2 cm Flak 30 eli 2 cm Flugzeugabwehrkanone 30 oli Saksan armeijan toisessa maailmansodassa käyttämä kevyt 20 mm ilmatorjuntatykki. Siitä kehitettiin myöhemmin parannettu malli 2 cm Flak 38, joka oli Saksan pääasiallinen kevyt ilmatorjunta-ase sodassa. Flak 38:sta kehitettiin myös kevyt vuoristomalli 2 cm Gebirgsflak 38 sekä neliputkinen 2 cm Flakvierling 38. Tykkejä asennettiin myös erilaisille puolitelavaunu- ja panssarialustoille. Tykeistä oli myös olemassa laivastoversiot 2 cm C/30 ja 2 cm C/38. Suomeen saatiin 50 Flak 30 -tykkiä talvisotaan sekä noin sata Flak 38 -tykkiä jatkosodan aikana. Suomalaiset nimikkeet tykeille olivat 20 ItK/30 BSW ja 20 ItK/38 BSW.
Kehitys
Rheinmetall-tehdas oli kehittänyt Saksassa ensimmäisen maailmansodan loppupuolella Ehrhardt Flz.K -lentokonetykin 20x70RB-patruunalle suurennetun Dreyse-konekiväärin koneiston pohjalta. Tykki ei ehtinyt palveluskäyttöön, mutta tehdas onnistui pitämään aseen piirustukset ja mallikappaleet hallussaan. 1920-luvulla Rheinmetallin asiantuntijat siirtyivät tilapäisesti Sveitsiin Solothurnin tehtaalle 20 mm konetykkien kehittelemiseksi. Kehitystyön tuloksena syntyi Ehrhardt-tykin pohjalta uutta voimakkaampaa 20x138B-patruunaa käyttävä Solothurn S5-100 -konetykki laiva-, ilmatorjunta- ja panssarintorjuntalaveteilla. Aseesta tehtiin myös ajoneuvoversio T5-100, josta kehitettiin edelleen saksalaisten 2 cm KwK 30 panssarivaunutykki. 1930-luvun vaihteessa asetta kehitettiin sekä Sveitsissä että Saksassa, jossa se tunnettiin Rheinmetallin kaupallisella nimellä 2 cm Maschinenkanone ST 5.
Solothurn ja Rheinmetall yrittivät myös kilpailla Oerlikonin 20 mm tykin kanssa tarjoamalla ST-5-tykkiä mm. Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen asevoimille, mutta käytännössä tuloksetta. Yhdysvallat kokeili ST-5-tykkiä jo vuonna 1933, mutta asetta ei katsottu riittävän hyväksi, jotta se olisi kannattanut hankkia. Iso-Britannia järjesti kilpailun tykkien välille vuonna 1935, joiden tuloksena valittiin Oerlikonin ase. Saksan laivasto otti ST-5-konetykin ensimmäisenä käyttöönsä laivastoversiona 2 cm MG C/30L kartiolavetilla Sockellafette 30L. Vuonna 1933 Berlin-Suhler Waffen und Fahrzeugwerke suunnitteli tykille kaksipyöräisellä ajolaitteella varustetun ilmatorjuntalavetin, jolla varustettuna Rheinmetallin (vuodesta 1936 Rheinmetall-Borsig) tykki hyväksyttiin Saksan uudelleen muodostettujen asevoimien käyttöön. Ensimmäisenä 2 cm Flak 30 -tykin saivat Luftwaffen ilmatorjuntayksiköt vuosien 1934–1935 tienoilla.
