Mahmud II (20. heinäkuuta 1785 Topkapın palatsi Konstantinopoli (nyk. Istanbul) – 1. heinäkuuta 1839 Konstantinopoli) oli Osmanien valtakunnan sulttaani vuosina 1808–1839.
Hänen länsimaistavat uudistuksensa auttoivat lujittamaan Osmanien valtakuntaa sodissa kärsityistä tappioista ja alueellisista menetyksistä huolimatta.
Suku Mahmudin vanhemmat olivat sulttaani Abd-ul-Hamid I ja Nakşidil Kadın (k. 1817). Hänen äitinsä on sittemmin kumotun legendan mukaan väitetty olleen Napoleon I:n ensimmäisen vaimon Joséphine de Beauharnais'n ensimmäisen aviomiehen vuonna 1788 Ranskasta Martiniquelle matkalla olleelta laivalta kadonnut serkku Aimée du Buc de Rivéry (s. 1776), joka olisi ottanut nimen Naksh-i-Dil Haseki Sultan. Todellisuudessa Nakşidil Kadın oli georgialaista tai tšerkessiläistä alkuperää ja tuotu Konstantinopoliin jo 2-vuotiaana.
Pyrkiessään vakiinnuttamaan asemansa Osmanien suvun ainoana elossa olevana perillisenä hänen edeltäjänsä, sulttaani Mustafa IV määräsi toukokuussa 1807 syrjäytetyn serkkupuolensa Selimin III ja velipuolensa Mahmudin murhattaviksi Topkapın palatsissa. Mustafa nousi valtaistuimelle olettaen Mahmudinkin kuolleen, mutta prinssi oli piileskellyt kylpylän lämmitysuunissa. Juuri kun kapinalliset vaativat Mustafaa heinäkuussa 1808 ”luovuttamaan paikkansa arvokkaammalle”, Mahmud tuli esiin, ja Mustafa syrjäytettiin. Selim III:n tekemä uudistustyö jatkui Mahmud II:n valtakaudella. pienoiskuva|250x250px|Mahmud II valtaistuimelle noustuaan n. vuonna 1809.
Sulttaani Mahmud nousi valtaistuimelle 28. heinäkuuta 1808 vallankaappauksessa, jota johti Bayrakdar Mustafa pašša Rusçukin (nyk. Ruse Bulgaria) paikallinen mahtimies (ayan). Hän oli alun perin halunnut palauttaa valtaan Mahmudin serkkupuolen, uudistusmielisen sulttaani Selim III:n, mutta tämä oli ehditty kuristaa hengiltä konservatiivien toimesta. Vielä saman vuoden aikana janitsaarit kuitenkin kapinoivat; he surmasivat Bayrakdarin, joka toimi Mahmudin suurvisiirinä eli pääministerinä ja viivästyttivät sulttaanin uudistusohjelmaa 1820-luvun puoliväliin saakka.
