Kaarle I (engl. Charles I) ; (19. marraskuuta 1600 Fife, Skotlannin kuningaskunta – 30. tammikuuta 1649 Lontoo, Englannin kuningaskunta) oli Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuningas vuosina 1625–1649. Hän oli edellisen kuninkaan, Jaakko I:n ja kuningatar Anna Tanskalaisen poika.
Kaarlen hallituskautta leimasivat kiistat ja valtakamppailu parlamentin kanssa. Uskontokysymyksissä Kaarle kannatti seremoniallista ”korkea-anglikaanisuutta”, joka edusti tavallaan keskitietä katolisuuden ja tiukan linjan protestanttisuuden välillä. Tämä raivostutti puritaaneja, jotka halusivat viedä Englannin uskonpuhdistuksen huomattavasti anglikaaneja pitemmälle ja syyttivät Kaarlea pyrkimyksestä palauttaa katolisuus.
Parlamentti ei suostunut rahoittamaan Kaarlen sotia Espanjan silloista kuningaskuntaa ja Ranskaa vastaan, mistä syystä Kaarle otti rahoituksen muun muassa pakkolainoina parlamentin päätösvallan ohi. Parlamentti oli huolissaan saavutetusta asemastaan, jonka mukaan kuningas ei saanut säätää uusia veroja ilman parlamentin lupaa, ja julkaisi Petition of Rights -valituskirjelmän, jossa vedottiin osin jo Magna Cartasta periytyviin kansalaisoikeuksiin. Kaarle hallitsi tämän jälkeen 11 vuotta ilman parlamenttia, mutta kun Kaarlen toimien seurauksena Skotlannin sotajoukot miehittivät Englannin pohjoisosat kuten Newcastlen, Northumberlandin ja Durhamin vaatien suuria lunnaita tai sotakorvauksia, oli parlamentti jälleen kutsuttava kokoon rahoituksen saamiseksi.
Vuonna 1640 koolle kutsutun niin sanotun pitkän parlamentin ja Kaarlen välit kriisiytyivät Kaarlen yritettyä muun muassa vangita viisi vastustajaansa alahuoneessa. Tämä johti lopulta Kaarlen ja parlamentin kokoamien joukkojen väliseen Englannin sisällissotaan vuonna 1642. Skotlannin asetuttua parlamentin puolelle Kaarle lopulta antautui vuonna 1646, ja hänet vangittiin. Hän pakeni vankilasta seuraavana vuonna ja yritti aloittaa uuden sisällissodan. Sen kuihduttua Kaarle tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin vuonna 1649. Valtaan nousi nyt parlamentin valiojoukkoja johtanut puritaani Oliver Cromwell.
Kiistat ja riidat vaivasivat Kaarlea koko hänen hallituskautensa ajan. Ne johtivat lopulta sisällissotiin, ensin Skotlannin kanssa vuodesta 1637, Irlannissa vuodesta 1641 ja sitten Englannissa vuosina 1642–1646 ja 1648. Sodat jakoivat kansan syvästi, ja historioitsijat ovat edelleen eri mieltä konfliktin todellisista syistä, mutta on selvää, että Kaarle ei ollut menestynyt hallitsijana.
Suku, Albanyn herttua
Kaarle eli Charles syntyi Dumfermlinen palatsissa Fifessa, Skotlannissa marraskuussa 1600 Jaakko VI:n ja kuningatar Anna Tanskalaisen toiseksi vanhimpana poikana. Hänellä oli kuusi sisarusta, joista vanhin veli, kruununperijä Henry Frederick kuoli 18-vuotiaana ja Elizabet oli Böömin kuningatar.