Toimintaperiaate Flak 30:n varsinaisen aseen kiinteät osat ovat laatikko, laatikon kansi ja peräkappale sekä lipas. Putki on 130 cm eli 65 kaliiperimitan pituinen, josta kahdeksalla rihlalla varustetun osan pituus on 72 cm. Rekyylin säätelyä varten putken suuhun kiinnitettiin pikakiinnityksellä suujarru, uudenkarheissa tykeissä tai kylmässä säässä vähemmän jarruttava 41 mm suujarru tai jo sisäänajetuissa aseissa 35 mm suujarru. Laatikon sisällä liikkuvaan luistiin putki on kiinnitetty pikakiinnityksellä putken helppoa vaihtamista varten. Lavetissa oleviin laukaisupolkimiin on kiinnitetty aseen kaksi liipaisinta, jotka sijaitsevat peräkappaleen molemmin puolin, vasemmanpuoleinen sarjatulta varten ja oikeanpuoleinen kertatulta varten. Sarjatulta ammuttaessa laatikon peräkappaleessa olevan vasemmanpuoleisen liipaisimen nokka vapauttaa lukon syöksymään eteenpäin ja ottamaan patruunan mukaansa. Lukonpidättimen kynnys päästää luistin ja putken liikkumaan, jolloin puskurijousi alkaa työntää lukkoa, luistia ja putkea yhdessä eteenpäin jolloin luistiin akseloitu vipumainen lukituskappale synnyttää jäykkäyhteyden osien välille. Iskuri sytyttää patruunan nallin samalla hetkellä kuin liikkuvien osien liike eteenpäin pysähtyy luistin osuessa laatikon etuosaan, ja laukauksen rekyyli saa putken, luistin ja lukon peräytymään. Liikkuvien osien peräännyttyä noin 25 mm lukko ja luisti irtautuvat toisistaan, ja luisti ja putki pysähtyvät luistin puskuria vasten jääden taakse lukituskappaleen ja sen salvan varaan. Lukko jatkaa perääntymistä jolloin ulosheittäjän osuminen ammutun hylsyn kantaan saa hylsyn poistumaan aseesta. Lukko pysähtyy peräkappaleen puskuria vasten, ja sykli toistuu mikäli laukaisupoljinta yhä painetaan ja lippaassa on patruunoita. Kertatulta ammuttaessa oikeanpuoleinen pyörivä liipaisin pidättää lukon lukonpidättimen nokan varaan jokaisen laukauksen jälkeen.Pitkänen & Simpanen 2007, s. 81–84
Lavetti ja tähtäimet thumb|left|2 cm Flak 30 (Sd.Ah. 51 -erikoisperävaunu). Tykissä käytetään 20 patruunan kaksirivistä kaarevaa lipasta joka kiinnittyy tykin vasempaan kylkeen vaakasuoraan asentoon. Lippaan tyhjentyessä lukko jää taakse ja ase on tulivalmis heti lippaan vaihdon jälkeen. Flak 30:n teoreettinen tulinopeus on 280 laukausta minuutissa käytännön tulinopeuden ollessa 120 laukausta minuutissa. Tykki on varustettu kaksipyöräisellä ajolaitteella Sonderanhänger 51 (Sd.Ah. 51, erikoisperävaunu 51), jolta se tuliasemassa pudotetaan Y:n muotoiselle aluslavetille säädettävien maalevyjen varaan. Tarvittaessa tykillä voidaan ampua myös ajolaitteen kanssa pyörien päältä. Aluslavettiin on laakeroitu 360 asetta pyörivä ylälavetti johon tykin painontasaimella ja joustinlaitteella varustettu kehto on kiinnitetty. Tykin suuntaus tapahtuu kahdella käsipyörällä joista sivusuuntauskoneiston pyörä on tykin takana istuvan suuntaajan edessä ja korotoskoneistonpyörä ylälavetin oikeassa sivulevyssä. Tykin ja suuntaajan suojaksi lavettiin voidaan kiinnittää panssarilevyt maataistelua