thumb|450px|Valkoisia Oulussa 1918
Valkoiset tarkoittaa Suomen sisällissodan hallituksen joukoissa taistellutta osapuolta. Toista, hallitusta vastaan kapinaan noussutta osapuolta kutsutaan punaisiksi.
Svinhufvudin hallituksen itsenäisyysjulistuksen antamisen jälkeen porvarillisten ryhmien johto toimi Vaasaan paenneena sissihallituksena (Vaasan senaatti) ja yritti luoda hallituksen armeijan ylipäälliköksi nimitetyn Carl Gustaf Emil Mannerheimin johdolla järjestysvaltaa maahan. Senaatti oli 25. tammikuuta 1918 julistanut suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Valkoiset aloittivat kansannousun Suomessa olleita tsaarinajalta periytyneitä 75 000 venäläistä sotilasta vastaan. Tämä aseistariisunta alkoi Laihialta.https://yle.fi/uutiset/3-10034836
Pian nämä porvarilliset ryhmät ottivat niin kutsutusta valkoisesta Suomesta suunnakseen etelän, jossa sijaitsi punaisten Kansanvaltuuskunta sekä punaisten kannatusalueet, niin kutsuttu punainen Suomi. Tämä innokkaille itsenäisyysmielisille venäläisten karkottamisena markkinoitu toiminta johti maanmiesten tappamiseen.
Valkoisen armeijan rungon tai ytimen muodostivat suojeluskunnat, joita oli perustettu 423 kuntaan. Vuonna 1917 suojeluskuntien suurimman sosiaalisen ryhmän muodostivat talonpojat (44 %) ja alempi (33 %) ja ylempi keskiluokka (17 %). Työväestön osuus oli 5 % ja varsinaisen yhteiskunnallisen eliitin osuus 1 % (kirkollinen ylin johto, korkein upseeristo, suurmaanomistajat, tehtaanjohtajat, aateliset). Sodan alkaessa taistelutoimissa oli 15 000–17 000 vapaaehtoista suojeluskuntalaista, mutta asevelvollisuuden, värväyksien ja värväytymisten myötä valkoisen armeijan koko kasvoi 55 000–60 000 mieheen. Tällöin työväestön (työmiehet, työläiset, loiset, itselliset, irtolaiset) osuus valkoisesta armeijasta kasvoi reiluun viidennekseen tai vajaaseen neljännekseen rintamajoukoista.Pylkkänen, Ali: Suojeluskuntalaiset – keitä he olivat? Vapaaehtoisten maanpuolustajien sosiaalinen kerrostuneisuus 1917–1944. Maanpuolustuskorkeakoulu. Sotahistorian laitos 2001, s. 58–59. .
Valkoisen armeijan ylipäällikkönä oli ratsuväenkenraali C. G. Mannerheim. Valkoinen armeija muodostui suojeluskunnista, värvätyistä joukoista ja asevelvollisista joukoista. Merkittävän osan valkoisen armeijan johtamisosaamista muodostivat tsaarinupseerit ja keisarillisessa Saksassa koulutetut vapaaehtoiset, jääkärit. Venäjän armeijassa palvelleet kenraalit muodostivat armeijan ylijohdon ja jääkärit keskijohdon. Jääkärien kouluttamina ja johtamina valkoiset pystyivät hyökkäämään, mitä sodan voittaminen edellytti.
Valkoiset saivat merkittävää tukea saksalaisilta joukoilta, joiden käyttöä muun muassa Mannerheim ja Maalaisliiton Santeri Alkio vastustivat.
Valkoisessa armeijassa taisteli myös ruotsalaisia vapaaehtoisia. Ruotsissa oli perustettu Suomen ystävät -niminen järjestö, joka huolehti vapaaehtoisten värväämisestä, varustamisesta ja matkajärjestelyistä. Ruotsalaisista upseereista merkittävässä tehtävässä palveli varsinkin eversti Ernst Linder, joka komensi Satakunnan ryhmää. Ruotsalaisia vapaaehtoisia taisteli valkoisten armeijassa yhteensä 1091 miestä, joista 675 Ruotsalaisessa prikaatissa, 128 osittain Ruotsalaisessa prikaatissa ja osittain suomalaisissa joukko-osastoissa sekä 288 ainoastaan suomalaisissa joukko-osastoissa. Lisäksi 78 vapaaehtoista ruotsalaista palveli ambulansseissa osana haavoittuneiden sotilaiden hoitohenkilökuntaa.
Armeijan perustaminen Taistelujen alkaessa armeijan muodostamisen valmistelut olivat vasta alussa eikä mitään valkoista armeijaa ollut vielä olemassa. Yhtenäisiä komentosuhteita ei ollut ja kouluttajista oli kova pula. Jääkäreitä oli saapunut Suomeen vasta 62. Vimpelin sotakoulun kolme viikkoa kestäneen koulutuksen käyneet 200 miestä olivat ensimmäiset hieman jo koulutusta saaneet sotilaat jääkärien lisäksi. Suojeluskuntien päällystö oli pääasiassa alkeellisen sotilaallisen koulutuksen saaneita siviilejä. Suojeluskunnilla oli sodan alkaessa käytössään 9000 kivääriä, 44 konekivääriä, 850 pistoolia ja 7200 käsikranaattia. Lisäksi suojeluskunnilla oli 27 Lewis-merkkistä pikakivääriä, mutta patruunoita niihin oli vain 500.
