thumb|Kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja Kullervo Manner.|alt= Suomen kansanvaltuuskunta oli Suomen sisällissodan punaisten vallankumouksellinen hallitus, joka toimi 28. tammikuuta – 25. huhtikuuta 1918. Kansanvaltuuskunnan jäsenet eli kansanvaltuutetut tulivat työväenliikkeen ja Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) piiristä, ja sen puheenjohtajana oli entinen eduskunnan puhemies Kullervo Manner. Kansanvaltuuskunta toimi huhtikuun 1918 alkuun saakka Helsingissä ja viimeiset viikot Viipurissa.
Kansanvaltuuskunta kaappasi sisällissodan alussa vallan syrjäyttämällä porvarillisen Svinhufvudin senaatin sekä eduskunnan, minkä jälkeen se antoi itse lakeja ja asetuksia. Kansanvaltuuskunnan ohella toimi myös eduskuntaa vastannut korporatiivinen Työväen pääneuvosto, jonka merkitys punaisten hallinnossa jäi tosin melko vähäiseksi.
Kansanvaltuuskunnan ihanteellisena tavoitteena oli työväenliikkeen ohjelman mukainen hallittu yhteiskunnallinen muutos, ja sen laatimassa esityksessä Suomen uudeksi valtiosäännöksi pyrittiin pysyttelemään demokratian pohjalla. Esitystä ei sodan keskellä voitu panna toimeen, ja kehitys kulkikin täysin vastakkaiseen suuntaan. Lopulta kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja Manner jopa julistettiin Suomen diktaattoriksi. Kansanvaltuuskunta kohtasi muutenkin suuria vaikeuksia hallinnon ja talouden järjestämisessä eikä kyennyt estämään punakaartien harjoittamaa väkivaltaista terroria.
Neuvosto-Venäjä oli ainoa valtio, joka tunnusti kansanvaltuuskunnan Suomen lailliseksi hallitukseksi. Sisällissodan loppuvaiheessa kansanvaltuuskunnan jäsenet pakenivat lopulta Pietariin.
Perustaminen ja välittömät toimet Aseellisen vallankumouksen aloittamisesta päättivät alkuaan Työväen järjestyskaartin johto sekä SDP:n puoluetoimikunnasta 23. tammikuuta 1918 lohkaistu ”Suomen työväen toimeenpaneva komitea”, jonka jäsenet edustivat työväenliikkeen radikaaleinta siipeä ja jonka puheenjohtajana oli Eero Haapalainen. Toimeenpaneva komitea määräsi 27. tammikuuta vastaisena yönä punakaartit pidättämään P. E. Svinhufvudin johtaman senaatin eli hallituksen jäsenet ja joukon muita johtavia porvarillisia poliitikkoja, mukaan lukien 33 kansanedustajaa, mikä kuitenkin epäonnistui täydellisesti. Punakaartien yliesikunta lykkäsi keskeneräisten valmistelujensa vuoksi kaappauksen alkua yhdellä päivällä, joten senaattorit saivat tiedon pidätysmääräyksestä etuajassa levitetystä julkisesta tiedotteesta ja ehtivät piiloutua. Eduskunnan kokoontuminen 28. tammikuuta estettiin ja muutamia Heimolan talolle ilmaantuneita porvarillisia kansanedustajia pidätettiin.Rinta-Tassi 1986, s. 76, 79, 82–84, 88–90, 96–102.
