Immanuel Kant (22. huhtikuuta 1724 Königsberg, Preussin kuningaskunta – 12. helmikuuta 1804 Königsberg) oli vaikutusvaltainen preussilainen filosofi.
Hän oli saksalainen filosofi, jonka kattava ja systemaattinen työ epistemologian (tietoteorian), etiikan ja estetiikan parissa vaikutti suuresti kaikkeen myöhempään filosofiaan, erityisesti kantilaisuuden ja idealismin eri koulukuntiin.
Kant oli yksi valistuksen ajan merkittävimmistä ajattelijoista ja kiistatta yksi kaikkien aikojen suurimmista filosofeista. Häneen sulautuivat uudet virtaukset, jotka olivat alkaneet René Descartes'n rationalismista (järjen korostamisesta) ja Francis Baconin empirismistä (kokemuksen korostamisesta). Hän aloitti näin uuden aikakauden filosofisen ajattelun kehityksessä.
Kant katsoi, että filosofiassa oli puhjennut ajattelun ”kopernikaaninen vallankumous”. Kantin perustana tälle vallankumoukselle olivat toisaalta hänen transsendentaaliseen idealismiin perustunut tietoteoriansa ja toisaalta hänen itsenäiseen järkeen perustunut moraalifilosofiansa. Nämä asettivat järjen ohjaaman ihmissubjektin tiedollisen ja moraalisen maailman keskipisteeseen.
Teoksessaan Puhtaan järjen kritiikki 1781–1787 Kant katsoi, että tietoa todellisuudesta ei voi saavuttaa pelkän aistimusten kasautumisen kautta. Sen sijaan tieto muodostui sääntöihin perustuvan synteesin avulla. Tämä koostui aistimuksia hyödyntävien ”ymmärryksen kategorioiden” käsitteellisestä yhdistämisestä ihmismielessä. Aistimukset ovat kyllä välttämättömiä kaikelle kokemukselle, mutta luonnon järjestys ja siinä vaikuttavat kausaaliset välttämättömyydet ovat mielen tuotteita, jotka syntyvät sen vuorovaikutuksesta mielen ulkopuolella olevien asioiden (”olio sinänsä”) kanssa.
Käytännöllisen järjen kritiikissä 1788 Kant käsitteli velvollisuusetiikkaa. Kant katsoi, että hyvän alkuperä ei ollut missään ihmisten ulkopuolisessa, ei sen enempää luonnossa kuin Jumalassa, vaan pelkästään hyvässä tahdossa. Hyvä tahto on sellainen tahto, joka toimii niiden yleispätevien moraalilakien mukaan, jotka itsenäinen ihmisolento antaa itselleen vapaasti. Nämä lait velvoittavat ihmisiä kohtelemaan toisia ihmisiä päämääränä, ei ainoastaan keinoina päästä päämäärään.
Suku ja koulutus
Immanuel Kant – joka kastettiin nimelle ”Emanuel” mutta vaihtoi nimensä myöhemmin muotoon ”Immanuel” – syntyi vuonna 1724 Saksan Königsbergissä, nykyisessä Kaliningradissa, joka oli tuohon aikaan Itä-Preussin pääkaupunki. Hän vietti koko elämänsä kotikaupungissaan tai sen liepeillä. Hänen isänsä oli Johann Georg Kant (k. 1746), memeliläinen satulaseppä, Kantin itsensä mukaan skotlantilaisen maahanmuuttajan jälkeläinen, nykyisen Liettuan Klaipėdasta. Hänen äitinsä Anna Regina Reuter (k. 1737) oli merkittävä tekijä poikansa luonteen ja älykkyyden kehittymiselle. Hänellä oli kahdeksan sisarusta, joista hän oli neljänneksi vanhin ja ensimmäinen joka eli aikuiseksi asti.
