thumb|Nikolai Aleksejevitš Nekrasov, noin 1870-1878 Nikolai Aleksejevitš Nekrasov (), (10. joulukuuta (J: 28. marraskuuta) 1821 Nemirov, Vinnytsjan alue, Podolian kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 8. tammikuuta 1878 (J: 27. joulukuuta 1877) Pietari, Venäjän keisarikunta) oli venäläinen runoilija ja kirjallisuuslehti Sovremennikin (ven. Совреме́нник, ”Aikalainen”) kustantaja ja toimittaja.
Hän kuvasi tuotannossaan talonpoikien elämää, tapoja ja kärsimyksiä.Timeline for N. A. Nekrasov Weinberg College of Arts and Sciences Hänen teemansa olivat samat kuin aikalaisproosan: kansalaisoikeudet, köyhyys, talonpojat, lasten ja naisten asema, sorretut ja solvatut.
Suku ja koulutus Nikolai Nekrasovin vanhemmat olivat majuri Aleksei Sergejevitš Nekrasov (1788 tai 1795/1796–1862), entinen upseeri, joka oli taistellut Napoleonin sodissa ja ollut yhteyksissä dekabristeihin, oli monessa sukupolvessa uhkapelillä köyhtynyttä aatelissukua Jaroslavlista ja hyvinkoulutettu Aleksandra (Jelena Andrejevna) Zakrzewska (1796-1841, kuoli keuhkotautiin), joka oli joko rikasta maataomistavaa puolalaista aatelissukua tai varakkaan ukrainalaisen maaomistaja Alexandr Semjonovitš Zakrevskin tytär H'ersonista, koska kirkonkirjojen tiedot ovat ristiriitaiset. Toinen versio on se, että Aleksei Sergejevitš luuli tyttöä puolalaiseksi, koska tämä oli saanut katolisen kasvatuksen. He menivät naimisiin vuonna 1817 vastoin tytön vanhempien tahtoa, koska sulhanen oli vain köyhä upseeri.
Nikolai kasvoi isänsä tilalla Grešnevossa Jaroslavlin kuvernementissa kaksitoistalapsisessa perheessä, joista kuusi lasta eli aikuisiksi. Hänellä oli veljet Andrei (1820-1838), Konstantin (1824-1884) ja Fjodor (1827-1913) sekä sisaret Jelizaveta (helmikuu 1821-1842, naim. 1841 Semjon Grigorjevitš Zvjagin) ja Anna (1823-1882, naim. Butkevits, myöh. Jerakov). Isän varhainen armeijapalveluksen jättäminen vuonna 1823 sekä työ maakuntatarkastajana aiheuttivat tälle turhautumista, mikä johti humalaiseen raivoon sekä talonpoikiaan (hän omisti 40 miespuolista täysi-ikäistä maaorjaa eli 'sielua') ja heidän naisiaan että vaimoaan kohtaan. Nämä kokemukset traumatisoivat Nikolain ja määrittelivät myöhemmin hänen tärkeimpien runojensa aiheen, jotka kuvasivat Venäjän talonpoikien ja naisten ahdinkoa. pienoiskuva|Nikolai Nekrasov. Valokuva Tulinov 1861, Valtion kirjallisuus- ja muistomuseo-reservaatin "Karabiha" kokoelma. Nekrasovin äiti Jelena Andrejevna rakasti kirjallisuutta ja välitti tämän intohimon pojalleen. Hänen rakkautensa ja tukensa auttoi nuorta runoilijaa selviytymään lapsuuden traumaattisista kokemuksista, joita pahensivat sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden tilanteet, jotka olivat samanlaisia kuin Fjodor Dostojevskin lapsuusmuistoissa.Некрасов, Н. А. Материалы для биографий,1872. Сочинения Н. А. Некрасова в 8 т. Художественная литература, Москва, 1967. Том. VIII. / Nekrasov, N. A. Materiaalit elämäkertaan,1872. N. A. Nekrasovin teokset 8 osassa. Hudozestvennaja Literatura, Moskova, 1967. Vol. VIII. ss. 413–416. "Hänen sydämensä oli haavoittunut, ja tämä haava, joka ei koskaan parantunut, toimi lähteenä hänen intohimoiselle, kärsivälle säkeelle koko hänen loppuelämänsä", jälkimmäinen kirjoitti.