Charles ei syntynyt täysiaikaisena, ja hänet mainitaan Guinnessin ennätystenkirjassa Britannian lyhyimpänä kuninkaana (162 cm). Prinssi Charles ei vielä kolmivuotiaanakaan osannut kävellä. Kun Englannin kuningatar Elisabet I kuoli vuonna 1603 ja Skotlannin kuningas Jaakko VI:sta tuli Englannin kuningas nimellä Jaakko I, prinssi Charles jätettiin Skotlantiin lastenhoitajien ja palvelijoiden huostaan, koska pelättiin pitkän matkan olevan vahingollinen pojan hauraalle terveydelle. Hän muutti heinäkuussa 1604 Englantiin, jossa hänet annettiin Sir Robert Careyn hollantilaissyntyisen vaimon Alletta Hogenhove Careyn hoitoon. Carey opetti prinssi Charlesin kävelemään ja puhumaan ja pani hänet käyttämään espanjalaisesta nahasta ja messinkinastoista tehtyjä saappaita, joiden oli tarkoituksena oli vahvistaa hänen heikkoja nilkkojaan. Aikuisena Kaarle oli 162 senttiä pitkä.
Walesin prinssi Charlesin isoveli Henry Frederick, Walesin prinssi ei kohdellut pikkuveljeään hyvin, mutta silti Charles ihaili tätä. Vuonna 1603 Charlesista tuli Albanyn herttua Skotlannissa, ja vuonna 1605 hän sai Yorkin herttuan arvon Englannissa, kuten kuningasperheen toiseksi vanhimmalle pojalle kuului. Kun Henry vuonna 1612 kuoli 18-vuotiaana lavantautiin, Charlesista tuli kruununperillinen ja sen jälkeen Walesin prinssi ja Chesterin jaarli marraskuussa 1616.
Jaakko I:n suosikkihoviherralla Buckinghamin herttua George Villiersillä oli suuri vaikutus nuoreen Charlesiin. Villiers matkusti Walesin prinssi Charlesin mukana Espanjaan vuonna 1623 neuvottelemaan avioliiton solmimisesta tämän ja kuningas Filip III:n tyttären, infanta Maria Annan välillä. Avioliitosta ei tullut kuitenkaan mitään, koska espanjalaiset halusivat Walesin prinssin kääntyvän katolilaiseksi. Palattuaan lokakuussa sekä prinssi että herttua vaativat Jaakko I:ltä sodan julistamista Espanjalle.
Protestanttineuvonantajiensa kannustamana Jaakko I kutsui parlamentin koolle saadakseen sotaan tarvittavan rahoituksen. Jaakko myös pyysi parlamenttia hyväksymään avioliiton Walesin prinssi Charlesin ja Ranskan prinsessa Henrietta Marian välillä. Charles oli tavannut Henriettan Pariisissa kosiomatkallaan Espanjaan. Henrietta Maria oli Ludvig XIII:n sisar, heidän isänsä Henrik IV oli kuollut näiden lapsuudessa mutta äiti, leskikuningatar Maria de' Medici vaikutti lapsiinsa edelleen vahvasti. Parlamentti hyväksyi liiton, mutta oli erittäin kriittinen aiempaa naittamisyritystä kohtaan. Jaakko kärsi monista sairauksista, minkä vuoksi hänen oli erittäin vaikea kontrolloida parlamenttia. Jaakon valtakauden viimeisenä vuotena todellinen valta oli prinssi Charlesilla ja Buckinghamin herttua George Villiersillä. pienoiskuva|Yorkin ja Albanyn herttua Charles 11-vuotiaana vuonna 1611 pienoiskuva|Walesin prinssi Charles vuonna 1623 pienoiskuva|Kaarle I ja puoliso, kuningatar Henrietta Maria, Daniel Mytens 1631
Kuningas, avioliitto ja hallituskauden alku Kaarlesta tuli kuningas Jaakko I:n kuoltua 27. maaliskuuta 1625, ja hän avioitui 13. kesäkuuta Canterburyssa yhdeksän vuotta nuoremman, 15-vuotiaan Ranskan prinsessa Henrietta Marian kanssa. Ensimmäinen parlamentti, jonka kuningas avasi toukokuussa, oli katolista puolisoa vastaan. Se pelkäsi, että Kaarle saattaisi poistaa katolilaisuuteen kohdistuneet rajoitukset ja heikentää protestanttisuuden virallista asemaa. Vaikka hän kertoi parlamentille, ettei höllennä rajoitteita, salaisella sopimuksella lankonsa Ludvig XIII:n kanssa hän lupasi päinvastaista. Kaarle kruunattiin 2. heinäkuuta 1626 Westminster Abbeyssa ilman puolisoaan, joka roomalaiskatolisena ei saanut osallistua Englannin kirkon seremoniaan. Pariskunnalle syntyi kaikkiaan yhdeksän lasta, joista kolme poikaa ja kolme tytärtä eli aikuisiksi asti.
