Kenneth ”Ken” Hensley (24. elokuuta 1945 Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta – 4. marraskuuta 2020) oli brittiläinen muusikko, joka tunnettiin erityisesti varhaisen heavy metal -yhtyeen Uriah Heepin kosketinsoittajana, slidekitaristina, taustalaulajana ja monien yhtyeen tunnetuimpien kappaleiden kirjoittajana.Ken Hensley Allmusic.com. Viitattu 3.8.2011. Hän myös lauloi päävokaalit Uriah Heepin hiteillä Lady In Black ja Look At Yourself. Erottuaan yhtyeestä Hensley mm. esiintyi ja levytti sooloartistina ja vieraili tunnettujen muusikoiden albumeilla.
Musiikillinen alku
Hensley aloitti 11-vuotiaana kitaransoiton ja siirtyi 19-vuotiaana ammattilaisuralle. Hän levytti ensi kertaa studiossa brittiläisen The Gods -yhtyeen jäsenenä albumit Genesis (1968) ja To Samuel A Son (1969). Yhtye ei tehnyt merkittävää kansallista läpimurtoa, mutta saavutti kulttistatusta ja heidän coverversiotaan The Beatlesin kappaleesta ”Hey Bulldog” soitettiin radiossa jonkin verran.
The Gods -yhtyeen eri kokoonpanoissa soittivat Hensleyn ohella muun muassa sellaiset myöhemmin Hensleyn tavoin tunnetuiksi tulleet muusikot kuin Greg Lake (Emerson, Lake & Palmer), Mick Taylor (The Rolling Stones), John Glascock (Jethro Tull), Lee Kerslake ja Paul Newton (Uriah Heep). Hensley oli The Gods -yhtyeen laulaja ja kosketinsoittaja ja kirjoitti suurimman osan materiaalista yhdessä kitaristi Joe Konasin kanssa. The Godsin albumit ja niistä työstetyt kokoelmat julkaistiin sittemmin useaan otteeseen uudelleen, kun Hensley teki kansainvälisen läpimurtonsa Uriah Heepissä. Tyypillinen piirre Hensleyn uran alkuaikoina oli, että hän hyödynsi lahjojaan säveltämällä kappaleita toisten nimissä korvausta vastaan. Se loppui 1970-luvun alussa Uriah Heepin noustua suurmenestykseen.
Hensleylle tuttu basisti Paul Newton toimi linkkinä, jonka myötä Hensley liittyi debyyttialbumiaan tehneeseen, soundiaan monipuolisemmaksi kehittävään Spice-yhtyeeseen vuoden 1969 lopulla. Hän soitti levylle hammondia ja slidekitaraa mutta ei vielä virallisesti osallistunut sävellystyöhön, vaikka myöhemmin kerrottiin, että todellisuudessa hän kirjoitti albumille muutaman kappaleen toisten yhtyeen jäsenten nimissä. Spice muutti levyä tehdessään nimensä Uriah Heepiksi vuosikymmenten vaihteessa ja yhtyeen ensilevy Very 'eavy... very 'umble julkaistiin vuonna 1970.
Hensley oli 1970-luvun vaihteessa mukana muun muassa vähemmän tunnetuissa yhtyeissä Toe Fat ja Head Machine. Vahvaa rockia soittaneessa Toe Fatissa Hensley keskittyi kappaleiden kirjoittamisen ohella kitaransoittoon. Cliff Bennett lauloi suurimman osan yhtyeen kappaleista. Yhtye julkaisi kaksi albumia (Toe Fat ja Toe Fat II), joista jälkimmäisen ilmestyessä Hensley oli jo lähtenyt yhtyeestä. Head Machine -yhtyeen ainoa albumi Orgasm taas oli sekoitus progressiivista rockia ja seksiaiheisia sanoituksia – projekti, jonka Hensley myöhemmin kertoi tehneensä puhtaasti rahaa ansaitakseen.
