Suomen kieli eli suomi on uralilaisten kielten itämerensuomalaiseen ryhmään kuuluva kieli, jota puhuvat pääosin suomalaiset. Suomessa suomen kieltä puhuu äidinkielenään noin 4,7 miljoonaa ja toisena kielenään taas noin 0,5 miljoonaa ihmistä, ja puhujamäärä on laskussa. Suurimmat suomea puhuvat vähemmistöt ovat Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä. Itämerensuomalaisista kielistä suomi on puhujamäärältään selvästi suurin.

Suomen kieli on voimakkaasti taipuva, agglutinoiva kieli. Sanajärjestys on toissijainen, lauseenjäsenten perusjärjestys on subjekti–predikaatti–objekti ja määrite käy useimmiten pääsanansa edellä. Suomessa on kahdeksan vokaalia ja 13 konsonanttia, mikäli eräitä lainasanoissa esiintyviä äänteitä ei lueta mukaan.

Suomen kielen kirjoittamiseen käytetään latinalaista kirjaimistoa, johon kuuluu yhteensä 29, joskus 31, kirjainta.

Suomen kieltä tutkiva kielitieteen ala on fennistiikka.

Puhujamäärä ja -alue

Suomen kieltä puhutaan enimmäkseen Suomessa, jossa sitä puhui vuoden 2023 lopussa äidinkielenään 4,8 miljoonaa ihmistä, joka on 85 % maan asukkaista. Suomenkielisten osuus Suomen väestöstä on viime vuosikymmeninä pienentynyt, sillä esimerkiksi vuonna 1980 maan väestöstä 93,5 prosenttia puhui suomea. Nykyisin Suomessa on arviolta puoli miljoonaa ihmistä, jotka puhuvat suomea toisena kielenä. Suomenruotsalaisista valtaosa osaa suomea ainakin jonkin verran, sillä vain 20 prosenttia arvioi suomen kielen taitonsa heikoksi tai olemattomaksi. Suomessa asuvista ulkomaalaistaustaisista arviolta kolme neljästä osaa suomea vähintään keskitasolla. Suomen perustuslain mukaan maan kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi.

pienoiskuva|Suomenkielisten suhteellinen määrä Suomen kunnissa vuonna 2020.

Pohjois-Ruotsissa Tornionjokilaaksossa, Kiirunassa ja Jällivaarassa puhutaan meänkieltä, jota voidaan historiallisesta ja rakenteellisesta näkökulmasta pitää suomen kielen murteena, mutta kielipoliittisesti ja identiteettisyistä sitä pidetään nykyään erillisenä kielenä. Sillä on oma kirjakieli, joka eroaa suomen yleiskielestä. Meänkielellä on arvioitu olevan Pohjois-Ruotsissa 20 000 – 35 000 ja lisäksi muualla 15 000 – 25 000 puhujaa. Ruotsissa asuu myös satoja tuhansia ruotsinsuomalaisia, jotka ovat enimmäkseen muuttaneet sinne toisen maailmansodan jälkeen. Heidän määräänsä on vaikea arvioida, koska kieltä ei Ruotsissa tilastoida. Vuoden 2015 kyselyn mukaan Ruotsissa asui 420 000 henkilöä, jotka puhuivat tai ymmärsivät suomea tai meänkieltä. Sekä suomi että meänkieli ovat olleet Ruotsissa virallisia vähemmistökieliä vuodesta 1999.

Norjan pohjoisosassa asuvat kveenit ovat pitäneet puhumaansa kieltä sekä suomen murteena että omana kielenään. Arviot kveenin kielen puhujien määrästä vaihtelevat 2 000 ja 8 000:n välillä. Norjan kveeniliiton arvion mukaan kveenejä on noin 10 000 ja heistä 5 000 – 7 000 puhuu kieltä ainakin jonkin verran.Lindgren, Anna-Riitta & Eskeland, Tuula & Norman, Marjatta: Osima ja Baskabusk – monet suomet Norjassa? – Jönsson-Korhola & Lindgren 2003, s. 167. Kveenillä on Norjassa virallisen vähemmistökielen asema.