Syyskuussa 1832 Nekrasov meni Jaroslavlin lukioon, mutta erosi ennenaikaisesti. Syynä tähän saattoivat olla mahdolliset ongelmat opettajien kanssa, joista hän kirjoitti satiireja - tosin mikään asiakirja ei vahvista tätäСочинения А. Скабичевского, Вып. II / A. Skabitsevskin teokset, Vol. II, Pietari, 1895, s. 245 - sekä isä Aleksei Sergejevitšin vaatimus, että hänen poikansa menisi sota-akatemiaan. Nikolai ei ollut kiinnostunut opiskelusta, ja suoriutui opinnoistaan huonosti. Elämäkerran kirjoittaja Vladimir Ždanov mainitsee myös isän haluttomuuden maksaa lastensa koulutuksesta; hän varmasti oli jossain vaiheessa pitkään jatkuneessa kirjeenvaihdossa lukion viranomaisten kanssa asiasta. Lopulta heinäkuussa 1837 Aleksei Sergejevitš haki kaksi vanhinta poikaansa takaisin kotiin, vedoten terveysongelmiin, ja Nikolain täytyi viettää vuosi Grešnevossa tekemättä mitään muuta kuin seurata isäänsä hänen tarkastusmatkoilleen, joilla hän näki järkyttäviä asioita. Koulutuksen taso lukiossa oli heikko, mutta siellä Nekrasovin kiinnostus runoutta kohtaan kasvoi: hän ihaili Byronia ja Puškinia, erityisesti jälkimmäisen "Oodia vapaudelle".
Nekrasov kävi viisi luokkaa kymnaasia, ja hänet lähetettiin 16-vuotiaana omasta halustaan koulutukseen Pietariin kadettijoukkoihin. Hän kuitenkin jätti sotilasuran ja pyrki Pietarin yliopistoon Slaavilaisten kielten tiedekuntaan, jonne hän ei päässyt opiskelemaan vaan suoritti yksittäisiä kursseja filosofisessa tiedekunnassa. Koska Nikolain isä ei hyväksynyt poikansa uranvaihtoa, hän lakkasi lähettämästä rahaa, ja poika eli äärimmäisessä köyhyydessä ja joutui elättämään itsensä ammattikirjoittajana jo varhain. pienoiskuva|Kirjailija Avdotja Jakovlevna Panajeva, Kirill Gorbunovin akvarelli 1841. Nikolai Nekrasovin kotimuseo, Pietari.
Yksityiselämä Vuonna 1846 kirjailija Avdotja Panajevasta tuli Nikolai Nekrasovin avopuoliso, ja hän vietti seuraavat 15 vuotta tämän kanssa. Sekä Avdotja Panajeva, Nekrasov että aviomies Ivan Panajev asuivat yhdessä ja samassa taloudessa Panajevin kuolemaan vuoteen 1862 asti ns. ménage à trois -suhteessa,Turoma, Sanna. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 4. Suuret kertojat: 1840-1890. Yhteiskuntakriittinen kirjallisuus. Realistisen proosan nousu”, Venäläisen kirjallisuuden historia, ss. 276-277. Gaudeamus, 2015, 2. painos. . joka oli suosittua 1850-luvun älymystön parissa liberalistisen kirjailijan George Sand -hengessä. Järjestely ei ollut Nekrasoville ja Panajevalle kovin miellyttävä.