Lisäksi Hensley teki salanimellä Ken Lesley progealbumin saksalaisen Weed-yhtyeen kanssa vuonna 1971. Sivuprojektit toisissa yhtyeissä jäivät Uriah Heepin tehdessä kansainvälisen läpimurron vuoden 1971 Look at Yourself ja vuoden 1972 Demons and Wizards -albumeilla.
Uriah Heep -aika (1970–1980)
220px|thumb|Hensley vuonna 1977. Progressiivisvaikutteisesta heavyrockista, Hensleyn erityisesti Leslie-vahvistimilla täydentämästä raskaasta urkusoundista, Moog-syntetisaattorista ja slidekitarasta, pääkitaristi Mick Boxin tavaramerkiksi muodostuneesta wahwah-efektillä vahvistetusta soundista, monikerroksisista vibrato- ja falsettilauluharmonioista sekä akustisista balladeistaan tunnetuksi tullut Uriah Heep muodostui Hensleyn ylivoimaisesti tunnetuimmaksi yhtyeeksi. Hän oli Uriah Heepin jäsen kymmenen vuotta. Tuona aikana yhtye saavutti uransa huipun. Hensley otti yhtyeeseen liityttyään päävastuun kappaleiden sävellystyöstä. Hän kirjoitti monet yhtyeen tunnetuimmista klassikoista ja suurimmista hiteistä, esimerkiksi kappaleet ”Easy Livin’" (1972), "Sunrise" (1972), "Stealin'" (1973) ja "Free Me" (1977). Hän myös lauloi päävokaalit kirjoittamissaan hittikappaleissa ”Lady in Black” (1971) ja ”Look at Yourself” (1971). Pitkälti hänen kynästään olivat lähtöisin myös klassikot ”July Morning” (1971, yhdessä David Byronin kanssa) ja ”The Wizard” (1972, yhdessä Mark Clarken kanssa).
Vuodet 1972–1975 olivat levymyynnin perusteella Uriah Heepin ja Hensleyn kultakautta. Yhtye nautti huomattavasta lista- ja kiertuemenestyksestä mm. Pohjois- ja Keski-Euroopassa sekä Yhdysvalloissa, joissa Uriah Heepillä oli vuosina 1971–1974 useita top40 -albumeja. Heep päihitti valtameren takaisessa menestyksessä muun muassa kotimaansa Britannian listaykkösyhtyeen Sladen. Kotimaassaan Heep ei koskaan saanut levymyynnillisesti yhtä suurta menestystä kuin muualla Euroopassa. Läpimurto Britannian top10:een tapahtui kuitenkin lopulta vuoden 1975 Return to Fantasy -levyllä, joka nousi brittilistan sijalle 7.
Kaikkein suurinta suosiota Uriah Heepin ja Ken Hensleyn musiikki nautti Keski- ja Pohjois-Euroopan ohella Itä-Euroopassa, jossa melodinen, raskas rock vetosi rautaesiripun takana ja myös Neuvostoliitossa. Suomessa Uriah Heep löi läpi voimalla verraten varhain; yhtyeellä oli Ken Hensleyn aikana kolme Suomen listaykköseksi yltänyttä albumia (Look At Yourself, Demons And Wizards ja The Magician's Birthday), joista keskimmäinen oli Suomen listaykkösenä yhtäjaksoisesti peräti 14 viikkoa kesällä 1972. Listaykkösten lisäksi viisi muutakin Uriah Heepin albumia ylsi Suomessa kansalliseen Top10:een vuosina 1971-75. Kahdeksan Top10-albumia, kaksi merkittävää keikkaa ja useita kotimaisia käännösversioita Heepin kappaleista tarkoitti käytännössä sitä, että Uriah Heep oli 1970-luvun alkupuolen tärkeimpiä ja menestyneimpiä ulkomaisia yhtyeitä Suomessa. Menestyksen myötä Uriah Heepin ja Suomen välille muodostui poikkeuksellisen tiivis, pitkäaikainen side: Uriah Heep on soittanut vuosien varrella Suomessa yli sata keikkaa, joista Hensley oli mukana kolmella ensimmäisellä (pääesiintyjänä Turun Ruisrockissa vuosina 1972 & 1978 ja Wonderworld -kiertueen avauskonsertissa Helsingin Messuhallissa (nykyinen Töölön Kisahalli) vuonna 1974). Lisäksi Ken Hensley esiintyi Suomessa useita kertoja 2000-luvulla sekä sooloartistina että Uriah Heep Legends -kokoonpanossa mm. täällä järjestettyjen fanitapaamisten yhteydessä.
