Kreikan–Turkin sota 1919–1922 käytiin Kreikan ja Turkin kansallisen liikkeen välillä ensimmäisen maailmansodan jälkeen, toukokuusta 1919 lokakuuhun 1922, kun Osmanien valtakunnan alueita suunniteltiin jaettavaksi maailmansodan voittajavaltioiden kesken. Turkissa sota tunnetaan Turkin itsenäisyyssodan länsirintamana (, ), Kreikassa sen sijaan Vähän-Aasian sotaretkenä () tai Vähän-Aasian katastrofina ().
Välittömät syyt ja seuraukset Kreikka aloitti sotaretkensä ennen kaikkea siksi, että liittoutuneet, erityisesti Ison-Britannian pääministeri David Lloyd George olivat luvanneet Kreikalle aluelaajennuksia ensimmäisessä maailmansodassa hävinneen Osmanien valtakunnan kustannuksella. Vihollisuudet alkoivat, kun Kreikan sotajoukot nousivat maihin Smyrnassa (nykyisessä Izmirissä) 15. toukokuuta 1919. Ne etenivät sisämaahan ja ottivat hallintaansa Anatolian länsi- ja lounaisosat, muun muassa Manisan, Balıkesirin, Aydınin, Kütahyan, Bursan ja Eskişehirin kaupungit. Turkin kansallinen liike sai kreikkalaisten etenemisen pysäytetyksi Sakaryan taistelussa vuonna 1921. Turkin vastahyökkäys luhisti Kreikan rintaman elokuussa 1922. Sota käytännössä päättyi, kun turkkilaiset saivat vallatuksi takaisin Smyrnan, jossa samalla syttyi suuri tulipalo.
Sodan jälkeen Kreikan hallituksen oli myönnyttävä Turkin kansallisen liikkeen vaatimuksiin ja palautettava sotaa edeltäneet rajat, toisin sanoen palautettava Itä-Traakia ja Länsi-Anatolia Turkille. Liittoutuneet hylkäsivät Sèvresin rauhansopimuksen ja alkoivat neuvotella Turkin kansallisen liikkeen kanssa Lausannessa uudesta rauhansopimuksesta. Lausannen rauhansopimus tunnusti Turkin tasavallan itsenäisyyden, ja sen alueisiin kuuluivat Vähä-Aasia, Istanbul (Konstantinopoli) ja Itä-Traakia. Kreikan ja Turkin hallitukset sopivat suuren väestönvaihdon toimeenpanemisesta.
Tausta
Maailmanpoliittiset yhteydet pienoiskuva|vasen|158px|Kreikkalaisten toivomat alueet, Megali Idea Sodan geopoliittinen tausta liittyy Osmanien valtakunnan hajottamishankkeeseen, joka oli välitön seuraus ensimmäisestä maailmansodasta ja Osmanien toimista Lähi-idän sotanäyttämöllä. Osana jakosuunnitelmaa Kolmoisentente lupasi Kreikalle maa-alueen Smyrnan ympäriltä. Sodan aikana Turkin osmanihallitus luhistui täysin, ja suuri osa sen alueista jaettiin voittajavaltioille Sèvresin rauhansopimuksella 10. elokuuta 1920.
Osmanien alueiden jaosta oli maailmansodan aikana tehty salaisia sopimuksia kuten Sykes–Picot-sopimus. Turkin siihen saakka hallitsemat arabimaat suunniteltiin jaettaviksi Britannian ja Ranskan kesken mandaattialueiksi. Suunnittelivatpa Britannia, Ranska ja Italia Vähän-Aasiankin jakamista niin, että Turkille olisi jäänyt vain sen Mustanmeren puoleinen rannikkoalue. Triple Entente oli myös luvannut niemimaan länsiosista alueita Kreikalle.