Мирский, Д. С. / Mirsky, D. S.: Некрасов. История русской литературы с древнейших времён до 1925 года / Пер. с англ. Р. Зерновой / Nekrasov. Venäläisen kirjallisuuden historia muinaisista ajoista vuoteen 1925 / Per. englannista Zernovoi, R., s. 362-370. London: Overseas Publications Interchange Ltd, 1992. Nekrasov muutti Liteini Prospekt 36:een syksyllä 1857 ja Ivan Panajev asettui naapurihuoneistoon, joissa sijaitsi Sovremennik-lehden toimitus. Nekrasov sai mustasukkaisia raivokohtauksia aina kun Avdotja vieraili aviomiehensä luona. Nekrasovin vaikea luonne myös kuormitti suhdetta: hän saattoi heittäytyä sohvalle ja valittaa itsesäälissä useita päiviä kerrallaan. Suhteesta Nikolai Nekrasovin kanssa syntyi kaksi poikaa, jotka kuolivat lapsuudessa.An Encyclopedia of Continental Women Writers, s. Volume 1. Taylor & Francis, 1991. (englanniksi)
Vuonna 1863 ollessaan vielä suhteessa Avdotja Panajevan kanssa Nekrasov tapasi ranskalaisen näyttelijä Celine Lefresnen, joka esiintyi tuolloin Mihailovski-teatterissa seurueensa kanssa. Tästä tuli hänen rakastajattarensa. Ranskassa ollessaan Nekrasov asui hänen Pariisin asunnossaan useita kertoja ja Celine vieraili runoilijan veljen tilalla Karabihassa vuonna 1867, jonne Nekrasov meni joka kesä metsästämään. Celine oli sukulaissielu ja teki runoilijan ulkomaanmatkoista hauskoja, vaikka hänen suhtautumistaan Nekrasoviin on kuvattu "kuivaksi". Nekrasov auttoi Celinea taloudellisesti ja testamenttasi hänelle huomattavan rahasumman, 10 500 ruplaa.Степина, Мария: Некрасов и Селин Лефрен-Потчер. Комментарии к одному из эпизодов биографии. Альманах Некрасова. Издательство «Наука», Санкт-Петербург, том XIV / Stepina, Maria: Nekrasov ja Celine Lefresne-Potcher. Kommentit elämäkerran yhteen jaksoon. Nekrasovin almanakka. Nauka, Pietari, osa XIV. Ss. 175–177
pienoiskuva|Zinaida Nekrasova eli Fjokla Anisimovna Viktorova, 1870-luku. Nikolai Nekrasovin vihitty aviovaimo.
Vuonna 1870 Nekrasov tapasi ja rakastui 19-vuotiaaseen maalaistyttö Fjokla (Thekla) Anisimovna Viktorovaan, jolle hän keksi toisen nimen, Zinaida Nikolajevna koska piti alkuperäistä liian ”yksinkertaisena”. Rakastajansa henkilökohtaisesti kouluttamana Zinaida oppi pian ulkoa monet hänen runoistaan ja hänestä tuli itse asiassa Nekrasovin sihteeri. Runoilijan kirjalliset ystävät kohtelivat Zinaa kunnioittavasti, mutta Nekrasovin sisar Anna Aleksejevna Butkevitš piti tällaista epäsäätyistä liittoa mahdottomana hyväksyä. Naiset solmivat rauhan 1870-luvun puolivälissä, kun he istuivat vuorotellen kuolevan runoilijan luona. Kahdeksan kuukautta ennen kuolemaansa vuonna 1877 Nekrasov meni kotonaan naimisiin Zinaida Nikolajevnan kanssa symbolisena kiitollisuuden ja kunnioituksen eleenä.Скатов, Николай: Фекла Анисимовна Викторова, она же Зинаида Николаевна Некрасова. Молодая Гвардия. Серия "Жизнь выдающихся людей" / Skatov, Nikolai: Fekla Anisimovna Viktorova, hän on Zinaida Nikolaevna Nekrasova. Nuori vartija. Sarja "Erinomaisten ihmisten elämä". 1994.
