thumb|200px|Rooman valtakunnan raunioita vuoden 1742 maalauksessa. Yhteiskunnallinen romahdus viittaa laajasti sekä äkilliseen yhteiskunnan tuhoutumiseen (kuten mayojen korkeakulttuurin romahdus) että hitaaseen ja asteittaiseen yhteiskunnan rappeutumiseen (kuten Rooman valtakunnan ja Kiinan Han-dynastian tuhot). Aihepiiriä on käsitelty erityisesti antropologian, historian, sosiologian ja valtio-opin tieteenalojen piirissä sekä nykyisin myös kompleksisuusteorian ja systeemiteorian näkökulmista.
Yhteiskunnallinen romahdus voidaan ymmärtää usealla eri tavalla. Sillä voidaan viitata väestölliseen romahdukseen, kulttuurin heikentymiseen, poliittisen tai sotilaallisen aseman menetykseen, taloudelliseen romahdukseen ja köyhtymiseen sekä kaupunkikulttuurin katoamiseen. Kompleksisuusteorian ja systeemiteorian näkökulmista romahdus merkitsee yhteiskunnan rakenteiden yksinkertaistumista.
Vaikka yhteiskunnallinen romahdus yleisesti merkitsee tiettyjen yhteiskuntarakenteiden, hallintomuotojen, talousmallien tai kulttuurimuotojen loppua, saattaa romahdusta seuraava yhteiskunta ainakin jossakin määrin jatkaa edeltävän yhteiskunnan muotoja. Esimerkiksi nykyinen Venäjä on monessa mielessä jatke Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton kulttuurille sekä yhteiskuntarakenteille. Monessa tapauksessa romahdus merkitsee yhteiskunnallisen painopisteen siirtymistä keskusjohdolta paikallisille valtakeskittymille, jotka muutoin jatkavat saman yhteiskunnan perinteitä. Joissakin tapauksissa romahdus puolestaan on lähes totaalinen, ja vain joitakin palasia entisestä yhteiskunnasta säilyy.
Kompleksisia yhteiskuntia on muodostunut ihmislajin pitkässä historiassa vasta muutaman viimeisen vuosituhannen aikana. Tyypillisesti ne ovat romahtaneet muutaman vuosisadan kuluessa. Tästä syystä monet pitävät kompleksisten yhteiskuntien esiintymistä historiallisena poikkeuksena ja niiden romahtamista historiallisena sääntönä.
Romahdus voi merkitä sen kokeville ihmisille katastrofia ja kärsimystä, mutta joissakin tapauksissa siitä on myös ollut etua aikakauden ihmisille. Jared Diamond on tunnetuimpia aihetta tutkineita.
Romahduksen määritelmä Yhteiskunnallisen romahduksen määritelmästä ei ole täyttä yksimielisyyttä. Usein romahduksella tarkoitetaan nopeaa yhteiskunnan tuhoa, mutta yhtä hyvin jopa vuosisatoja kestävä heikkeneminen voidaan mieltää romahdukseksi. Joseph Tainterin määritelmän mukaan romahdus merkitsee huomattavaa yhteiskunnan kompleksisuuden alenemista eli sosiopoliittisten rakenteiden yksinkertaistumista. Hänen mukaansa romahdus voi tapahtua eri kompleksisuuden asteella oleville yhteiskunnille, eikä se määritelmällisesti edellytä siihen usein yhdistettyä väestöromahdusta tai kulttuurin tuhoutumista.Tainter 1988, s. 4.
Käytännössä yhteiskunnallinen romahdus yleensä merkitsee suuria yhteiskuntarakenteeseen, väestöön ja kulttuuriin kohdistuvia muutoksia. Näitä muutoksia voidaan tarkastella populaatio- ja organisaatiodynamiikan näkökulmistaTainter 1988, s. 19–20, 123–127.:
Taantuminen/yksinkertaistuminen: yhteiskunnan mukautumiskyky saattaa aleta johtuen väestönkasvusta tai kompleksisuuden kasvusta, jolloin sen instituutiot heikkenevät aiheuttaen massiivisia muutoksia väestömäärissä tai yhteiskuntadynamiikassa. Romahduksessa yhteiskunnan kompleksisuus vähenee, sosiopoliittinen järjestelmä hajautuu ja yhteiskunta taantuu käyttämään yksinkertaisempaa teknologiaa. Historiallisissa romahduksissa seuraavaa ajanjaksoa on monissa tapauksissa kutsuttu pimeäksi keskiajaksi. Esimerkkejä tällaisista romahduksista ovat heettiläisvaltakunta, mykeneläinen kulttuuri, Länsi-Rooman valtakunta, Maurya-valtakunta, Gupta-valtakunta, mayojen korkeakulttuuri, Angkor Kambodžassa ja Han-dynastia sekä Tang-dynastia Kiinassa.