Pariisin rauhankonferenssissa vuonna 1919 Eleftherios Venizelos yritti parhaansa mukaan saada toteutetuksi kreikkalaisten vanhat toiveet (Megali Idea) laajennetusta Kreikasta, johon kuuluisivat myös kreikkalaisten asuttamat alueet Pohjois-Epeiroksessa, Traakiassa ja Vähässä-Aasiassa. Länsiliittoutuneet, varsinkin Ison-Britannian pääministeri David Lloyd George, olivat luvanneet Kreikalle ”laajoja myönnytyksiä Vähästä-Aasiasta, jos Kreikka liittyisi sotaan liittoutuneiden puolelle. Luvattuihin alueisiin kuuluivat Imbroksen (, nyk Gökçeada) ja Tenedoksen () saaret sekä osa läntistä Anatoliaa Smyrnan ympärillä, missä asui lukuisa kreikkalainen väestönosa.
Italia, Britannia ja Ranska kuitenkin allekirjoittivat 26. huhtikuuta 1917 Saint-Jean-de-Mauriennen sopimuksen, jolla Smyrna ympäristöineen luvattiin Italialle, mutta tämä sopimus menetti merkityksensä, kun Kreikka miehitti alueen. Ennen miehitystä Italian edustajat Pariisin rauhankonferenssissa olivat huolissaan siitä, että Kreikka saattaisi niin tehdä, ja he poistuivat konferenssista ja palasivat Pariisiin vasta 5. toukokuuta. Italian edustajien poissaolo teki Lloyd Georgelle helpommaksi saada Ranska ja Yhdysvallat tukemaan Kreikan vaatimuksia Länsi-Anatoliaan ja torjua Italian vaatimukset.
Lokakuussa 1918 Turkki teki voittajavaltioiden kanssa Mudroksen aseleposopimuksen. Voittajavaltiot miehittivät tällöin Istanbulin.
Joidenkin historioitsijoiden mukaan Turkin kansallinen liike perustettiin nimenomaan vastatoimena Smyrnan kreikkalaismiehitykseen. Arnold J. Toynbee selitti: ”Siihen aikaan alkanut Turkin ja Kreikan välinen sota oli puolustussota, jota turkkilaiset kävivät kotimaastaan Anatoliassa. Se oli seurausta liittoutuneiden imperialistisesta politiikasta, jota ne harjoittivat vieraassa maassa, jonka sotilaalliset resurssit ja vahvuudet aliarvioitiin täysin; sen provosoi kreikkalaisen miehitysarmeijan oikeudeton maahantulo.” Toisaalta kreikkalaisten maihinnousun Smyrnassa on väitetty olleen Eleftherios Venizeloksen suunnitelmaa Vähän-Aasian kreikkalaisväestön vapauttamiseksi, mihin innoitti Kreikassa laajaa kannatusta saanut Megali Idea -aate. Smyrnassa oli vuoden 1922 suureen tulipaloon saakka suurempi kreikkalaisväestö kuin Kreikan pääkaupungissa Ateenassa. Ennen Kreikan ja Turkin väestönvaihtoa Ateenassa oli 473 000 asukasta, kun taas turkkilaisten lähteiden mukaan Smyrnassa asui yli 629 000 kreikkalaista vuonna 1910.