Paikallisen pastorin vaikutuksesta Immanuel pääsi kahdeksanvuotiaana pastorin johtamaan pietistiseen kouluun. Kyseessä oli latinakoulu, ja oletettavasti juuri niiden kahdeksan ja puolen vuoden aikana, jotka hän opiskeli siellä, hän sai elinikäisen rakkautensa latinakielisiin klassikoihin, erityisesti naturalistiseen runoilija Lucretiukseen. Hän opiskeli muun muassa kaupungin lukiossa, Collegium Fridericianumissa. Nuoruudessaan Kant oli tasainen mutta ei huomiota herättävä oppilas. Hänen kasvatettiin pietistisessä kodissa painottaen hartautta, nöyryyttä ja Raamatun kirjaimellisuutta ja opettamalla että uskonto kuuluu sisäiseen elämään, joka ilmenee yksinkertaisuutena ja moraalisen lain noudattamisena. Näin Kant sai ankaran ja kurinalaisen koulutuksen, joka suosi latinaa ja uskonnollisia aiheita matematiikan ja luonnontieteen sijasta. Myöhemmin Kant kuvasi tuota aikaa onnettomaksi. Kantin äiti kuoli vuonna 1737. pienoiskuva|Allgemeine Naturgeschichte und Theorie des Himmels, nimiölehti 1. painos 1755 Immanuel kirjautui Königsbergin yliopistoon 16-vuotiaana vuonna 1740. Vaikka hän kävi teologian kursseilla ja jopa saarnasi muutaman kerran, häntä kiehtoivat pääasiassa matematiikka ja fysiikka. Hän opiskeli Gottfried Leibnizin ja rationalistisen systematisoija Christian Wolffin filosofiaa nuoren professori Martin Knutsenin johdolla. Knutsen oli rationalisti, joka oli tietoinen myös brittiläisen filosofian ja tieteen kehityksestä ja opetti Kantille myös Isaac Newtonin matemaattista fysiikkaa. Kantin isän äkillinen kuolema vuonna 1746 keskeytti hänen opintonsa. Hän ei onnistunut saamaan sijaisopettajan virkaa yhdestäkään yliopiston yhteydessä olevasta tiedekunnasta mikä pakotti hänet vetäytymään akateemiselta uralta ja etsimään keinoja elättää itsensä. Kantista tuli Königsbergin ympärillä olleissa pienissä kaupungeissa toiminut yksityisopettaja, mutta hän jatkoi myös tutkimuksiaan. Kant alkoi lukea Isaac Newtonin teoksia ja aloitti vuonna 1744 ensimmäisen teoksensa, Gedanken von der wahren Schätzung der lebendigen Kräfte (1746; Ajatuksia elävien voimien todellisesta arvioinnista), kirjoittamisen, jossa hän käsitteli kineettisiin voimiin liittyvää ongelmaa. Vuonna 1749 hän julkaisi ensimmäisen filosofisen teoksensa, Gedanken von der wahren Schätzung der lebendigen Kräfte. Tämän jälkeen hän julkaisi useita muita teoksia luonnontieteellisistä asioista.
Immanuel Kant valmistui maisteriksi vuonna 1755, ja saman vuoden syksyllä valmistui väitöskirja Principiorum Primorum Cognitionis Metaphysicae Nova Dilucidatio. Vuoden lopulla hänestä tuli yliopiston lehtori. Nimityksestä lähtien hän suuntautui yhä enemmän filosofisiin aiheisiin, mutta jatkoi myös luonnontieteistä kirjoittamista koko elämänsä.
Tieteellinen ura pienois|Immanuel Kantin talo, Friedrich Heinrich Bils 1842|250x250px Immanuel Kant kirjoitti 1760-luvun alkupuolella joukon merkittäviä filosofisia teoksia. Logiikkaa käsitellyt Die falsche Spitzfindigkeit der vier syllogistischen Figuren julkaistiin vuonna 1762. Seuraavana vuonna ilmestyivät Versuch den Begriff der negativen Größen in die Weltweisheit einzuführnen ja Der Einzig Mögliche Beweisgrund zu einer Demonstration des Dasein Gottes. Vuonna 1764 Kant kirjoitti teoksen Beobachtungen über das Gefühl des Schönen und Erhabenen ja sijoittui teoksellaan Untersuchungen über die Deutlichkeit der Grundsätze der Natürlichen Teologie und der Moral Moses Mendelssohnin jälkeen toiseksi Berliinin akatemian kilpailussa. Vuonna 1766 Kant nimitettiin kuninkaallisen linnan kirjaston apulaiskirjastonhoitajaksi, jossa virassa hän toimi vuoteen 1772 saakka.
Kant oli hakenut professuuria useita kertoja jo 1750-luvun loppupuolella. Vuonna 1770 Kant nimitettiin 45-vuotiaana lopulta Königsbergin yliopiston logiikan ja metafysiikan vakinaiseksi professoriksi. Hän kirjoitti professorinväitöskirjansa De mundi sensibilis atque intelligibilis forma et principiis tämän nimityksen puolustamiseksi. Tässä teoksessa alkoivat kehittyä monet hänen kypsän iän filosofiansa keskeiset teemat, mukaan lukien ero älyn kykyjen ja aistillisen havaitsemiskyvyn välillä.
Kriittinen käänne
pienois|Tuntemattoman tekijän muotokuva Kantista, noin 1790.|279x279px 46-vuotiaana Kant oli vakiinnuttanut asemansa oppineena, ja hänen vaikutusvaltansa filosofina kasvoi jatkuvasti. Häneltä myös odotettiin paljon. Vastauksessa oppilaalleen Markus Herzille Kant havaitsi, että hän oli epäonnistunut professorinväitöskirjassaan selittämään havaintokyvyn ja älyllisten kykyjemme välistä suhdetta. Hän myös kiitti David Humea ja erityisesti tämän teosta Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä siitä, että oli herännyt ”dogmaattisesta unesta”. Tämä tapahtui joskus vuonna 1770. Seuraavan yhdentoista vuoden aikana Kant ei julkaissut filosofisia teoksia.