Yhdistäminen/asteittainen liittäminen: heikentyvä yhteiskunta saattaa myös päätyä toisen yhteiskunnan osaksi valloitusten tai yhdistämisen kautta. Historiallisia esimerkkejä ovat muinainen Egypti, Mesopotamia, Levantin yhteiskunnat, Bysantin valtakunta, suurmogulien valtakunta, Delhin sulttaanikunta, Kiinan Song-dynastia ja asteekkien valtakunta.
Muita piirteitä
Kerrostuneisuuden väheneminen: yhteiskuntaluokkien, sukupuolen, rodun tai muun seikan perusteella kerrostunut kompleksinen yhteiskunta homogenisoituu ja rakentuu horisontaalisemmin. Monessa tapauksessa romahdusta edeltäneet yhteiskuntaluokat menettävät merkityksensä ja seurauksena on tasa-arvoisempi yhteiskunta.
Erikoistumisen väheneminen: pitkälle kehittynyt erikoistuminen on yksi kompleksisen yhteiskunnan tunnusomaisimmista piirteistä. Pisimmälle erikoistuneet yhteiskunnat koostuvat eri alojen ammattilaisista, jotka keskittyvät vain tarkasti määriteltyihin tehtäviin. Romahduksen myötä erikoistumista tukevat instituutiot heikkenevät ja ihmiset palaavat yleisempiin sekä yhdenmukaisempiin rooleihin ja tehtäviin.
Hajautuminen: valtakeskittymien heiketessä paikallisyhteisöjen itsehallinto kasvaa ja henkilökohtaiset vapaudet lisääntyvät. Monissa tapauksissa sosiaaliset säännöt ja etiketti menettävät merkityksensä. Maantieteellisesti paikallisyhteisöjen eristyneisyys kasvaa. Esimerkiksi mayojen korkeakulttuurin romahtaessa monet maya-intiaanit palasivat valtakunnan keskuskaupungeista traditionaalisiin pieniin kyliinsä.
Järjestelmien heikkeneminen: instituutiot, infrastruktuuri, kompleksiset työkalut ja monimutkaiset sosiaaliset prosessit ovat ominaisia kompleksisille yhteiskunnille. Romahduksen myötä niiden määrä vähenee, kun ihmiset siirtyvät yksinkertaisempiin ja omavaraisempiin elämäntapoihin.
Väestön väheneminen: yhteiskunnallinen romahdus liitetään lähes poikkeuksetta väestön määrän alenemiseen. Äärimmäisissä tapauksissa väestöromahdus on niin täydellinen, että koko yhteiskunta katoaa täysin, kuten Grönlannin viikinkikulttuuri ja eräät Polynesian saarikulttuurit. Lievemmissä tapauksissa väestö pienenee, kunnes se saavuttaa tasapainon ympäristön kantokyvyn kanssa. Klassinen esimerkki on muinainen Rooman kaupunki, jonka väestö pieneni Trajanuksen ajan 1,5 miljoonasta 800-luvun 15 000 asukkaaseen.
Romahdusteoriat Romahdusteorioilla tarkoitetaan erilaisia näkemyksiä romahduksen taustalla vaikuttavista syistä. Osa teorioista on suunnattu vain yksittäisten romahdusten selittämiseen, kun taas osa teorioista on tarkoitettu yhteiskunnallisen romahduksen yleismaailmallisiksi selityksiksi. Kuitenkin myös yksittäisiä romahduksia selittävät teoriat väistämättä sitoutuvat johonkin näkemykseen romahtavan yhteiskunnan luonteesta sekä niistä tekijöistä, jotka ylipäätään kykenevät tuhoamaan yhteiskuntia ja valtakuntia.
Valloitukset, katastrofit ja muut yksittäiset selitykset thumb|230px|Vandaalit ryöstämässä Roomaa vuonna 455 taiteilija Karl Briullovin näkemyksen mukaan. Rooman valtakunnan hajoaminen on yksi kiistellyimmistä historiallisista romahduksista. Syitä romahdukselle on tarjottu lukemattomia. Edward Gibbon esitti kolmisenkymmentä selitystä, muun muassa kristittyjen moraalittomuuden ja valtakunnan koon. Selitysmalleja on lisäksi etsitty muun muassa vesijohtojen lyijystä, valtiorakenteiden heikkenemisestä ja valtion desentralisaatiosta, sekä kansainvaelluksista ja muista ulkoisista paineista. Länsi-Rooman hajoamisen katsotaan yleisesti olleen seurausta barbaarien invaasioista.Maailmanhistorian pikkujättiläinen: Miksi Rooman imperiumi hajosi?, s. 170.
Kreetan minolainen kulttuuri on klassinen esimerkki romahduksesta, jonka katsotaan ainakin osittain johtuneen sattumanvaraisesta luonnonkatastrofista. Theran saari räjähti tulivuorenpurkauksessa vuosien 1600–1480 eaa. välillä, minkä oletetaan heikentäneen minolaista yhteiskuntaa merkittävästi ja altistaneen sen mykeneläisvalloitukselle.Welwei 2002, ss. 12–18. Mykeneläiset vielä jatkoivat minolaisen kulttuurin perinteitä, mutta myöhempi doorilaisvalloitus tuhosi sen lopullisesti.Antiikin kulttuurihistoria 1981, s. 344.