Venäjällä perinteinen suomea puhuva väestöryhmä olivat inkeriläiset, joiden lukumäärä on kuitenkin vähentynyt, sillä nuorempi sukupolvi puhuu enimmäkseen venäjää ja monet ovat muuttaneet Suomeen. Myös Karjalan tasavallassa suomalaisten määrä on vähentynyt samoista syistä, eikä suomen kielellä enää ole siellä virallista asemaa.Lehtinen, Tapani: Suomalaisia Venäjällä. – Jönsson-Korhola & Lindgren 2003, s. 256–257. Venäjän vuoden 2010 väestölaskennassa 20 700 ihmistä ilmoitti olevansa kansallisuudeltaan suomalaisia tai inkeriläisiä ja 39 000 ilmoitti osaavansa suomea.

Suomalaisia on muuttanut siirtolaisiksi myös Pohjois-Amerikkaan. Muutto oli voimakkaimmillaan vuosina 1880–1930, ja sen seurauksena Yhdysvaltoihin ja Kanadaan syntyi suomea puhuvia yhteisöjä, joiden käyttämää kieltä on kutsuttu amerikansuomeksi.Jönsson-Korhola, Hannele: Pussaa se peipipoki kitsistä petiruumaan: Suomalaiset ja suomen kieli Amerikassa. – Jönsson-Korhola & Lindgren 2003, s. 389, 409. Vuosien 2009–2013 tietojen mukaan Yhdysvalloissa suomea käytti kotikielenä 26 000 ihmistä. Kanadan väestönlaskennassa vuonna 2011 suomea äidinkielenään puhui 17 000 ihmistä. Näitä väestöryhmiä kutsutaan amerikansuomalaisiksi ja kanadansuomalaisiksi.

Luokittelu

Genealogisen eli kielen alkuperään perustuvan luokittelun mukaan suomen kieli kuuluu uralilaisen kielikuntaan. Uralilaisia kieliä on yli 30, ja niitä puhutaan Euroopan pohjois- ja itäosissa, Unkarissa ja sen lähialueilla sekä Siperiassa. Ne voidaan jakaa kahteen pääryhmään, suomalais-ugrilaisiin kieliin ja samojedikieliin. Suomen lähimpiä sukukieliä ovat itämerensuomalaiset kielet, kuten karjala ja viro. Kaukaisempaa sukua ovat esimerkiksi saamelaiskielet ja unkari. Uralilaiset kielet ovat kehittyneet uralilaisesta kantakielestä.

Morfologisen typologian kannalta suomea pidetään usein agglutinoivana kielenä, eli kieliopilliset merkitykset ilmaistaan affikseilla, jotka liitetään sanavartalon perään ja voidaan erottaa selvästi toisistaan: esimerkiksi talo+i+ssa+ni+kin. Agglutinaatiota on pidetty uralilaisille kielille ominaisena piirteenä. Toisaalta suomi ei ole puhtaasti agglutinoiva kieli vaan siinä on myös fleksiokielten piirteitä, koska esimerkiksi sanassa vesiin sanavartalo, monikko ja illatiivi ovat sulautuneet yhteen eikä affikseja voi erottaa toisistaan. Suomea onkin kutsuttu myös kvasiagglutinoivaksi kieleksi.Lehtinen 2007, s. 54. Suomessa alkuperäinen uralilaisten kielten agglutinaatio on kuitenkin säilynyt paremmin kuin esimerkiksi virossa. Synteettisissä kielissä yhdessä sanassa voi olla paljon erilaisia morfeemeja ja sanat ovat pitkiä, kun taas analyyttisissä kielissä vastaavat merkitykset ilmaistaan erillisillä sanoilla. Tämän jaottelun mukaan suomi on synteettinen kieli, mikä on tyypillistä uralilaisille kielille, kun taas useimmat indoeurooppalaiset kielet ovat analyyttisia.Lehtinen 2007, s. 53–54.