Uriah Heepin ”kultakauden” (1972–1975) suosio oli suurta myös Australiassa, Japanissa ja Uudessa-Seelannissa, josta yhtyeen basisti Gary Thain oli kotoisin. Kun suosio Pohjolassa alkoi 1970-luvun loppupuolella hieman hiipua, Uriah Heepin ja Hensleyn suosio oli Keski-Euroopassa suurimmillaan. Esimerkiksi Saksassa yhtyeellä oli vuonna 1977 yhtä aikaa peräti kolme Ken Hensleyn kirjoittamaa singleä top20:ssä (”Free Me”, ”Wise Man” ja uudelleenjulkaistu ”Lady In Black”, josta Heep sai Golden Lion -palkinnon). Saksassa ”Lady In Black” -kappaletta on käytetty mm. koululaisten englanninopetukseen. Suomessa Hensleyn ja Heepin kappaleita ovat käännösversioineet useat rockyhtyeet ja iskelmäartistit, mm. Danny, Pate Mustajärvi, Sleepy Sleepers, Lemon ja Taiska.
Vuosi 1976 toi Britanniaan ja maailmaan punk rockin ja ajanjakso muodostui merkittäväksi käännekohdaksi myös Uriah Heepissä. Aiemmista levyistä poiketen yhtyeen itse tuottama, hieman kuin Ken Hensleyn soololevyltä kuulostanut High and Mighty oli edeltäjiinsä verrattuna kaupallinen floppi. Lisäksi levyä seuranneella kiertueella muutamaa vuotta aiemmin alkaneet ongelmat laulaja David Byronin alkoholinkäytön kanssa kärjistyivät. Hensley oli jo 1974 jättämässä yhtyettä Byroniin tuskastuneena, mutta tuottaja Gerry Bron oli saanut hänet palaamaan. Lopulta Byron sai potkut pitkälti alkoholinkäyttönsä tuomien ongelmien myötä kesäkuussa 1976. Aiemmin potkut saaneen, myös vakavista päihdeongelmista kärsineen Gary Thainin tilalle Uriah Heepiin suuren julkisuuden saattelemana 1975 liittynyt, huippuarvostettu basisti John Wetton jätti yhtyeen pian Byronin erottamisen jälkeen. Hänet korvasi David Bowien Spiders From Mars -yhtyeestä tuttu Trevor Bolder. Yhtyeen uudeksi laulajaksi valittiin John Lawton.
Uudistunut Uriah Heep jatkoi huoliteltujen, pitkälti Ken Hensleyn kirjoittamien albumien tekemistä ja ahkeraa ympäri maailmaa kiertämistä vuosikymmenen lopulle asti mutta Keski-Eurooppaa ja Australiaa lukuun ottamatta Uriah Heepin suosio alkoi 1970-luvun puolivälin jälkeen vähitellen hiipua. Yhtye sai kuitenkin vielä 1977 Hensleyn kepeästä ”Free Me” -kappaleesta merkittävän listahitin, jonka jälkeen Hensley pyrki kirjoittamaan entistä kaupallisempaa materiaalia. Musiikillisesti Heepille aiemmin ominaiset progevaikutteet loistivat tässä vaiheessa poissaolollaan; yhtyeen soundi lähestyi Hensleyn ja tuottaja-manageri Gerry Bronin johdolla ja pop- ja jopa ajankohdalle ominaisilla diskovaikutteillaan myös esi-AOR:maisia piirteitä. Modernimpi soundi sai kriitikoilta välillä kiitostakin mutta samalla Uriah Heep menetti raskaammasta rockista pitänyttä fanipohjaansa. Hensley oli Gerry Bronin ohella tuottajana vuosien 1977 Innocent Victim ja 1978 Fallen Angel -levyillä.