thumb|pysty=1.05|28. helmikuuta 1918 rauhantunnustelijoiksi saapuneet Ruotsin sosialidemokraattien puoluesihteeri Gustav Möller (vas.) ja tanskalainen toimittaja Marius Wulff kansanvaltuuskunnan toimipaikan Senaatintalon portailla. Kansanvaltuuskunta perustettiin 28. tammikuuta 1918, ja se asettui johtamaan samana aamuna aloitettua kapinaa.Rinta-Tassi 1986, s. 104. Kansanvaltuuskunnan perustamisesta tiedotettiin Työmies-lehdessä 29. tammikuuta julkaistussa julistuksessa, jossa myös nimettiin kansanvaltuutetut ja selostettiin lyhyesti punaisen hallituksen keskeisimmät ohjelmalliset tavoitteet.Suomen asetuskokoelma 1918. (Punaisten julkaisemat numerot) N:o 10 (ensimmäinen)Rinta-Tassi 1986, s. 104–106, 118.Piilonen 1993, s. 498–499. Kansanvaltuuskunta otti jo ensimmäisenä päivänään käyttöönsä Helsingin Senaatintalon eli nykyisen Valtioneuvoston linnan.Rinta-Tassi 1986, s. 158–159.
Punainen hallinto lakkautti ensi töikseen kaikki porvarilliset lehdet, pääkaupungissa jo 28. tammikuuta ja muissa kaupungeissa seuraavina päivinä. Kansanvaltuuskunta vahvisti 2. helmikuuta ”vastavallankumouksellisen” lehdistön olevan ”toistaiseksi” lakkautettu. Lakkautus koski jopa oikeistososiaalidemokraattisia Työn Valtaa ja Itä-Suomen Työmiestä. Tämän jälkeen saivat ilmestyä vain sosialidemokraattisen puolueen ja kristillisen työväenliikkeen lehdet. Senaatti lakkautti vastaavasti sosialidemokraattien lehdet valkoisten hallitsemassa osassa maata. Maaliskuussa kansanvaltuuskunnan posti- ja tiedotusosasto asetti jäljellä olleille lehdille ennakkosensuurin sota-asioiden ja ulkopolitiikan raportoinnin osalta.Rinta-Tassi 1986, s. 222–223Haapala & Hoppu 2009, s. 252–253, 476.Piilonen 1993, s. 499–503.
Kansanvaltuuskunta määräsi 2. helmikuuta punakaartit valtion ylläpidettäviksi, ja kaartit asetettiin periaatteessa sen määräysvallan alaisuuteen. Käytännössä kansanvaltuuskunta joutui myöhemmin tunnustamaan, ettei se kyennyt juuri kontrolloimaan kaartien toimintaa, ja vähensi sota-asioiden käsittelyä.Manninen 1993, s. 74–75. Punakaartien ja kansanvaltuuskunnan suhde pysyi ongelmallisena koko sodan ajan, sillä valtuuskunta katsoi kaartien toimivan omavaltaisesti, ja monet punakaartilaiset taas pitivät kansanvaltuutettuja rintaman todellisuudesta vieraantuneina ”loiseläiminä”.Rinta-Tassi 1986, s. 331–332.
Istunnot ja lainsäädäntötoiminta Kansanvaltuuskunta kokoontui Helsingissä istuntoon yhteensä 89 kertaa ja Viipurissa vajaa kymmenen kertaa.Rinta-Tassi 1986, s. 287. Se julkaisi asetuskokoelmassa yhteensä 45 säädöstä ja suosi lyhyttä ja niukkaa lakitekstiä.Rinta-Tassi 1986, s. 310–311. Suurin osa kansanvaltuuskunnan ajasta meni uuden lainsäädännön tuottamiseen. On arvioitu, että noin kaksi kolmasosaa sen säätämistä laeista oli reagointia akuutteihin hallinnollisiin ongelmiin ja loput tähtäsivät ideologisiin päämääriin tai kannatuksen lisäämiseen.Rinta-Tassi 1986, s. 311–312.Haapala & Hoppu 2009, s. 254. Etenkin ideologiselta pohjalta säädettyjen lakien esikuvana toimivat vuoden 1871 Pariisin kommuunin ja vähemmässä määrin myös Venäjän bolševikkivallankumouksen tuottama lainsäädäntö, mutta enimmäkseen Suomen työväenliikkeen aiemmat ohjelmat.Rinta-Tassi 1986, s. 317–321. Valtuuskunnan säätämistä laeista tiedotettiin Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantoja -lehdessä.Rinta-Tassi 1986, s. 295.Piilonen, s. 501.