Sanajärjestystypologia jakaa kielet sen mukaan, missä järjestyksessä subjekti, objekti ja verbi ovat neutraalissa väitelauseessa. Suomi kuuluu SVO-kieliin, mikä näkyy esimerkiksi lauseessa Elli suuteli Ollia. Toisaalta suomi ei ole puhdas SVO-kieli, koska sanajärjestys voi vaihdella asiayhteydestä ja painotuksesta riippuen.

Variaatio

Yleiskieli, arkikieli ja puhekieli

Suomen yleiskieli on kaikille suomen kielen puhujille yhteinen kielimuoto, joka noudattaa yleisesti hyväksyttyjä normeja. Koska yleiskieltä käytetään etenkin kirjoituksessa ja se on puhutusta kielestä selvästi erillinen kielimuoto, sitä kutsutaan myös kirjakieleksi. Puhuttua yleiskieltä käytetään lähinnä lukupuhunnassa, kun esimerkiksi valmiiksi kirjoitettua esitelmää luetaan ääneen julkisessa tilanteessa.Lehikoinen 1995, s. 90–91. Lukupuhuntaa käytetään myös Yleisradion uutislähetyksissä. Suomen yleiskieli perustuu vanhoihin murteisiin, ja siihen on yhdistetty tietoisesti eri murteita. Yleiskielessä on vain harvoja piirteitä, joita ei ole otettu suoraan jostain murteesta: sanaston lisäksi niitä ovat lähinnä vain d-äänne (esim. sanassa padan) ja konsonanttiyhtymä ts (esim. metsä).

Arkikieli on epämuodollista ja epävirallista kielenkäyttöä, joka poikkeaa neutraalista yleiskielestä ja asiatyylistä. Arkikielisyyksiä käytetään runsaasti etenkin puhekielessä mutta nykyisin aiempaa enemmän myös kirjoitetussa kielessä. Monesta aluksi arkikielisestä sanasta on ajan myötä tullut yleiskielinen. Tällaisia ovat esimerkiksi monet lyhentymällä syntyneet sanat, muodostustavaltaan uudenlaiset sanat ja toisesta kielestä mukautetut sanat.

Puhuttu suomen kieli on usein niin sanottua yleispuhekieltä, joka eroaa yleiskielen normeista mutta ei sisällä millekään murteelle tai alueelle tyypillisiä piirteitä. Puhekielessä tavallista koko Suomessa on esimerkiksi a:n ja ä:n katoaminen olla- ja ei-sanojen edellä: meill-oli, siin-ei. Myös i katoaa yleisesti sekä sanan lopusta s:n jäljessä (osas, tulis, suureks) että diftongin lopusta sanan toisessa tavussa (punanen, antas < antaisi). Muita laajalle levinneitä piirteitä ovat yksikön käyttö monikon 3. persoonassa (ne tulee), pronominit se ja ne ihmisistä puhuttaessa ja minä- ja sinä-pronominien lyhyet asut, kuten mä(ä), mun ja mulla. Yleistä on myös passiivin käyttö monikon 1. persoonassa (me mennään), tiettyjen verbien pikapuhemuodot (ei oo, ei mee, ei tuu) ja pronominit toi ’tuo’ ja noi ’nuo’.

Suomen puhekielessä on kuitenkin paljon vaihtelua esimerkiksi puhujan iän, koulutuksen, sosiaalisen aseman ja kotipaikan mukaan. Perinteisesti on tutkittu etenkin eri alueiden murteiden välisiä eroja. Nykyään ihmiset muuttavat paljon paikasta toiseen, ja myös media tasoittaa kielellisiä eroja. Silti eri puolella Suomea puhutaan yhä eri tavoin. Murteella voidaan ilmaista paikallista identiteettiä, ja murteen niin sanottu nuotti eli prosodia voi säilyä silloinkin, kun ihminen puhuu muuten yleiskieltä. Tasoittunutta murretta, jossa kuitenkin on joitain alueellisia piirteitä, kutsutaan aluepuhekieleksi.