Hallituskautensa alkuvaiheessa Mahmud joutui todistamaan valtakuntansa murenemista Balkanilla. Venäjän kanssa käyty sota, joka oli jatkunut katkonaisesti vuoden 1807 aselevon jälkeen, päättyi Bukarestin rauhaan 28. toukokuuta 1812, jossa Bessarabian maakunta luovutettiin Venäjälle. Vuoteen 1815 mennessä Serbia oli käytännössä itsehallinnollinen, ja kreikkalaisten itsenäisyysliike oli viriämässä. Morean (Peloponnesos) kreikkalaiset nousivat kapinaan vuonna 1821 Osmanien valtakunnan hallintoa vastaan, ja Mahmud pyysi apua Egyptin kuvernööri Muhammad Ali paššalta. Molempien osapuolten tekemien verilöylyjen jälkeen osmanien valta Kreikassa oli osittain palautettu, kunnes Britannian, Ranskan ja Venäjän yhdistetyt laivastot tuhosivat osmanien ja egyptiläisten laivaston Navarinonlahdella 20. lokakuuta 1827 Etelä-Kreikassa. Tämän jälkeen Mahmud julisti sodan Venäjälle. Osmanit kärsivät tappion Kreikan vuosien 1828–1829 vapaussodassa, menettivät Serbian ja Mahmud II tunnusti Kreikan itsenäisyyden vuonna 1830. Myös Syyrian ja Palestiinan hallinto menetettiin Egyptille 1830-luvulla.Stoneman, s. 161 pienoiskuva|Mahmud II kuvattuna John Youngin vuonna 1815 julkaistussa teoksessa A Series of Portraits of the Emperors of Turkey. Aiemmin samana vuonna Mahmud II oli suostunut nimittämään Muhammad Alin Syyrian ja Tarsoksen (Etelä-Anatolia) kuvernööriksi. Vastineeksi kreikkalaisia vastaan suorittamistaan palveluksista Muhammad Ali vaati vuonna 1831 hänelle luvattua kuvernöörin virkaa. Kun Mahmud II kieltäytyi, Muhammad Alin joukot hänen poikansa Ibrahim paššan johdolla hyökkäsivät Syyriaan, valloittivat Damaskoksen ja Aleppon, kukistivat Osmanien armeijan Konyassa vuonna 1832 ja etenivät kohti Konstantinopolia. Mahmud pyysi apua Britannialta, mutta Ranskan tukiessa Egyptiä Britannia kieltäytyi. Tällöin sulttaani kääntyi Venäjän puoleen; Venäjä lähetti laivastonsa Bosporinsalmelle ja solmi molemminpuolista puolustusta koskevan sopimuksen heinäkuussa 1833. Kostonhimon vallassa Mahmud lähetti armeijansa egyptiläisiä vastaan Syyriaan, mutta kärsi murskaavan tappion Nizipissä 24. kesäkuuta 1839 vain muutamaa päivää ennen kuolemaansa.
Mahmud II kuoli 53-vuotiaana tuberkuloosiin 1. heinäkuuta 1839. Hänet haudattiin nimeään kantavaan Sulttaani Mahmud II:n mausoleumiin Istanbuliin, joka valmistui vuonna 1840 hänen vanhemman poikansa ja seuraajansa Abd-ul-Mejidin rakennuttamana ja arkkitehtien Ohannes Dadyanin ja Boğos Dadyanin suunnittelemana.
Perintö pienoiskuva|Profeetta Muhammadia ylistävä runo kalligrafiana, jossa on Osmanien sulttaani Mahmud II:n signeeraus. Tappioista huolimatta Mahmud II oli yksi osmanien merkittävistä hallitsijoista, koska hän käynnisti valta-aikanaan useita merkittäviä hallinnollisia ja sotilaallisia uudistuksia. Aiemmat sotilaalliset tappiot ja separatistiset kapinat olivat vakuuttaneet Mahmudin siitä, että hänen armeijansa ja hallintonsa kaipasivat uudistuksia. Vuonna 1826 hän lakkautti rappeutuneen janitsaarijoukon; tuhansia sen jäseniä sai surmansa sitä seuranneessa verilöylyssä. Hän poisti ratsuväelle myönnetyt sotilasläänitykset vuonna 1831 ja perusti uuden, suoraan hänen alaisuudessaan toimivan armeijan, jonka kouluttajina toimi saksalaisia. pienoiskuva|Sulttaani Mahmud II pukeutuneena länsimaisesti, päässä fetsi, tuntemattoman taiteilijan maalaus 1839. pienoiskuva|Sulttaani Mahmud II:n hautamausoleumi kuvattuna vuosina 1860–1890. Arkkitehdit Ohannes Dadyan ja Boğos Dadyan 1840. Mahmud ei ollut ensimmäinen 1800-luvulla hallinnut sulttaani, joka yritti uudistaa valtakuntaansa, mutta hän oli ensimmäinen, joka onnistui tässä. Selim III oli yrittänyt ajaa läpi uudistuksia, mutta niiden nopeuden takia hänet syöstiin vallasta. Mahmud II onnistui kuitenkin valtakaudellaan osoittamaan, että reformit olivat paitsi mahdollisia myös tarpeellisia, mikä johti tanzimat-nimiseen uudistusten sarjaan.
