäkkäiden lahko. Jyrsijät ovat nisäkkäistä suurin ja monimuotoisin eläinryhmä. Jyrsijöihin kuuluu 2 277 eri elossa olevaa lajia (Wilson & Reeder, 2005), mikä on lähes tasan kaksinkertainen määrä seuraavaksi suurimpaan nisäkäslahkoon lepakoihin verrattuna. Nisäkäslajeista noin 42 prosenttia on jyrsijöitä. Jyrsijöihin kuuluu niin maan alla eläviä lajeja, kuten myyrät, kuin maanpinnalla ja puissa eläviä ja jopa liitokykyisiäkin lajeja. Jotkin lajit ovat tottuneet myös uimaan. Pääosa jyrsijöistä on pieniä, enintään 20 cm pitkiä. Suurin jyrsijä on kapybara, joka kasvaa 1,3 metrin pituiseksi. Jyrsijöillä on tärkeä rooli luonnon kiertokulussa. Jyrsijöiden nopean lisääntymisnopeuden ansiosta ne ovat monien pienikokoisten petoeläinten tärkein ravinnonlähde.
Jyrsijät ovat yleensä pienikokoisia nisäkkäitä, joilla on jyrsimiseen tai järsimiseen erikoistuneet etuhampaat. Ylä- ja alaetuhampaita on kumpiakin kaksi kappaletta, mutta kulmahampaita ei ole lainkaan. Etuhampaiden ja välihampaiden välissä on pitkä väli. Jyrsijöillä on yläpurenta eli yläetuhampaat menevät purtaessa alaetuhampaiden eteen. Jyrsijöiden etuhampaat kasvavat jatkuvasti ja saavat alkunsa syvältä leukaluista. Hampaitaan ne teroittavat ja kuluttavat jyrsimällä.
Jyrsijöitä elää kaikilla mantereilla paitsi Antarktiksella. Jyrsijät eivät kuulu Uuden-Seelannin ja muutaman muun merellisen saaren alkuperäiseen eläimistöön. Jäniseläimiä on pidetty jyrsijöiden sukulaisina.
Evoluutio Varhaisimmat jyrsijäfossiilit ovat noin 56 miljoonan vuoden takaa, mikä näyttäisi tukevan ajatusta, että jyrsijät kehittyivät monien muiden nisäkäslahkojen tapaan dinosaurusten sukupuuton jälkeen. Jyrsijät kehittyivät samasta kantaisästä jäniseläinten kanssa. Varhaisimmat fossiilit ovat peräisin Pohjois-Amerikasta ja Aasiasta, mutta monet seikat viittaavat kuitenkin siihen, että jyrsijät olisivat peräisin Euroopasta ja kauempaa historiasta kuin 56 miljoonan vuoden takaa. Molekyylitutkimusten avulla jyrsijöiden alkuperä on sijoitettu jopa liitukaudelle 100–110 miljoonan vuoden päähän, mikä on poikkeuksellisen radikaali tulos verrattuna fossiililöytöihin.Olendorf, s. 122 Sittemmin on saatu myös fossiililöytöjä tukevia molekyylitutkimuksia. Jyrsijöiden monofyleettisyyttä on ehditty kyseenalaistaa molekyylitutkimuksiin vedoten, mutta uudelleentehtyjen tutkimusten tulokset näyttäisivät kuitenkin tukevan monofyleettisyyttä.Olendorf, s. 121 Jyrsijät lajiutuivat erittäin nopeasti eoseenikauden alussa sopeutumislevittäytymisen kautta, mikä selittää sen, miksi jyrsijöihin kuuluu poikkeuksellisen runsas määrä heimoja.
Eoseenikauden loppupuolella (n. 38–45 mvs.) jyrsijät alkoivat uudestaan monimuotoistua nopeasti. Tämä sattui juuri samaan aikaan kuin nisäkkäiden alkuajoilta lähtien elinvoimaisena ollut Multituberculata-nisäkkäät kuolivat sukupuuttoon. Multituberculata-nisäkkäät muistuttivat ulkoisesti erittäin paljon jyrsijöitä ja käyttivät samaa ravintoa, joten niiden kuoltua jyrsijät ottivat hallitsevan aseman niiden ekologisissa lokeroissa.