Vaasaan 19.1.1918 saapunut kenraali Mannerheim päätti aluksi vallata Etelä-Pohjanmaan hallituksen joukkojen ensimmäiseksi tukialueeksi. Päätökseen vaikuttivat seuraavat perusteet: suuri osa 62 Saksasta palanneesta jääkäristä oli jo Etelä-Pohjanmaalla, alueelle oli keskitetty pääosa käytettävissä olleista aseista ja piiripäällikön eli kenraalimajuri von Gerichin johdolla aloitettu keskusjohdon järjestelytyö oli siellä pidemmällä kuin muualla. Seuraavaksi Mannerheim otti yhteyden suojeluskuntapiireihin. Maan eri osissa asuville entisille Venäjän keisarillisen armeijan suomalaisille upseereille lähetettiin kirjallinen kehotus saapua Vaasaan päämajan käytettäväksi. Heitä alkoikin saapua runsaasti.
Karjalassa sotatoimet venäläisten sotilaiden tukemien punaisten ja suojeluskuntalaisten välillä olivat tuolloin jo käynnistyneet. Yhteenotot olivat alkaneet 19. ja 20. päivien välisenä yönä Viipurissa. Päämaja valtuutti 23. päivä jääkäri Woldemar Hägglundin toimimaan Viipurin suojeluskuntapiirin päällikkönä.
Päämajaan saatiin 21.1. tieto noin tuhannesta venäläisestä sotilaasta, jotka olivat tulossa Seinäjoelle liittyäkseen venäläisiin varuskuntiin. Seurauksena oli kahakka Vaasassa venäläisten sotilaiden ja suojeluskuntalaisten välillä 24. päivän vastaisena yönä, minkä johdosta Mannerheim antoi 24.1. käskyn Vaasan ympäristön suojeluskuntien keskittämisestä kaupunkiin. Samana päivänä hän lähetti senaatin puheenjohtajalle kirjelmän, jossa hän esitti suunnitelmansa saamansa tehtävän toteuttamiseksi eli järjestyksen palauttamiseksi Suomessa. Mannerheim ehdotti muun muassa jääkärien palaamisen ja aseiden tuonnin kiirehtimistä, todellisten joukko-osastojen muodostamista sekä venäläisten joukkojen maahan tuonnin estämistä.
Seuraavana päivänä päämajassa pidettiin ylipäällikön johdolla neuvottelu, jossa olivat läsnä ratsumestari Hannes Ignatius, everstit Martin Wetzer, Otto Holmberg ja Gustaf Adolf von Rehausen sekä kenraalimajuri Ernst Löfström. Aiheena olivat kaksi senaatin puheenjohtajan Svinhufvudin Helsingistä puhelimitse lähettämää tiedotusta. Ensimmäisen tiedotuksen mukaan venäläiset sotilaat pitivät velvollisuutenaan tukea kaikin keinoin Suomessa alkanutta vallankumousta. Toisen tiedotuksen mukaan hallituksella ei ollut mitään mahdollisuuksia estää venäläisiä sotilaskuljetuksia Pohjanmaalle. Neuvottelussa oli kyse päätösten tekemisestä, koska Venäjältä saattoi Pietarin - Viipurin radan kautta tulla koska tahansa suuri joukko aseistettuja bolševikkeja. Ylipäällikkö Mannerheim päätti 25.1.1918 antamallaan päiväkäskyllä, että Etelä-Pohjanmaan venäläisiä varuskuntia ryhdytään riisumaan aseista 27. ja 28. päivän välisenä yönä.
Ylipäällikkö sai 27. päivän aamuna sähkösanoman Helsingistä. Sen mukaan Venäjä oli sitoutunut olemaan sekaantumatta Suomen sisäisiin asioihin, minkä vuoksi senaatti halusi, että sotatoimia lykättäisiin vielä toistaiseksi. Ylipäällikkö ilmoitti senaatin kannan vastaisesti ottavansa vastuun antamastaan päiväkäskystä, antoi 30.1. julistuksen Venäjän urhoollisille sotilaille ja lähti esikuntineen Ylihärmään voidakseen paremmin seurata tulevana yönä aloitettavia sotatoimia. Julistuksessaan Mannerheim ilmoitti, että hänen päällikkyytensä alaiset talonpoikaisjoukot eivät sodi Venäjää vastaan, vaan ovat nousseet suojaamaan vapautta ja Suomen laillista hallitusta.