Kirjallinen toiminta
Journalismi pienoiskuva|Nikolai Nekrasov ja Ivan Panajev tervehtimässä Vissarion Belinskiä tämän sairasvuoteella, Aleksei Avvakumovits Naumov, 1881 Nikolai Nekrasov pääsi 1840-luvun alussa hänen esikoisrunokokolemansa tyrmänneen Vissarion Belinskin alaiseksi kirjallisuuslehteen Otetšestvennyje zapiski (ven. Оте́чественные запи́ски, ”Isänmaallisia kirjoituksia”) ja ystävystyi kriitikkonsa kanssa sekä oli tämän ajaman kirjallisuussuuntauksen taustavoima. Vuoden 1846 lopussa Nekrasov hankki yhdessä kirjailija Avdotja Panajevan miehen Ivan Panajevin kanssa Sovremennik (ven. Совреме́нник, ”Aikalainen”) -aikakausjulkaisun Pjotr Pletnjovilta, ja suurin osa Otetšestvennyje zapiskin toimituskuntaa, myös Belinski, lähti hänen mukaansa.
Nikolai Nekrasov eli yhdessä Panajevien kanssa ja kuvaa runoudessaan pitkää rakkaussuhdetta Avdotja Panajevaan. 1850-luvun puolivälissä Nekrasov sairastui vakavasti ja lähti Italiaan toipumaan. Näihin aikoihin lehteen tulivat aikansa kaksi radikaaleinta kirjoittajaa Nikolai Tšernyševski ja Nikolai Dobroljubov. Nekrasovia arvosteltiin Tšernyševskin hyökkäysten päästämisestä lehden sivuille, ja vuoteen 1860 tultaessa Ivan Turgenev kieltäytyi enää julkaisemasta mitään lehdessä. pienoiskuva|Sovremennikin tekijät, 1906 Kun Sovremennik lopetettiin vuonna 1866, Nekrasov hankki vanhalta kiistakumppaniltaan Andrei Krajevskilta Otetšestvennyje zapiskin, jonka hän johti uuteen nousuun.
Runous Runoilija Vasili Žukovski piti Nekrasovin ensimmäisestä runokokoelmasta, mutta: "Hän valitsi niistä kaksi runoa, joita piti kelvollisina, loput hän neuvoi nuoren runoilijan julkaisemaan ilman nimeä. "Myöhemmin kirjoitat paremmin, ja häpeät näitä runoja." Nekrasov piiloutui siis nimikirjainten "N. N.” taakse. Kirjallisuuskriitikko Vissarion Belinski tyrmäsi nuoruudenkokoelman arvioimalla runojen "keskinkertaisuuden sietämättömäksi".
Nikolai Nekrasovin sumeilemattoman kantaaottava, rytmikkään suoraviivainen ja kuuluva runoilijanäänensä ylsi huimaan suosioon: Nekrasovin vuonna 1856 ilmestyneestä toisesta kokoelmasta otettiin viisi uusintapainosta. Nekrasov oli erittäin tuottelias kirjoittaja, ja runojen lisäksi hän kirjoitti pakinoita, esseitä, arvioita, vaudevilleä, kupletteja ja runomuotoisia satuja.
Monet Nekrasovin runot käsittelevät kansalaisoikeuksia ja runoilijan suhdetta. Tunnetuimpia niistä ovat Laulu pikku Jeremalle (Pesnja Jerjomuške, 1859, suom. 1946), Svoboda (Vapaus, 1861), Prorok (Profeetta, 1874) ja Poetu: Pamjati Šillera (Runoilijalle: Schillerin muistolle, 1874). Sodan hirveyksistä kertoo kahdesti suomennettu Kun kuulen sodan kauhuista ... (Vnimaja užasam vojny ..., 1855/1956, suom. 1936 ja 1946). Vuonna 1856 hän kirjoitti vaikutusvaltaisen runon Poet i graždanin (Runoilija ja kansalainen), jonka nimi viittaa dekabristirunoilija Kondrati Rylejevin tunnettuun säkeeseen "en ole runoilja, olen kansalainen." Vuonna 1876 Nekrasov tiivisti elämänsä kahden kutsumuksen yhteensovittamuuden seuraavasti: "Taistelu esti minua olemasta runoilija, laulut estivät olemasta taistelija." pienoiskuva|Nikolai Nekrasov. Nikolai Ge, 1872