Epäluuloa Kaarlen uskonnollisia käytäntöjä kohtaan lisäsivät jumaluusoppinut Richard Montagun ympärillä käydyt kiistat. Pamfletissaan Montagu vastusti Jean Calvinin opetuksia, ja tämä raivostutti puritaanit. Parlamentin alahuoneen puritaanijäsen John Pym hyökkäsi Montagun pamflettia vastaan, ja se sai Montagun kirjoittamaan uuden, Kaarle I:lle osoitetun pamfletin Apello Caesarem (latinaksi "Vetoan keisariin", viitaten Pyhän Apostoli Paavalin juutalaisvainoja vastaan tekemään vetoomukseen). Kaarle I tarjosi Montagulle suojeluksensa, mikä sai monet puritaanit kääntymään vihamielisiksi kuningasta kohtaan.
Kaarle keskittyi valtakautensa alkuvaiheessa erityisesti ulkopolitiikkaan. Hänen sisarensa Elisabetin aviopuoliso Fredrik V, Pfalzin vaaliruhtinas, oli menettänyt kaikki perintömaansa Pfalzissa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijalle, keisari Ferdinand II:lle. Tämä oli johtanut kolmikymmenvuotiseen sotaan, joka oli vähitellen laajentunut Euroopan protestanttien ja katolisten väliseksi sodaksi. Kaarle lupautui auttamaan Pfalzin takaisinvaltaamisessa julistamalla sodan katoliselle Espanjan kuningas Filip IV:lle, jonka hän uskoi pystyvänsä pakottamaan toimimaan puolestaan välittäjänä keisarin suuntaan.
Parlamentti myöntyi halpahintaiseen hyökkäykseen Uudessa maailmassa Espanjan siirtokuntia vastaan ajatellen, että espanjalaisten aarrelaivojen ryöstämisellä voitaisiin rahoittaa sodankäynti. Kaarle halusi kuitenkin aggressiivisempaa ja kalliimpaa toimintaa Manner-Euroopassa. Parlamentti äänesti vain 140 000 punnan avustuksesta Kaarlelle. Summa oli täysin riittämätön. Alahuone kuitenkin myönsi Kaarlelle oikeuden kerätä kahta tulliveroa: tonnage (”tonnimaksu”) ja poundage (”maksu punnalta”), mutta vain vuoden ajan, vaikka aiemmat oikeudet vuodesta 1414 oli annettu eliniäksi. Tällä tavoin alahuone toivoi ehkäisevänsä Kaarlen valtaa pakottaen hänen uudistamaan vero-oikeutensa joka vuosi.