Hallinnollisiin uudistuksiinsa lukeutuivat muun muassa hallituksen ministerineuvostojärjestelmän käyttöönotto, väestönlaskennan ja maanmittauksen käynnistäminen sekä postilaitoksen perustaminen vuonna 1834. Koulutuksen saralla hän määräsi perusopetuksen pakolliseksi, perusti lääketieteellisen oppilaitoksen ja lähetti opiskelijoita Eurooppaan. Lisäksi sulttaanin oikeus takavarikoida kuolleiden virkamiesten omaisuus kumottiin, ja eurooppalainen pukeutumistyyli otettiin käyttöön.
Kreikan vapaussota Kreikka oli kuulunut Osmanien valtakuntaan 1400-luvun Bysantin valtakunnan romahtamisesta lähtien. Joittenkin kreikkalaisten oli onnistunut ajan myötä nousta huomattaviin asemiin valtakunnassa, mutta oli myös niitä, jotka halusivat irti eri kansaan ja eri uskontoon kuuluvien herrojen alaisuudesta. Vuonna 1814 perustettiin itsenäisyyttä ajamaan Odessassa Venäjällä seura nimeltä Etairia Filike, joka levisi nopeasti ulkokreikkalaisten keskuudessa. Kreikassakin liike sai erityisesti Peloponnesoksen niemimaalla useita vaikutusvaltaisiakin tukijoita, kuten kleftipäällikkö Theodore Kolokotroniksen, Manin kuvernöörin Petrobey Mavromikaliksen ja Patraksen piispa Germanoksen. Liikkeen johtoon kaavailtiin aluksi Venäjän ulkoministerinä toimivaa Ioannis Kapodistriasta, mutta hänen kieltäydyttyään tehtävään valittiin Venäjän armeijan upseerina toimiva Aleksandros Ypsilantis. Helmikuussa vuonna 1821 Ypsilantiksen johtamat joukot hyökkäsivät Prut -joen yli osmanien alueelle. Pian tämän jälkeen piispa Germanos nosti kirkon salkoon vallankumouslipun Kreikan vapaussodan alkamisen merkiksi.
Mahmud II vastasi sodanjulistukseen hirttämällä patriarkan. Kreikkalaisten sotamenestys oli aluksi hyvä ja Mahmud joutui kutsumaan sotaan Egyptin käskynhaltija Muhammad Alin pojan Ibrahim paššan. Ibrahimin aikaansaamat julmuudet Peloponnesoksella aiheuttivat Ranskan ja Venäjän tuen antamisen kreikkalaisten itsenäisyyspyrkimyksille. Navarinon taistelussa 20. lokakuuta 1827, Mahmudin armeija kärsi ratkaisevan tappion länsiliittolaisille ja loi perustan aina nykyaikaan kestäneeseen Kreikan ja Turkin väliseen vihamielisyyteen.
Egyptin irtautuminen Kreikan vapaussodan päättymisen jälkeen Muhammad Ali oli pyrkinyt eroon Mahmudin hovista. Vuonna 1838 Muhammad kieltäytyi maksamasta pakkoveroa ja osmanit kärsivät tappion yrittäessä vallata provinssin takaisin. Egyptin menetys korosti osmanien vallan jatkuvaa heikkenemistä alueella.