Organisaatio Valtuuskunnan kokoonpano +Kansanvaltuuskunnan kokoonpano huhtikuun alkuun saakkaRinta-Tassi 1986, s. 104–105, 158–243, 289.VirkanimikeHenkilö Puheenjohtaja Kullervo Manner Ulkoasiain valtuutettu Yrjö Sirola Sisäasiain valtuutetut Eero Haapalainen (maaliskuun alkuun saakka)Adolf Taimi (maaliskuun alkuun saakka)Matti Airola (maaliskuun alusta)Hanna Karhinen (maaliskuun alusta) Sota-asiain valtuutetut Eero Haapalainen (maaliskuun alusta)Adolf Taimi (maaliskuun alusta) Oikeusasiain valtuutetut Lauri Letonmäki (lainvalmistelu ja oikeuslaitos)Antti Kiviranta (vankeinhoito) Valistusasiain valtuutettu Otto Wille Kuusinen Raha-asiain valtuutetut Jalo KohonenEdvard Gylling (6. helmikuuta alkaen) Maatalousasiain valtuutettu Evert Eloranta Jaakko Mäki (20. maaliskuuta alkaen) Elintarvikeasiain valtuutettu Oskari Tokoi Liikenneasiain valtuutettu Konsta Lindqvist Posti- ja Tiedotusasiainvaltuutettu Emil Elo Työasiain valtuutettu J. H. Lumivuokko Sosiaaliasiain valtuutetut Hilja Pärssinen (maaliskuun alusta, kouluasiat)J. O. Arjanne (maaliskuun alusta) Prokuraattori Matti Turkia Kansanvaltuuskunnan nimilista pohjautui pitkälti Eero Haapalaisen ehdotukseen, jonka hän esitteli johtamansa Suomen työväen toimeenpanevan komitean suljetussa kokouksessa 25. tammikuuta 1918.Rinta-Tassi 1986, s. 88, 105.Piilonen 1993, s. 490–492. Edellisvuoden eduskunnan puhemies, Kullervo Manner, nimettiin kansanvaltuuskunnan puheenjohtajaksi. Mukana oli myös entinen senaatin talousosaston varapuheenjohtaja (pääministeri) Oskari Tokoi, joka toimi vähäisemmässä tehtävässä elintarvikeasiain valtuutettuna.Piilonen 1993, s. 492–493.
Kansanvaltuuskunnan jäsenet edustivat pääasiassa sosiaalidemokraattien vasenta laitaa, ja heidät koottiin työväenliikkeen järjestöistä, kuten SDP:stä ja Suomen Ammattijärjestöstä (SAJ).Haapala & Hoppu, s. 249. Vuonna 1917 valitun ja tammikuussa 1918 täydennetyn SDP:n puoluetoimikunnan yhdestätoista jäsenestä kaikki yhtä lukuun ottamatta tulivat mukaan kansanvaltuuskuntaan, kapinapäätöstä vastustanut Edvard Gylling tosin vasta suostuteltuna 6. helmikuuta. Pois jäi toinen kapinaa vastustanut puoluetoimikunnan jäsen, K. H. Wiik, joka hänkin suostui osallistumaan punaiseen hallintoon ulkoasiain osaston kielenkääntäjänä. Ainoa suomalaisten työväenjärjestöjen ulkopuolelta tullut kansanvaltuutettu oli toiseksi sisäasiain valtuutetuksi nimetty pietarinsuomalainen bolševikki Adolf Taimi, joka oli vaikuttanut Suomessa vasta keväästä 1917 alkaen.Rinta-Tassi 1986, s. 32, 88, 104–105, 121–122, 158–160.