Tammikuun 31. päivänä koko Etelä-Pohjanmaa oli valkoisten hallussa. 5000 venäläistä oli riisuttu aseista ja saaliiksi oli saatu 8000 kivääriä, 34 konekivääriä, 4 kranaatinheitintä, 37 tykkiä sekä suuri määrä ampumatarvikkeita ja varusteita.
Vähitellen senaatin 27.1.1918 nimittämä ylipäällikkö Mannerheim ulotti käskyvaltansa eri puolilla Suomea muodostettuihin hajanaisiin suojeluskuntajoukkoihin. Valkoisten eli hallituksen joukkojen muodostaminen oli aluksi perustunut vapaaehtoisuuteen, mutta siitä päätettiin siirtyä värväykseen, kun Pohjois-Suomi oli puhdistettu punaisista ja katkonainen rintamalinja saatu muodostetuksi. Vapaaehtoisuuteen perustuva armeija olisi jäänyt liian pieneksi, koska suurin osa Suomen väestöstä asui punaisten hallitsemalla alueella.
Ensimmäiset ruotsalaiset upseerit lähtivät Tukholmasta Suomeen 7. helmikuuta. Mannerheim oli ilmoittanut tarvitsevansa erityisesti upseereja, aliupseereja ja erikoiskoulutuksen saaneita sotilaita. Upseereita tarvittiin 25, aliupseereita 200 sekä tykkimiehiä 50 ja konekiväärimiehiä samoin 50. Nämä toiveet tulivat täytetyiksi ruotsalaisten vapaaehtoisten avulla, vaikka Ruotsin hallitus oli ilmoittanut, ettei se taannut lähtijöille paluuta Ruotsin palvelukseen sodan päätyttyä.
Pietarsaaren tykistökoulussa ryhdyttiin kouluttamaan tykkimiehiä everstiluutnantti Vilho Petter Nenosen valvonnassa ja ruotsalaisen kapteeni Adolf Hamiltonin johdolla. pienoiskuva|Rintamaryhmäjako Ylipäällikkö määräsi 17. helmikuuta antamallaan päiväkäskyllä valkoisten armeijan rintamaryhmäjaon, joka määräytyi maantieteellisten olosuhteiden mukaan. Eversti Ernst Linderin johtaman Satakunnan ryhmän rintama tuli ulottumaan Pohjanlahdesta Näsijärveen, eversti Martin Wetzerin johtaman Hämeen ryhmän rintama Näsijärvestä Päijänteeseen, kenraalimajuri Ernst Löfströmin johtaman Savon ryhmän rintama Päijänteestä Saimaaseen ja jääkärikapteeni Aarne Sihvon johtaman Karjalan ryhmän rintama Saimaasta Laatokkaan.
Kun värväys ei näyttänyt johtavan toivottuun tulokseen, julisti senatti 18. helmikuuta vuoden 1878 asevelvollisuuslain jälleen voimaan. Kutsunnat ulotettiin 21 ja 40 vuoden ikäisiin miehiin ja pantiin toimeen helmi-maaliskuun vaihteessa.
Jääkärien pääjoukko (997 miestä) saapui laivalla Saksasta Vaasaan 25. helmikuuta. Viikkoa ennen sitä oli Saksasta saapunut 80 jääkäriä ja aselähetys, jossa oli ollut 44 380 kivääriä, 63 konekivääriä ja noin 9 miljoonaa patruunaa sekä jonkin verran tykistökalustoa ja käsikranaatteja. Kiväärejä oli siten riittävästi myös kaikille siihen asti ilman asetta olleille suojeluskuntajoukoille.
Asevelvollisista muodostettiin 3 jääkäriprikaatia, Karjalan ratsujääkärirykmentti, 1. ja 2. raskas patteri (à 2 tykkiä), 13.-15. kanuunapatteri (à 2 tykkiä), 20.-22. haupitsipatteri (à 2 tykkiä), 1.-3. jääkäripatteri (à 4 tykkiä) ja 1.-4. kenttälennätinosasto. Nämä asevelvollisten joukot saivat jääkäreiltä koulutuksen, jonka pituus oli 1-1½ kuukautta. Lisäksi kotiin jääneistä asevelvollisista suojeluskuntajoukoista muodostettiin 7 reservipataljoonaa, joiden tehtävä oli vapauttaa rintamapalvelukseen määrätyt miehet toisarvoisista tehtävistä kotialueilla.
Maaliskuun puoliväliin mennessä oli värvätyistä miehistä saatu muodostetuksi 6 krenatööripataljoonaa, Uudenmaan rakuunarykmentti, 6 kaksitykkistä patteria ja 6 räjähdyskomennuskuntaa. Värvätyt saivat hieman yli kuukauden pituisen koulutuksen ennen rintamalle lähtöä. Suojeluskuntajoukoista muodostettiin jalkaväenosastoja, joista Pohjois-Hämeen rykmentti osallistui ainoana suojeluskuntarykmenttinä ensimmäiseen yleishyökkäykseen.
Suurhyökkäys ja Tampereen valtaus pienoiskuva|Valkoisten lentokoneesta pudottama lentolehtinen.