varten. Korkeussuuntauksen rajat ovat –12° – +90°. Alun perin Flak 30 -tykeissä käytettiin Carl Zeissin valmistamaa ilmatorjuntatähtäintä Flakvisier 35, kaupalliselta nimeltä Ned 4 A. Tämä tähtäin oli ennakkolaskimella varustettu heijastustähtäin joka annettujen ampuma-arvojen (kohteen nopeus, etäisyys, lentokaltevuuskulma ja liikesuunta) kääntyi niin että ampuja saattoi pitää kohteen tähtäimessä huolehtimatta ennakosta. Lisäksi oli olemassa yksinkertaisempi Linealvisier 21 -ennakkotähtäin. Flakvisier-tähtäintä käytettäessäkin jouduttiin tulta korjaamaan valojuovien avulla ilmatorjuntakonekiväärien tapaan koska suurin osa laskimelle annetuista arvoista oli arviomääräisiä.Pitkänen & Simpanen 2007, s. 84–85
2 cm Flak 38
Lentokoneiden nopeuden kasvaessa 1930-luvulla todettiin 2 cm Flak 30:n tulinopeuden jääneen liian alhaiseksi tehokasta torjuntaa ajatellen. Tämän lisäksi Flak 30 oli melko altis häiriöille. Waffenfabrik Mauser AG aloitti oman 20 mm ilmatorjuntatykin kehittelyn vuonna 1934 insinöörien Linder ja Froebe johdolla. Kehitystyö jatkui vuoteen 1938 ja sarjavalmistukseen pääsi vuonna 1939 uusi 2 cm Fliegerabwehrkanone 38. Suurin parannus oli teoreettisen tulinopeuden nostaminen 450–480 laukaukseen minuutissa, jolloin myös käytännön tulinopeus nousi 220 laukaukseen minuutissa. Flak 38 oli myös kevyempi ja lisäksi edullisempi valmistaa. Flak 38 perustuu myös lyhyeen putkirekyyliin kuten Flak 30:tä, mutta muuten aseen koneisto on tyystin erilainen kuin vanhemman tykin ja on läheistä sukua Mauserin MG 151 -lentokonetykille.Pitkänen & Simpanen 2007, s. 85–86
Tykin putki on vanhemman mallin mukaan 130 cm:n pituinen kahdeksanrihlainen ja pikakiinnityksellä varustettu, mutta se on kiinnitetty luistia huomattavasti lyhyempään putkenjatkeeseen. Flak 38:n lukon sulkukappale kiertyy lukon pituusakselin ympäri ja on varustettu katkaistua kierrettä muistuttavilla lukitussolakkeilla. Liipaisinkoneiston vapautettua lukon se syöksyy eteenpäin vieden patruunan mukanaan putkeen. Sulkukappale kiertyy ohjausurissaan ja lukko pysähtyy hetkeksi patruunan työnnyttyä putkeen, mutta vasta erillisen lukon takana liikkuvan inertiakappaleen iskeytyminen lukon perään saa jäykkäyhteyden lukon ja putken välillä syntymään lukitussalvan kiinnittäessä sulkukappaleen putkenjatkeen koneistuksiin. Iskurin työntyminen lukituskappaleen läpi sytyttää patruunan nallin jolloin putki ja lukko alkavat yhdessä peräytyä rekyylin voimasta. Lukitussalpa aukeaa ja sulkukappale pääsee kiertymään ohjausrullissaan. Putken hidastusrenkaat pysäyttävät putken liikkeen ja putkenpalautusjousi palauttaa sen taas etuasentoon, mutta lukon sulkukappaleen irrotessa putkenjatkeesta lukko on jo saanut tarpeeksi liike-energiaa palatakseen taka-asentoonsa. Lukon peräytyessä hylsy poistuu aseesta ja laatikon peräosan puskuri pysäyttää inertiakappaleen liikkeen. Puskurijousi ja laatikon kannessa lukon yläpuolella oleva palautinjousi saavat lukon liikkumaan taas eteenpäin ja toimintasyklin toistumaan. Toisin kuin aiemmassa Flak 30:ssä Flak 38:ssa ei ole erillisiä laukaisupolkimia kerta- ja sarjatulta varten, vaan ampumatapa valitaan varmistimen valintavivusta. Kuten Flak 30:ssäkin lippaan tyhjentyessä lukko jää taakse on ase vireeseen.Pitkänen & Simpanen 2007, s. 86–88