Etelä-Amerikan jyrsijät ovat saaneet alkunsa kahden jyrsijämuuttoaallon tuloksena. Eoseenikauden lopulla ensimmäiset afrikkalaiset jyrsijät (Phiomorpha: maamyyrärotat, ruokorotat, Petromuridae) siirtyivät Etelä-Amerikkaan nopeasti kehittymisensä jälkeen. Tieto perustuu fossiiliaineistoon, mutta molekyylitutkimukset ovat ehdottaneet siirtymän tapahtuneen 40–60 mvs. Etelä-Amerikassa näistä afrikkalaisista jyrsijöistä kehittyi Caviomorpha-jyrsijät. Se miten nämä eläimet pystyivät muuttamaan Afrikasta Etelä-Amerikkaan on hieman epäselvää, sillä Afrikan ja Etelä-Amerikan välillä oli tuolloin 1 700 kilometrin levyinen Atlantin valtameri.Wolff, s. 12 Toinen Etelä-Amerikkaan kohdistunut jyrsijäaalto sattui noin 2–3 mvs., kun Sigmodontinae-alalahkon jyrsijät muuttivat sinne Panaman maasiltaa pitkin Pohjois-Amerikasta. Ajoitus on kuitenkin aiheuttanut hämmennystä, sillä osa tutkimuksista ehdottaa ajankohdaksi mioseenikautta.
Taksonomia pienoiskuva|Kaavio jyrsijäheimojen lajimääristä Mammal Species of the World -teoksen mukaan. Suurimmat heimot ovat Muridae (vaaleansininen), Cricetidae (punainen) ja Sciuridae (vaaleankeltainen). Nisäkästutkimuksen perusteoksiin lukeutuvan Mammal Species of the Worldin (Wilson & Reeder, 2005) mukaan jyrsijöihin kuuluu 2 277 elossa olevaa lajia, jotka jakautuvat 481 suvun kesken. Yhteensä yli puolet jyrsijälajeista kuuluu heimoihin Muridae ja Cricetidae, ja loput jakautuvat 31 suhteellisen pienen heimon kesken.
Alla olevan luokittelun lähteenä on käytetty Wilsonin & Reederin (2005) mukaista luokitusta. Toiset lähteet saattavat käyttää vanhempia lähteitä, kuten McKenna & Bell (1997) mukaista luokittelua tai vanhempia Wilsonin ja Reederin luokituksia. Jyrsijöiden luokitteleminen alalahkoihin perustuu hyvin pitkälle niiden puremalihasten anatomiseen kiinnittymiseen poskikaareen ja alaleukaluuhun. Jyrsijöiden kesken on havaittu neljä erilaista puremalihasjärjestäytymistä.
Sciuromorpha-alalahkoon kuuluvat vuorimajavat, oravat ja unikeot. Aiemmin siihen katsottiin kuuluvan myös majavat, muttei enää. Alalahkon heimoja yhdistää muutamat pääkallon piirteet, lähinnä välikorvan luiden ja kallon poskiluiden sekä sen lihasten anatomia, ja sikiökalvon kehitys. Vuorimajavat ja oravat ovat tutkimusten mukaan läheisiä sukulaisia, joten niiden piirteet ovat monilta osin samanlaiset. Ongelmia on tuottanut unikekojen luokitus, sillä niiden poskilihakset muistuttavat paljon Myomorpha-alalahkon jyrsijöiden poskiluurakennetta, mutta monet muut seikat puhuvat oravankaltaisuuden puolesta. Castorimorpha-alalahkoon kuuluvilla lajeilla on selvästi oravamainen alaleuka ja muu kallon rakenne, mutta niiden hampaiden rakenne erottaa taskuhyppyrotat, taskurotat ja majavat omaksi alalahkokseen. Fossiilitutkimukset ovat tukeneet tätä päätelmää.