Kant käytti hiljaisen vuosikymmenensä pohtien ratkaisua esitettyyn ongelmaan. Kun hän lopetti hiljaisuuden toukokuussa 1781, hänen vastauksensa oli Puhtaan järjen kritiikki. Vaikka Kritiikki on nykyään eräs filosofian historian kuuluisimmista teoksista, siitä ei välitetty juuri lainkaan sen ensimmäisellä julkaisukerralla. Kirja oli pitkä, alkuperäisenä saksankielisenä painoksena yli 800 sivua, ja se oli kirjoitettu kuivalla koulufilosofisella tyylillä. Se sai vain muutamia arvosteluja, ensimmäisen ilmestyessä vasta tammikuussa 1782, eivätkä arvostelijat ymmärtäneet Kritiikin vallankumouksellista luonnetta. Kant pettyi teoksen saamaan vastaanottoon. Hän kuitenkin ymmärsi teoksen epäselvyyden ja kirjoitti teoksen Prolegomena, joka teki yhteenvedon Kritiikin pääkohdista. Kant myös rohkaisi ystäväänsä Johann Schultzia julkaisemaan lyhyen selitysteoksen Kritiikkiin. pienoiskuva|Kritik der reinen vernunft, nimiölehti 1. painos 1781 Kantin maine kasvoi vähitellen 1780-luvun mittaan. Tätä vauhdittivat useat merkittävät teokset: vuonna 1784 hän julkaisi esseen Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?, vuonna 1785 teoksen Grundlegung zur Metaphysik der Sitten (suom. Moraalin metafysiikan perustus, 2014), joka oli hänen ensimmäinen moraalifilosofinen teoksensa; ja vuonna 1786 teoksen Metaphysiche Anfangsgründe der Naturwissenschaft. Kantin maineen kasvu sai kuitenkin alkunsa odottamattomasta lähteestä. Vuonna 1786 Kantin oppilas Karl Reinhold alkoi julkaista avoimia kirjeitä kantilaisesta filosofiasta. Näissä kirjeissä Reinhold esitti Kantin filosofian vastauksena silloiseen kiistaan panteismista. Friedrich Jacobi oli syyttänyt hieman aiemmin edesmennyttä Gotthold Ephraim Lessingiä spinozalaisuudesta. Lessingin ystävä Moses Mendelssohn kiisti tämän. Heidän välilleen kehittyi kitkerä julkinen kiista. Reinhold esitti kirjeissään, että Kantin Kritiikki voisi saada riidan asettumaan puolustamalla järjen auktoriteettia ja rajoja. Reinholdin kirjeitä luettiin laajalti, ja ne tekivät Kantista aikansa kuuluisimman filosofin. Vuonna 1786 Kant valittiin Königsbergin yliopiston rehtoriksi sekä Preussin tiedeakatemian jäseneksi.
Kantin myöhemmät teokset
pienois|Immanuel Kant, Gottlieb Döbler 1791.|294x294px pienoiskuva|Immanuel Kant, Johann Friedrich Bausen kuparipiirros 1791 Kant julkaisi toisen painoksen Puhtaan järjen kritiikistä vuonna 1787. Tässä uudessa painoksessa kirjan alkuosaa oli muokattu laajalti. Suurin osa hänen myöhemmistä teoksistaan keskittyi muihin filosofian osa-alueisiin, kuten moraalifilosofiaan ja estetiikkaan. Hän jatkoi moraalifilosofiansa kehittämistä erityisesti vuonna 1788 julkaistussa Käytännöllisen järjen kritiikissään, joka tunnetaan myös nimellä ”toinen Kritiikki”, ja vuonna 1797 ilmestyneessä teoksessa Metaphysik der Sitten. Vuonna 1790 ilmestynyt Arvostelukyvyn kritiikki (”kolmas Kritiikki”) sovelsi kantilaista järjestelmää estetiikkaan ja teleologiaan.
Hän kirjoitti myös joukon osittain yleistajuistettuja esseitä historiasta, uskonnosta, politiikasta ja muista aiheista. Nämä teokset saivat Kantin aikalaisilta hyvän vastaanoton ja takasivat hänen keskeisen asemansa 1700-luvun filosofiassa. Tuohon aikaan ilmestyi useita aikakausjulkaisuja, jotka oli tarkoitettu pelkästään kantilaisen filosofian puolustamiseen ja arvosteluun. Vuonna 1791 filosofi Johann Gottlieb Fichte saapui Königsbergiin tapaamaan Kantia. Vuonna 1794 Kant valittiin Venäjän tiedeakatemian jäseneksi. pienoiskuva|Immanuel Kantin marmorinen rintakuva, Friedrich Hagemann 1801 Kriittistä filosofiaa opetettiin pian jokaisessa tärkeässä saksankielisessä yliopistossa, ja nuoret miehet kerääntyivät Königsbergiin filosofian pyhättöön. Joissakin tapauksissa Preussin hallitus jopa otti vastuun heidän tukemisestaan. Kantia alettiin konsultoida oraakkelina kaikenlaisissa kysymyksissä, kuten esimerkiksi rokotusten laillisuus. Tällainen kunnioitus ei kuitenkaan keskeyttänyt Kantin säntillisiä ja piintyneitä tapoja.