Anatolian kreikkalaisväestö Kansallisuuksien jakautuminen Osmanien valtakunnassa (Anatoliassa),Osmanien virallinen tilasto 1910 Maakunnat Turkkilaisia Kreikkalaisia Armenialaisia Juutalaisia Muita Yhteensä İstanbul (Aasian puoleinen rannikko) 135 681 70 906 30 465 5 120 16 812 258 984 İzmit 184 960 78 564 50 935 2 180 1 435 318 074 Aydın (Izmir) 974 225 629 002 17 247 24 361 58 076 1 702 911 Bursa 1 346 387 274 530 87 932 2 788 6 125 1 717 762 Konya 1 143 335 85 320 9 426 720 15 356 1 254 157 Ankara 991 666 54 280 101 388 901 12 329 1 160 564 Trabzon 1 047 889 351 104 45 094 – – 1 444 087 Sivas 933 572 98 270 165 741 – – 1 197 583 Kastamonu 1 086 420 18 160 3 061 – 1 980 1 109 621 Adana 212 454 88 010 81 250 – 107 240 488 954 Biga 136 000 29 000 2 000 3 300 98 170 398 Yhteensä% 8 192 58975,7 % 1 777 14616,42 % 594 5395,5 % 39 3700,36 % 219 4512,03 % 10 823 095 Ekumeenisen patriarkaatin tilasto 1912 Yhteensä% 7 048 66272,7 % 1 788 58218,45 % 608 7076,28 % 37 5230,39 % 218 1022,25 % 9 695 506 Yhtenä syynä Kreikan sotaretkiin Vähässä-Aasiassa oli, että alueella asui vanhastaan runsaasti kreikankielistä ortodoksikristittyä väestöä, joka tarvitsi suojelua. Alueen kreikkalaisasutus oli ikivanhaa alkuperää: jo Kreikan arkaaisella kaudella siellä oli ollut joukko kreikkalaisia kaupunkivaltioita (jotka tosin välillä olivat joutuneet Persian alaisuuteen mutta itsenäistyneet jälleen persialaissotien tuloksena). Juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa Osmanien valtakunnan alueella asui noin 2,5 miljoonaa kreikkalaista. Tutkijat ovat kuitenkin kyseenalaistaneet, olivatko kreikkalaiset silloin enää enemmistönä Kreikan vaatimilla alueilla. Ceder James Lowe ja Michael L. Dockrill ovat väittäneet, että Kreikan vaatimukset Smyrnaan nähden olivat vähintäänkin kyseenalaisia, sillä Smyrnan vilajeetissa kreikkalaiset muodostivat ehkä juuri ja juuri enemmistön, todennäköisemmin kuitenkin vain suuren vähemmistön, keskellä muutoin jo tuolloin lähes täysin turkkilaista Anatoliaa. Tarkka lukumäärä on vaikeasti selvitettävissä, koska turkkilaisissa tilastoissa väestö jaoteltiin uskonnon, mutta ei syntyperän, kielen tai sen perusteella, mihin kansallisuuteen kukin itse katsoi kuuluvansa. Toisaalta brittiläiset ja amerikkalaiset tilastot vuodelta 1919 viittaavat siihen, että kreikkalaisväestö oli suurin Smyrnassa, 375 000, kun taas muslimeja oli 325 000.
Kreikan pääministeri Venizelos ilmoitti erään brittiläisen sanomalehden haastattelussa, että ”Kreikka ei ole sodassa islamia vastaan, vaan anakronistista Osmanien hallitusta ja sen korruptoitunutta, häpeällistä ja veristä hallintoa vastaan mielessään ajatus sen karkottamisesta alueita, joissa enemmistö asukkaista on kreikkalaisia.”
Sèvresin neuvottelupöydässä Venizelos lienee liioitellut Anatolian kreikkalaisväestön vaaranalaista asemaa saadakseen tukea liittoutuneiden hallituksilta. Esimerkiksi nuorturkkilaiset eivät enää silloin olleet vallassa Turkissa, mikä osaltaan teki hänen perustelunsa vähemmän vakuuttaviksi. Useimmat nuorturkkilaishallituksen jäsenet olivat maailmansodan loppuvaiheessa paenneet maasta, ja Istanbulissa toiminut osmanihallitus oli jo Britannian valvonnassa. Lisäksi Venizelos oli jo maailmansodan alkuvaiheessa, ennen kreikkalaisten kansanmurhaa, ilmoittanut pyrkivänsä laajentamaan Kreikan alueita osmanien kustannuksella. Kirjeessään Kreikan kuningas Konstantin I:lle tammikuussa 1915 hän oli kirjoittanut: ”Minulla on se vaikutelma, että myönnytykset Kreikalle Vähässä-Aasiassa ... olisivat niin mittavat, että toinen yhtä laaja eikä vähemmän rikas Kreikka tulisi liitetyksi voittoisissa Balkanin sodista kehkeytyneeseen, entiseen verrattuna kaksinkertaiseen Kreikkaan.”