Historiallisena aikana eläneiden jyrsijäheimojen luokittelu
Suomenkielinen nimi Tieteellinen nimi Kuvaus Sukuja Lajeja Suomuhäntäoravat Anomaluridae 3 7 Hyppyjänikset Pedetidae 12 Tsintsillarotat Abrocomidae 210 Maamyyrärotat Bathyergidae 5 16 Hutiat Capromyida' 8 20 Marsut Caviidae Kapybarat eli vesisiat luettiin aiemmin erilliseen Hydrochoeridae-heimoon 6 18 Tsintsillat Chinchillidae 37 Kampamyyrät eli tuko-tukot Ctenomyidae 160 Pakat Cuniculidae vanha tieteellinen nimi oli Agoutidae 12 Agutit eli kultajänikset Dasyproctidae 2 13 PakaranatDinomyidae Pakarana 11 Piikkirotat Echimyidae 2190 Puupiikkisiat Erethizontidae 5 16 † Heptaxodontidae kaikki lajit kuolleet sukupuuttoon 44 Piikkisiat Hystricidae 3 11 RämemajavatMyocastoridae Nutria eli rämemajava 11 Degut eli torvimyyrätOctodontidae 813 Kalliorotat Petromuridae vanha tieteellinen nimi oli Petromyidae, ainoa laji on kalliorotta 11 Ruokorotat Thryonomyidae 12 Gundit eli kampavarvasrotat Ctenodactylidae 45 Taskurotat Geomyidae 640 Taskuhyppyrotat eli kengururotat Heteromyidae 660 Majavat Castoridae 12 Hyppyrotat Dipodidae Koivuhiiret (Sicistinae) ja hyppyhiiret (Zapodinae) luettiin aiemmin erilliseen koivuhiirten (Zapodidae) heimoon 16 51 Nesomyidae 2161 Rottaeläimet Muridae 150730 Hiirihamsterit Calomyscidae oli aiemmin alaheimo Calomyscinae heimossa Muridae 18 Cricetidae 130 681 Sokkohiiret Spalacidae 6 36 Piikkiunikeot Platacanthomyidae oli aiemmin alaheimo Platacanthomyinae heimossa Muridae 22 Vuorimajavat Aplodontiidae Vuorimajava 11 Oravat Sciuridae 51 278 Unikeot Gliridae vanha tieteellinen nimi oli Myoxidae. Aavikkounikeko luettiin aiemmin erilliseen Seleviniidae-heimoon9 28
Esihistorialliset jyrsijäheimot Tieteellinen nimi Kuvaus Sukuja LajejaAlagomyidae Kehittyi eoseenikauden alussa ja hävisi eoseenikauden lopussa. Ei kehittynyt muita heimoja. Ischyromyidae Ilmestyi paleoseenikauden lopulla ja hävisi varhaisoligoseenikauden lopulla. Nykyiset vuorimajavat kehittyivät näistä keskieoseenikaudella, oravat myöhäiseoseenikaudella ja unikeot erkanivat jo varhaiseoseenikaudella. Nämä kolme nykyistä heimoa muodostavat Sciuromorpha-alalahkon. Mylagaulidae Kehittyivät varhaisoligoseenikaudella eläneistä vuorimajavista. Hävisivät keskimioseenikaudella. Eutypomyidae Kehittyivät varhaisoligoseenin Ischyromyidae-jyrsijöistä. Elivät Pohjois-Amerikassa ja Euraasiassa. Hävisivät myöhäisoligoseenikauden alussa. Rhizospalacidae Kehittyivät myöhäisoligoseenikauden alussa eläneistä majavista ja kuolivat sukupuuttoon myöhäisoligoseenin lopulla. Cylindrodontidae Kehittyivät Ischyromyidae-jyrsijöistä varhaiseoseenikaudella. Kuolivat sukupuuttoon varhaisoligoseenikaudella. Sciuravidae Varhaiseoseeni-myöhäiseoseenikausi Simimyidae Protoptychidae Armintomyidae Theridomyidae Zegdoumyidae Ivanantoniidae Cocomyidae Chapattimyidae Youmyidae Tsaganomyidae Phiomyidae Diamantomyidae Myophiomyidae Eocardiidae