Murteet

pienoiskuva|1) Lounaismurteet2) Hämäläismurteet3) Etelä-Pohjanmaan murre4) Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet5) Peräpohjalaiset murteet (meänkieli ja kveeni mukaan luettuna)6) Savolaismurteet7) Kaakkoismurteet

Suomen kielen murteista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä niin sanottuja vanhoja aluemurteita. Siksi murrekartoissa esitetään vuoden 1938 kuntajako ja suomen murteiden puhuma-alueeseen luetaan mukaan Neuvostoliitolle luovutetut alueet, Inkerinmaa, Ruotsin Länsipohja ja Norjan Ruija. Toisaalta ruotsinkielisiä Suomen rannikkoalueita ei ole otettu mukaan.Lehikoinen 1995, s. 105–107. Perinteisen murretutkimuksen kannalta aito murre on alkanut hävitä yleiskielen vaikutuksen, oppivelvollisuuden ja vilkastuvan muuttoliikkeen myötä 1900-luvun alussa.Rapola 1990, s. 17–20. Murteita voidaan pitää osittain väistyvänä kielimuotona, ja niiden väliset erot ovat vähitellen tasoittuneet, mutta toisaalta ne ovat yhä myös elävää kieltä. Ihmiset voivat esimerkiksi käyttää murresanoja, joita eivät välttämättä edes tunnista murteellisiksi.

Suomen murteet jaetaan perinteisesti kahtia länsimurteisiin ja itämurteisiin. Vastakkaisuus ei ole vain kielellinen, vaan eroja on myös muussa kansanomaisessa henkisessä ja aineellisessa kulttuurissa, kuten ruokataloudessa, työkaluissa, vaatteissa ja rakennuksissa. Länsimurteiden alueelle tyypillistä on ollut vakiintunut kyläasutus ja peltoviljely, idässä puolestaan haja-asutus, kaskenpoltto ja eräkulttuuri.Lehikoinen 1995, s. 107. Vakiintunut käsitys murrejaosta perustuu lähinnä tiettyihin äänne- ja muotorakenteen piirteisiin, niiden historiallisen kehitykseen ja asutushistoriaan.

Ryhmien selvin ero on kirjakielen d-äänteen edustus. Lännessä sen tilalla on r (paran ’padan’, lehren ’lehden’, saara ’saada’), mutta idässä d katoaa (paan, lehen, saaha).Lehikoinen 1995, s. 109–111; Rapola 1990, s. 33–34. Myös kirjakielen ts:n vastineet eroavat: lännessä mettä ’metsä’, kattoo ’katsoo’ ja idässä mehtä, kahtoo.Lehikoinen 1995, s. 112–113; Rapola 1990, s. 38–39. Länsimurteissa on tyypillistä diftongien avartuminen (nuari ’nuori’, tyämiäs ’työmies’, viaras ’vieras’), itämurteissa puolestaan pitkän a:n ja ä:n diftongiutuminen (moa ’maa’, peä ’pää’, kaloa tai kalloo ’kalaa’, leipeä tai leipee ’leipää’).Lehikoinen 1995, s. 116; Rapola 1990, s. 56–60. Länsimurteissa esiintyy f-äänne ja sanan alussa voi olla kaksi konsonanttia, toisin kuin itämurteissa: esimerkiksi kaffe, fati, klasi, trappu, idässä kahvi, vati, lasi, rappu.Lehikoinen 1995, s. 115. Tunnettuja ovat myös sanastoerot: lännessä vihta ja idässä vasta; lännessä sukkaa kudotaan mutta idässä neulotaan; en kehtaa tarkoittaa lännessä ’minua ujostuttaa’, idässä taas ’en viitsi’.Lehikoinen 1995, s. 121; Rapola 1990, s. 77–79.