Kreikan sotaretki päättyi tappioon, ja ilmeisesti se tuli yllyttäneeksi vastapuolta vielä enemmän juuri sellaisiin julmuuksiin, jotka sillä oli tarkoitus torjua. Arnold J. Toynbeen mukaan Britannian ja Kreikan politiikka ja Pariisin rauhankonferenssin päätökset johtivat ratkaisevina tekijöinä niihin julmuuksiin, joihin molemmat osapuolet syyllistyivät sodan aikana ja sen jälkeen. Hänen mukaansa ”Pontoksen” kreikkalaiset ja Kreikan valloittamien alueiden turkkilaiset joutuivat pahoin kärsimään ainakin osittain Venizeloksen ja Lloyd Georgen Pariisissa tekemien virhearvioiden vuoksi.
Kreikkalainen nationalismi
pienoiskuva|oikea|195px|Kreikan kuningaskunta ja kreikkalaisten diaspora Balkanilla ja Vähässä-Aasiassa Pariisin rauhankonferenssiin toimitetun kreikkalaisen kartan mukaan. Yhtenä aiheena sodan aloittamiseen oli yritys toteuttaa Megali idea, joka oli kauan ollut kreikkalaisen nationalistien keskeisenä tavoitteena. Megali idea oli irredentistinen pyrkimys muodostaa suur-Kreikka, joka ulottuisi Egeanmeren kummallekin puolelle ja joka käsittäisi nekin kreikkalaisten asuttamat alueet, jotka olivat jääneet alun perin varsin suppean Kreikan kuningaskunnan ulkopuolelle. Siitä saakka kun Kreikka oli itsenäistynyt osmanien valtakunnasta vuonna 1830, Megali idealla oli suuri merkitys Kreikan politiikassa. Kreikkalaiset poliitikot olivat pitäneet monia puheita ”Kreikan kuningaskunnan laajenemisen historiallisesta välttämättömyydestä”. Esimerkiksi kreikkalainen poliitikko Iohannis Kolettis ilmaisi ajatuksen Kreikan kansalliskokouksessa vuonna 1844 seuraavasti: ”Hellenismillä on kaksi suurta keskusta. Ateena on kuningaskunnan pääkaupunki. Konstantinopoli on suuri pääkaupunki, Kaupunki, kaikkien kreikkalaisten unelma ja toivo.”
Megali idea ei ollut pelkästään 1800-luvun nationalismin tuote. Tietyssä mielessä sillä oli syvät juuret monien kreikkalaisten uskonnollisessa tietoisuudessa. Tavoitteena oli palauttaa Konstantinopoli kristityille ja herättää henkiin kristitty Itä-Rooman (Bysantin) valtakunta, joka oli tuhoutunut vuonna 1453. Siitä lähtien Hagia Sofian ja kaupungin palauttaminen kristityille oli sukupolvesta toiseen ollut jatkuvasti Kreikan ortodoksikristittyjen hartaana toiveena. Paitsi Konstantinopolia, Megali idea koski monia muitakin kreikkalaisten vanhastaan asumia alueita kuten Kreetaa, Thessaliaa, Epeirosta, Makedoniaa, Traakiaa, Egeanmeren saaria, Kyprosta, Vähän-Aasian länsirannikkoja ja Pontosta Mustanmeren rannalta. Monet näistä alueista liitettiinkin Kreikkaan vuosien 1912–1913 Balkanin sotien tuloksena tai jo aikaisemmin, ei kuitenkaan Vähän-Aasian alueita, jotka olivat kautta aikojen olleet oleellinen osa kreikkalaista maailmaa ja joissa kreikkalainen kulttuuri oli vallitsevana. Kreikkalaiset olivatkin asuneet siellä jo tuhansia vuosia, kun taas turkkilaiset olivat saapuneet alueelle vasta 1100-luvulta lähtien, heistä ensimmäisinä seldžukit.
Kreikan kansallinen skisma