Ulkonäkö Hampaat ja pää Jyrsijöiden hampaat kasvavat jatkuvasti, mutta kuluvat samanaikaisesti, kun eläin jyrsii esimerkiksi puuta. Kaikilla jyrsijöillä on neljä kappaletta etuhampaita, kaksi ylä- ja alaleuassa. Harvoissa tapauksissa etuhampaita voi olla yhteensä kahdeksan kappaletta. Etuhampaat ovat juurettomia ja kasvavat syvällä leuassa. Ne kasvavat jatkuvasti, jolloin jyrsijät joutuvat mekaanisesti kuluttamaan hampaitaan, jottei hampaiden kasvusta aiheutuisi fysiologisia ongelmia. Etuhampaiden ulkopinta on vahvaa hammaskiillettä, mutta suun puoleinen pinta on hauraampaa hammasluuta. Jyrsijöillä ei ole lainkaan kulmahampaita ja etuhampaiden ja välihampaiden välillä on pitkä hampaaton alue (diastema), joka mahdollistaa yhdessä poskipussien kanssa ruoan varastoinnin poskiin. Poskihampaiden, välihampaiden ja etuhampaiden kokonaislukumäärä on vain harvoissa tapauksissa enemmän kuin 22, mutta enemmän kuin 16. Riippuen jyrsijän ruokavaliosta, poskihampaiden rakenne on joko tasainen tai teräväreunainen. Edeltävillä jyrsijöillä ruokavalio koostuu kasveista, kun jälkimmäisillä ravintoon kuuluu myös lihaa tai hyönteisiä eli ne ovat kaikkiruokaisia. Jyrsijöille tyypillinen hammasrakenne löytyy myös jäniseläimiltä, vompateilta, ai-ailta ja tamaaneilta.
Jyrsijöille ominainen jyrsiminen tapahtuu siten, että eläin asettaa yläleuan tukevasti jyrsittävään kappaleeseen ja liikuttaa alaleukaa niin, että ne hankaavat yläetuhampaita vasten pitäen hampaat teräväreunaisina. Jyrsimisen jälkeen eläin liikuttaa alaleukaansa hieman taaksepäin, jolloin etuhampaat eivät enää kosketa toisiaan, ja alkaa pureskella poskihampailla.Roots, s. 140 Jyrsijöiden hampailla tehdyissä kovuustesteissä on ilmennyt, että jyrsijöiden hammaskiille on terästä vahvempaa.
Jyrsijöiden pää on pitkänomainen, jossa silmät ovat asettuneet sivuille ja korvat ovat suipot tai pyöreät. Maan alla elävillä myyrälajeilla silmät ja korvat ovat surkastuneet tai hävinneet kokonaan. Kuonon molemmilla puolilla on tuntokarvoja, joita ne käyttävät lähiympäristössä olevien kappaleiden tuntemukseen muun muassa pimeään tai hämärään aikaan.
Keho Jyrsijän kehon rakenne muistuttaa sylinteriä eli se on pitkänmallinen ja pyöreä. Jyrsijät ovat yleensä pienikokoisia, jolloin kehon pinta-alan suhde tilavuuteen on suurempi kuin suurikokoisilla.
Jokaisessa neljässä tassussa on viisi varvasta, kapybaran kaltaisia poikkeuksiakin on. Jyrsijät kävelevät neljällä jalalla takajalkojensa varassa hyppiviä lajeja lukuun ottamatta, kuten kengururottia. Takajalat ovat yleensä etujalkoihin verrattuna lihaksikkaampia. Ne ovat kanta-astujia eli kävellessään ne astuvat koko jalalla. Hännän pituus ja karvoituksen määrä vaihtelee eliöryhmittäin. Esimerkiksi puussa elävillä oravilla on pitkä ja karvainen häntä, mutta rotilla hännässä on vain vähän karvoja. Maassa elävillä oravilla häntä on lyhyt. Jyrsijöitä peittää paksu turkki, muutamia lajeja lukuun ottamatta. Esimerkiksi kaljurotalla on hyvin vähän karvoitusta, se on myös ainoa vaihtolämpöinen nisäkäs.