Tanzimat
Mahmud II käsitti valtakuntansa uudistusprosessin tärkeyden Egyptin menetyksen jälkeen. Alkusoittoa tälle oli kesäkuussa vuonna 1826 tapahtunut janitsaarien kapina, joka tukahdutettiin verisesti ja jonka tuloksena joukot lakkautettiin. Mahmudin varsinainen tanzimat, uudistamisprosessi käynnistyi vuonna 1839. Hänen seuraajansa eivät kuitenkaan noudattaneet sitä ja Mahmudinkin aikaiset uudistustoimet käynnistyivät hitaasti. Hodge, Carl: Encyclopedia of the age of imperialism, 1800–1914
Vuonna 1829 Mahmud kielsi turbaanin käytön. Sen tilalle otettiin fetsi, josta tuli pakollinen päähine sotilaille ja valtion virkamiehille. Myöhemmin siitä tuli koko kansan päähine, kun taas turbaani varattiin vain uskonnollisille johtajille.
Vaimot ja jälkeläiset Mahmud II:lla oli ainakin 19 vaimoa:
Fatma Kadın (k. 1809), baş kadın (ensimmäinen puoliso) vuoden ajan ennen kuolemaansa. Alicenab Kadın (k. ennen 1839), baş kadin Fatman kuoleman jälkeen. Ainakin yhden pojan äiti. Hacıye Pertevpiyale Nevfidan Kadın (1793–1855). Mahmudin jalkavaimo jo prinssinä. Tytär Fatma Sultan syntyi kuusi kuukautta isänsä valtaistuimelle nousun jälkeen ja rikkoi haaremin sääntöjä, jotka kielsivät prinssejä saamasta lapsia ennen lopullista valtaistuimelle nousua. Baş kadin (ensimmäinen puoliso) Alicenabin kuoleman jälkeen. Ainakin yhden pojan ja neljän tyttären äiti, ja kasvatti myös Adile Sultanin, kun tämä jäi orvoksi 1830. Abdülmecid I antoi hänen lähteä pyhiinvaellukselle Mekkaan, mikä toi hänelle Haciye-tittelin. Dilseza Kadın (k. 1816), toinen kadın (sulttaanin puoliso). Ainakin kahden pojan äiti. Mislinayab Kadın (k. ennen 1825), toinen kadın (sulttaanin puoliso). Kameri Kadın (k. ennen 1825), toinen kadın (sulttaanin puoliso). Ebrirefar Kadın (k. ennen 1825), toinen kadın (sulttaanin puoliso). Bezmialem Kadın (1807–1853), georgialaista alkuperää; hänet koulutti Esma Sultan Mahmud II:n sisar ja hän työskenteli jälkimmäisen palatsin hamamissa ennen kuin hänestä tuli puoliso. Palveli kolmantena kadınina (sulttaanin puoliso) ja myöhemmin toisena kadınina vuodesta 1832. Abd-ül-mejid I:n äiti ja valide sultan.
Aşubcan Kadın (1793–1870). Vähintään kolmen tyttären äiti. Viides kadın (sulttaanin puoliso) vuonna 1811, myöhemmin toinen kadın.
Vuslat Kadın (k. 1831), kolmas kadın (sulttaanin puoliso). Zernigar Kadın (k. 1830), armenialaistaustainen; oikea nimi Maryam. Sai koulutusta Mahmud II:n sisarpuolelta Esma Sultanilta. Yhden tyttären äiti. Vuonna 1826 neljäs iqbal (sulttaanin suosikki), myöhemmin seitsemäs kadın ja lopulta kolmas kadın. Nurtab Kadın (1810–1886), neljäs kadın (sulttaanin puoliso), toimi Şevkefza Sultanin, Murad V:n äidin kasvattiäitinä. Hacıye Hoşyar Kadın (k. 1859, Mekka). Kahden tyttären äiti. Toimi ensin kolmantena ja myöhemmin toisena kadınina (sulttaanin puoliso). Oli saanut koulutusta Mustafa III:n tyttäreltä Beyhan Sultanilta. Pervizfekek Kadın (k. 1863). Ainakin kolmen tyttären äiti. Oli vuonna 1824 kuudes kadın (sulttaanin puoliso). Pertevniyal Kadın (1812–1883). Kahden pojan äiti; toinen heistä oli Abd-ül-aziz I. Toinen ikbal (sulttaanin suosikki) ja myöhemmin viides kadın (sulttaanin puoliso).