Chacon kanjonin pueblo-kulttuuri kukoisti vuosina 900–1150, mutta vuosina 1130–1180 alueella vallinnut kuivuus hävitti viljeltävät pellot ja aiheutti nälänhätiä. Kuivuuteen liittyvät ongelmat jatkuivat 1200-luvulla, ja pueblointiaanit hylkäsivät kanjonin kokonaan 1200-luvun alussa.Diamond 2005, s. 160–168. Heidän kulttuurinsa yleisesti katsotaan romahtaneen muuttuneeseen ilmastoon liittyvistä tekijöistä johtuen.
Eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden ja uuden maailman väestöjen kohtaamiset johtivat usein tuhoisiin paikallisiin tautiepidemioihin. Isorokko hävitti Meksikon intiaaniväestöä 1520-luvulla tappaen yksin Tenochtitlánissa 150 000 ihmistä mukaan lukien asteekkihallitsija Cuitláhuacin. Sama tauti raivosi myös Perussa 1530-luvulla. Joidenkin lähteiden mukaan eurooppalaiset taudit tappoivat jopa 95 prosenttia Amerikan alkuperäisväestöstä. Tautien katsotaan vaikuttaneen merkittävästi konkistadorien helppoihin voittoihin asteekeista sekä inkoista ja mahdollistaneen Amerikan kolonisaation.Diamond 2003, 354–375
Joseph Tainter pitää valloituksiin, katastrofeihin ja muihin yksittäisiin tekijöihin perustuvia selitysmalleja epätyydyttävinä. Kyseiset tekijät voivat olla romahduksen näennäisiä tai osittaisia vaikuttavia tekijöitä, mutta eivät enempää. Hänen mukaansa malleihin liittyy usein epäjohdonmukaisuuksia. Rooman valtakunnan tuhonneet barbaarihyökkäykset eivät olleet voimakkaampia kuin monet niistä hyökkäyksistä, jotka roomalaiset torjuivat historiansa aikaisemmassa vaiheessa. Valtakunnan valtiorakenteiden heikkeneminen tai muu vastaava selitys puolestaan ei itsessään selitä heikkenemisen syytä. Samoin hän huomauttaa, että Chacon kanjonin intiaanit olivat kohdanneet kuivuuksia aikaisemminkin ilman yhteiskunnan romahdusta. Tainter väittääkin, että satunnaisiin tekijöihin viittaavat selitykset jättävät avoimeksi kysymyksen siitä, miksi yhteiskunnat joskus romahtavat kohdatessaan tietyn ongelman, kun taas joskus ne kykenevät jopa vahvistumaan ratkoessaan vastaavia ongelmia.Tainter 1988, s. 53, 61, 63, 86.
Mystiset selitysmallit Oswald Spengler pyrki teoksessaan Länsimaiden perikato todistamaan, että kulttuurit ovat orgaanisia systeemejä, jotka syntyvät, käyvät läpi tietyt kehitysvaiheet ja lopulta kuolevat – aivan kuten mikä tahansa orgaaninen eliö – ja että tällä kehityksellä on tietty säännönmukaisuus, joka toistuu kaikissa menneissä, nykyisissä ja tulevissa kulttuureissa. Yhteiskunnilla oli lapsuutensa, nuoruutensa, aikuisuutensa ja vanhuutensa aivan kuten ihmisilläkin. Vanhuutta seurasi kulttuurin kuolema. Spengler piti kulttuurien nousuun ja rappeutumiseen liittyviä kausaalisia prosesseja mystisinä, ihmiselle selittämättöminä. Arvioidessaan kulttuurin ikää hän keskittyi erityisesti tieteisiin ja taiteisiin.Spengler 2002.
Historioitsija Arnold J. Toynbee esitti 12-osaisessa sivilisaatiohistoriassaan A Study of History hyvin paljon Spenglerin näkemyksiä muistuttavan teorian yhteiskuntien kehitysvaiheista. Toynbee myös katsoi sivilisaatioiden käyvän läpi säännönmukaisia kehitysvaiheita eli synnyn, kukoistuksen, luhistumisen ja hajoamisen. Erona Spengleriin hän ei pitänyt sivilisaatioiden elinikää ennalta määrättynä, joten hänen mallinsa on vähemmän deterministinen. Hän esitti sivilisaatioiden romahtamisen syyksi sen, että ratkoessaan ongelmia niiden kulttuuri kehittyy rakenteellisesti tiettyyn suuntaan, jolloin ne muuttuvat kykenemättömäksi ratkaista toisenlaisia uusia ongelmia. Jossakin vaiheessa ne kohtaavat ylitsekäymättömän ongelman ja joutuvat hajoamisen tilaan. Yhteiskunta ja sen sosiaaliset järjestelmät rappeutuvat, luovuus ja kiinnostus uuden oppimiseen katoavat. Lopulta jokin kriisi tuhoaa kulttuurin lopullisesti.Toynbee 1950.