Kaarlen liittolaiset parlamentissa Buckinghamin herttua George Villiersin johdolla kieltäytyivät hyväksymästä lakia. Vaikka parlamentti ei vuonna 1629 antanut oikeutta veronkantoon, Kaarle keräsi niitä kaikesta huolimatta. Yhdentoista vuoden tyrannia
Tammikuussa 1629 Kaarle avasi parlamentin toisen istuntokauden. Edellinen oli keskeytetty kesäkuussa 1628. Hän toivoi, että Buckinghamin herttua George Villiersin poissaollessa parlamentti vihdoin pystyisi yhteistyöhön hänen kanssaan ja myöntämään hänelle lisärahoitusta. Sen sijaan alahuoneen jäsenet alkoivat protestoida Kaarlen ilman parlamentin lupaa perimiä tullimaksuja vastaan. Kun Kaarle pyysi parlamentilta oikeutta tähän maaliskuussa, sen jäsenet pidättelivät puhemies John Finchiä tuolillaan ja samaan aikaan esittivät kolme kovaäänistä pontta kuningasta vastaan. Viimeinen näistä julisti, että jokainen, joka maksoi tulliveroja, joita parlamentti ei ollut hyväksynyt, ”olisi kohdeltava vapaan Englannin petturina ja vihollisena samanaikaisesti”.Resolutions of the Commons Rushworth, Historical Collections, I, 660. Web Archive.
Vaikka pontta ei virallisesti hyväksytty, monet jäsenistä ilmaisivat hyväksyntänsä. Myöhemmin kun parlamentti hyväksyi lisää kruunulle epäedullisia päätöksiä, Kaarle määräsi parlamentin hajotettavaksi.
Kaarle päätti selvitä ilman parlamentin rahoitusta ja teki välittömästi rauhan Ranskan ja Espanjan kanssa. Seuraavat yksitoista vuotta (1629–1640), jonka aikana Kaarle hallitsi ilman parlamenttia, tunnetaan ”Yhdentoista vuoden tyranniana” tai ”Personaalihallinnon aikana” (). Ilman parlamenttia tapahtunut hallinto oli sinänsä lainmukainen, mutta kaikesta huolimatta poikkeuksellinen kuninkaallinen toimi. Aiempina aikoina sitä olisi vielä pidetty oikeutettuna, mutta 1600-luvun puolivälissä se oli monien mielestä absolutismia.
Ilman parlamenttiakin Kaarle yhä onnistui hankkimaan varoja käyttäen hyväkseen vanhaa vuoden 1278 feodaalisäädöstä. Säädöksessä jokaisen, joka ansaitsi 40 puntaa tai enemmän vuodessa, piti osallistua kuninkaan kruunajaisiin, jotta voisi liittyä kuninkaalliseen armeijaan ritarina – Kaarle sakotti jokaista, joka ei ollut osallistunut hänen kruunajaisiinsa. Hän otti käyttöön myös vieläkin epäsuositumman veron: laivarahan (). Vuonna 1634 annettu säädös määräsi kerättäväksi laivarahan, siitäkin huolimatta että Edvard I:n ja Edvard III:n säädökset määräsivät veroa olevan mahdollista kerätä ainoastaan sodan aikana. Tämä ensimmäinen säädös ei vielä aiheuttanut paljoa vastustusta, mutta toinen vuoden 1635 säädös aiheutti. Kaarlen kolmas laivarahavaatimus vuodelta 1636 teki selväksi, että vanhanaikainen rauhanaikaisen varainkeruun kielto oli historiaa. Monet yrittivät kieltäytyä maksamasta, mutta kuninkaan tuomarit vakuuttivat, että vero oli kuninkaan erityisoikeus. Kuninkaan toimet kärjistyivät väkivaltaisuuksiksi, jotka pakottivat Kaarlen kutsumaan parlamentin koolle vuonna 1640.
Henkilö, taiteiden suosija pienoiskuva|Kuningas Kaarle I:n ratsastajamuotokuva ratsumestarinsa Monsieur de St. Antoinen kanssa, Antoon van Dyck 1633 Kaarle I oli varautunut, hänellä oli silloin tällöin ilmenevää änkytystä, hän oli itsetietoinen ja hänellä oli korkea käsitys kuninkaan vallasta, hän uskoi kuninkaiden jumalalliseen oikeuteen.