Flak 38:ssa käytettiin samaa Sonderanhänger 51 ajolaitetta kuin Flak 30:ssäkin ja myös aluslavetti on samantyyppinen. Ylälavetti on suunniteltu uudestaan niin että tykin kehto on sijoitettu molemmilta puolilta avoimien laakerikehien väliin joihin kehdon kehämäiset vastinpinnat sijoittuvat. Lavetin suuntauskoneisto on muutettu nopeammaksi ja tarkemmaksi niin että suuntaaja voi valita kahdesta vaihteesta nopeamman karkeaa suuntausta varten tai hitaamman hienosuuntaukseen. Korkeussuuntaus ulottuu Flak 38:ssa –20 asteesta +90 asteeseen, ja korkeussuuntauksen hammaskehä on oikeanpuoleisen laakerikehän sisällä. Suuntaaja ei enää istu suoraan tykin takana vaan sen oikealla sivulla. Tähtäimenä oli alkuun aiemman Flakvisier 35:n pohjalta kehitetty sähkötoiminen Flakvisier 38 -automaattitähtäin, mutta sodan kuluessa yksinkertaisempi Linealvisier 21 vakiintui tykin tähtäimeksi. Myöhemmin lentokoneiden nopeuksien kasvaessa liian suuriksi ennakkolaskimelle tykkiin kehitettiin yksinkertainen heiluriennakkorengastähtäin Schwebekreisvisier 30.Pitkänen & Simpanen 2007, s. 88–89
2 cm Gebirgsflak 38 ja Flakvierling 38 thumb|left|2 cm Flakvierling 38. Aiemman 2 cm KwK 30:n tapaan myös Flak 38:sta kehitettiin panssarivaunutykki 2 cm KwK 38. Vuoristo- ja maahanlaskujoukoille kehitettiin Flak 38:sta kevyempi versio 2 cm Gebirgsflak 38, jonka paino oli vain 276 kg. Tavallisen alalavetin sijaan tykissä oli kolmihaarainen lavetti johon voitiin kiinnittää pyörät hinausta varten, tai tykki voitiin purkaa osiin esimerkiksi kantojuhtien kuljetettavaksi. Vuonna 1940 todettiin että lentokoneet eivät olleet muuttuneet vain nopeammiksi vaan myös kestävämmiksi ja paremmin panssaroiduiksi. Flak 38:n suurempi tulinopeus paransi osumistodennäköisyyttä, mutta yksi osuma 20 mm kranaatista ei useinkaan riittänyt lentokoneen pudottamiseen. Kevyen ilmatorjunnan tehon parantamiseksi neljä Flak 38:n asetta asetettiin yhdelle lavetille neliputkiseksi tykiksi 2 cm Flakvierling 38. Ensimmäiset Flakvierlingit saatiin käyttöön loppuvuodesta 1940. Neljä putkea oli sijoitettu pareittain tykin kummallekin kyljelle, ja ne voitiin ampua joko vastakkain pareittain tai kaikki yhdessä. Kaksi laukaisupoljinta laukaisivat vastakkaiset putkiparit (oikea ylä ja vasen ala sekä päinvastoin). Kahta putkea ammuttaessa kahden muun liippaat voitiin vaihtaa tai kaikki neljä putkea voitiin ampua kerralla suurimman tulivoiman saamiseksi. Tykki oli tavallisesti kaksipyöräisellä ajolaitteella Sonderanhänger 52, mutta voitiin myös asentaa rautatievaunuun tai kiinteästi ilmatorjuntatorniin tai muuhun linnoitettuun asemaan. Flakvierlingin paino oli 1 509 kg tuliasemassa ja 2 100 kg kuljetuskunnossa. Tykin tähtäimenä oli Flakvisier 40 tai Linealvisier 21.
Laivastomallit