Heep ajautui uudelleen kokoonpano-ongelmiin vuonna 1979. Yhtye oli levyttänyt samalla kokoonpanollaan neljännen, Five Miles -nimiseksi tarkoitetun albumin mutta siihen ei oltu tyytyväisiä eikä sitä julkaistu. Hensleyn, muun yhtyeen ja solistin välille kehittyi juopaa ja lopulta solisti John Lawtonin ohella myös pitkäaikainen rumpali, jo The Gods -yhtyeestä 1960-luvun lopulta Hensleylle tuttu Lee Kerslake lähti Hensleyn ja manageri Gerry Bronin valtaan kyllästyneenä yhtyeestä. Kerslake liittyi Heepistä lähdettyään Ozzy Osbournen ensimmäiseen sooloyhtyeeseen, joka nousi nopeasti suureen suosioon. Kerslaken korvasi Heepissä Chris Slade, joka on sittemmin tehnyt rumpalina yhteistyötä lukuisten maineikkaiden muusikoiden ja kokoonpanojen kanssa. Kerslake palasi Heepiin kun sitä kasattiin uudelleen 1981 Hensleyn lähdettyä.
Uriah Heepin kolmas solistivalinta osoittautui Hensleyn ja Uriah Heepin yhteisen taipaleen kannalta kohtalokkaaksi. Muut paitsi Ken Hensley halusivat 1979 Uriah Heepin uudeksi solistiksi Lone Star -yhtyeessä laulaneen, ulkoiselta olemukseltaan hieman Van Halenin nuorta David Lee Rothia muistuttavan John Slomanin. Hensley olisi halunnut solistiksi Trapezen Peter Goalbyn, joka myös auditoi mutta ei tullut enemmistön päätöksellä valituksi. Slomanin kanssaan tehty, vuonna 1980 julkaistu Uriah Heepin Conquest-albumi oli soundillisesti kokeellisempi kuin edeltäjänsä tai seuraajansa ja se jakaa edelleen Heep-fanien mielipiteitä vähän samaan tapaan kuin Byronin viimeiseksi Heep-albumiksi jäänyt High And Mighty (1976). John Slomanin tapa laulaa poikkeaa suuresti kaikkien muiden Heep-vokalistien tyyleistä. Ken Hensleyn albumille ja Slomanille kirjoittamissa kappaleissa on uudistumishalua ja kunnianhimoa mutta Slomanin tapa laulaa vanhoja Heep-klassikoita keikoilla oli bändin, eritoten Ken Hensleyn vinkkelistä ongelmallinen.
Ken Hensleyn viimeiseksi Uriah Heep -albumiksi jäänyt Conquest menestyi niin kaupallisesti kuin kriitikkojenkin näkemyksissä 70-luvun loppupuolen Heep-levyjä paremmin ja oli siinä mielessä lupaava alku Heepin uudelle vuosikymmenelle. Ken Hensley oli Heepin kymmenvuotiskiertueen päätöksen myötä kuitenkin sitä mieltä, että hänen aikansa tämän yhtyeen riveissä on tullut lopullisesti täyteen. Hensley jätti elämänsä merkittävimmän yhtyeen kesällä 1980. Uriah Heep hankki hänen tilalleen kanadalaisen kosketinsoittaja Gregg Deghertin, jonka kanssa Heep jatkoi heinäkuusta 1980 vielä maaliskuuhun 1981, kunnes hajosi. Hensleyn kannalta katsottuna ehkä hieman ironisesti kävi niin, että hänen Heep-vokalistiksi 1979 haluamastaan Peter Goalbystä tuli Uriah Heepin uusi, neljäs vokalisti vuonna 1981, jolloin Mick Box ja Trevor Bolder kasasivat uudelleen yhtyettä, jossa Hensley ei enää ollut mukana.