Sisäasiainvaltuutetut Haapalainen ja Taimi vastasivat alkuun myös sota-asioista, koska erillistä ”sotaministeriötä” ei ollut. Haapalaisen oli tarkoitus vastata sodanjohdon operatiivisista ja Taimen logistisista kysymyksistä. Käytännössä Haapalaisen on sanottu keskittyneen enemmän samanaikaiseen tehtäväänsä punakaartien ylipäällikkönä, kun taas Taimi omaksui enemmän ”sotaministerin” roolin. Juovuksissa rintamalla esiintynyt Haapalainen erotettiin ylipäällikkyydestä 18. maaliskuuta, mutta hän sai pitää asemansa kansanvaltuutettuna.Rinta-Tassi 1986, s. 162, 180, 189–190, 522.
Kansanvaltuuskuntaa laajennettiin 8.–11. maaliskuuta perustamalla Haapalaiselle ja Taimelle erillinen sota-asiain osasto sekä kokonaan uusi sosiaaliasiain osasto. Neljän uuden kansanvaltuutetun joukossa olivat Hilja Pärssinen ja Hanna Karhinen, joista tuli näin tavallaan Suomen ensimmäiset naisministerit, yli kahdeksan vuotta ennen puoluetoveriaan Miina Sillanpäätä.Manninen 1993, s. 85, 89. Pärssisen ura kansanvaltuutettuna jäi lyhyeksi, sillä hän pakeni Suomesta miehensä kanssa jo maaliskuun lopussa.
Ylimmäksi lainvalvojaksi eli prokuraattoriksi nimettiin entinen SDP:n puoluesihteeri Matti Turkia ja prokuraattorin apulaiseksi kansanedustaja Nestori Aronen.Rinta-Tassi 1986, s. 240–242. Kansanvaltuuskunnan sihteereinä toimivat ylioppilaat Tuure Lehén ja Yrjö Laine, jotka tulivat jo parin päivän jälkeen toisiin tehtäviin nimettyjen J. O. Arjanteen ja Jukka Lehtosaaren tilalle.Rinta-Tassi 1986, s. 163–164.
Monet sosialidemokraattisen puolueen keskeiset poliitikot, kuten Väinö Tanner ja Matti Paasivuori, tuomitsivat vallanoton ja pysyttelivät sivussa punaisesta hallinnosta. Wäinö Wuolijoki joutui jopa piileskelemään punakaartilta. Tämä mahdollisti heidän nousunsa SDP:n johtomiehiksi sisällissodan jälkeen.Rinta-Tassi 1986, s. 134–135. Työväenliikkeen vanhoista johtajista Eetu Salin ja Edvard Valpas kieltäytyivät osallistumasta vallankumoushallintoon, mutta Salin toimi jonkin aikaa komennettuna Kansanvaltuuskunnan Tiedonantajan päätoimittajana ja Valpas jatkoi Työmiehessä. Yrjö Mäkelinin asennoituminen oli hyväksyvämpi, mutta hänkään ei lopulta osallistunut punaiseen hallitukseen.Rinta-Tassi 1986, s. 130–133.
Kansanvaltuuskunnan alainen hallinto Kun valtion keskushallinnon virkamiehet julistivat Virkamiesyhdistysten keskusliiton päätöksellä 29. tammikuuta lakon ja kieltäytyivät palvelemasta punaista hallitusta, kansanvaltuuskunnan alaisuuteen jouduttiin järjestämään uusi punainen keskushallinto, johon rekrytoitiin noin 500 henkilöä sosialidemokraattisesta puolueesta ja ammattijärjestöistä. Joitakuita jouduttiin painostamaan mukaan, toiset ilmoittautuivat oma-aloitteisesti. Lakon ulkopuolelle jääneitä vanhoja virkamiehiä myös ylennettiin esimiestensä paikalle. Lisäksi muutamia nuoria ylioppilaita ilmoittautui vapaaehtoisesti vallankumoushallinnon palvelukseen.Rinta-Tassi 1986, s. 140–150, 249–255, 500.Haapala & Hoppu, s. 251–252.Piilonen 1993, s. 539, 553–554.
Eräiden valtion keskusvirastojen tilalle perustettiin uudet vastaavat elimet, joiden nimissä sana ”hallitus” korvattiin sanalla ”neuvosto”.Piilonen 1993, s. 539.