Sorbonne on suuri Pariisin yliopistojen käytössä oleva rakennuskompleksi Pariisin Latinalaiskorttelissa, 5. arrondissementissa. Se on saanut nimensä Ludvig IX:n aikaisen teologin ja hovisaarnaajan Robert de Sorbonin mukaan, joka perusti teologisen Sorbonnen kollegin. Nimitystä Sorbonne käytetään usein myös Pariisin yliopistosta sellaisena kuin se oli ennen Ranskan suurta vallankumousta ja uudestaan vuosina 1896–1971, varsinkin entisistä luonnontieteellisistä ja humanistisista tiedekunnista. Kun Pariisin yliopisto vuonna 1971 jaettiin 13 erilliseksi yliopistoksi, niistä muutamien nimissä esiintyy myös sana Sorbonne. Sorbonne (Quartier de la Sorbonne) on myös sen Pariisin 5. arrondissementtiin kuuluvan kaupunginosan virallinen nimi, jossa rakennus sijaitsee.
Rakennusryhmän ehkä tunnetuin ja näkyvin osa on vuonna 1642 valmistunut Pyhän Ursulan kappeli. Sen jälkeen kun Ranskassa kirkko vuonna 1905 erotettiin valtiosta, kappeli ei enää ole ollut kirkollisessa käytössä vaan sitä käytetään yliopistojen edustus- ja näyttelytilana.
Nykyinen käyttö
Sorbonnessa toimii Pariisin akatemian rehtorinvirasto ja Pariisin yliopistojen kanslerinvirasto. Rakennuksen opetustiloja käyttävät nykyään:
Pariisin I yliopisto, Panthéon-Sorbonne Pariisin III yliopisto, Sorbonne Nouvelle Pariisin IV yliopisto, Paris-Sorbonne Pariisin V yliopisto, Paris Descartes École pratique des hautes études
Rakennuksessa on myös École nationale des chartesin kirjasto sekä Sorbonnen kirjasto, joka on Pariisin I, III, IV, V ja VII yliopistojen yhteinen mutta hallinnollisesti Pariisin I yliopiston (Panthéon-Sorbonne) alaisuudessa.
Historia ennen nykyistä rakennusta
Teologisen kollegin perustamisesta Richelieun aikaiseen uudisrakentamiseen thumb|Sorbonnen kollegi 1500-luvulla. Alun perin Sorbonne oli Robert Sorbonin Pariisin yliopiston yhteyteen perustama teologian ylioppilaiden kollegi. Robert de Sorbon oli Ludvig IX:n aikainen hovisaarnaaja ja kuninkaan rippi-isä, jonka sukunimi johtui hänen Ardenneilla sijaitsevasta syntymäpaikastaan, Sorbonin kylästä. Yliopiston muiden kollegioiden tavoin sen tehtävänä oli majoittaa opiskelijoita sekä myös kaupungin köyhiä asunnottomia. Kaikkiaan sinne mahtui asumaan noin kaksikymmentä henkilöä. Samaan aikaan kuningas Ludvig IX luovutti sille opiskelijoiden asunnoiksi muutamia taloja Rue Coupe-Geulen varrelta vastapäätä Hôtel de Clunyä. Guillaume de Chartresin välityksellä Robert de Sorbon hankki pian kollegille muitakin rakennuksia, ja vuonna 1260 sille kuului jo suurin osa nykyisen Sorbonnen tontista. Alueella oli silloin useita rakennuksia sekä puutarha. Perustajan määräyksestä rakennusten oli oltava yksinkertaisia, ja niissä oli vietettävä hurskasta ja askeettista elämää. Vielä 1600-luvulla Sorbonne oli useamman rakennuksen ryhmä rue Coupe-Gueulen varrella, jonka nimi tuolloin muutettiin Rue de la Sorbonneksi. Se rajoittui pohjoisessa Pyhän Benediktuksen luostariin ja etelässä Calvin kollegiin. Sen yhteyteen rakennettiin 1300-luvulla kappeli, jolla oli julkisivu kadulle päin. Sorbonnen kollegista tuli myös Pariisin yliopiston teologisen tiedekunnan kokoontumispaikka.
Richelieun aikaiset uudisrakennukset
thumb|left|Richelieun kappeli. Kardinaali Armand de Richelieu, joka itsekin oli opiskellut Sorbonnessa vuosina 1606-1607, tuli sen rehtoriksi 29. elokuuta 1622 kardinaali Harleyn kuoltua. Kun rakennukset olivat silloin rappiotilassa, hän käynnisti suurisuuntaisen projektin Sorbonnen uudisrakentamiseksi. Rakennukset olivat paitsi epämukavia, myös käyneet edellisten kahdensadan vuoden aikana täysin riittämättömiksi. Kollegien tehtävä oli sitä ennen muuttunut: se ei ollut enää vain parinkymmenen henkilön majoituspaikka, vaan sinne oli perustettu myös merkittävä kirjasto ja sitä käytettiin opetustiloina. Sellaisena se tarvitsi kiireellisesti laajempia tiloja. Richelieun määräyksestä siihen yhdistettiin kaksi naapurina ollutta kollegia, Calvin ja Kahdeksantoista kollegit, ja alue uudisrakennettiin klassiseen tyyliin.
Richelieu antoi arkkitehti Jacques Lemercier’lle tehtäväksi suunnitella uudet rakennukset, joiden oli vastattava ilmeisiä tarpeita ja aikakauden makua. Projektin ensimmäisessä vaiheessa purettiin Sorbonnen ja Calvin kollegien goottilaiset rakennukset, joista vain kappeli säilytettiin. Sitäkin uudenaikaistettiin ja laajennettiin, ja sen oli määrä erottaa toisistaan kaksi yhtä suurta pihaa. Purkutyöt olivat täydessä käynnissä vuonna 1629, kun Richelieu, josta oli tullut myös Ranskan pääministeri, päätti käynnistää vielä kunnianhimoisemman rakennushankkeen.
Suunnitelma, jonka mukaan rakennuksella olisi ollut kaksi yhtä suurta pihaa, hylättiin, ja sen sijaan oli oleva vain yksi suuri piha. Sitä reunusti pohjoisessa uusi kappeli, joka sai pian monumentaaliset mittasuhteet ja täytti koko sen alueen, jossa Calvin kollegi oli ennen ollut. Rakennustyöt aloitettiin toukokuussa 1635, ja kardinaalin kuollessa vuonna 1642 ne olivat lähes valmiit. Vain kappeli, jota nykyään pidetään Lemercier’n pääteoksena ja Pariisin huomattavimpana klassisen arkkitehtuurin edustajana, oli vielä kesken. Aiguillonin herttuatar, Richelieun perijä ja hänen testamenttinsa toimeenpanija, johti töiden loppuvaihetta.
Uusi kollegi oli pinta-alaltaan kaksinkertainen entiseen verrattuna, ja siihen kuului lisäksi kappeli, johon kardinaali oli määrä haudata. Kardinaali luovutti myös osan kirjastostaan ja omaisuudestaan Sorbonnelle.
Rakennukset vallankumouksen aikana
Ranskan vallankumouksen aikana vuonna 1791 rakennukset suljettiin opiskelijoilta, ja Sorbonnen yhteisö lakkautettiin samaan aikaan kuin Pariisin ja muun Ranskan yliopistotkin. Vuonna 1794 kappeli muutettiin Järjen jumalattaren temppeliksi. Napoleon muutti sen taiteilijoiden ateljeiksi.
Sorbonne 1800-luvulla
right|thumb|Place de la Sorbonne 1800-luvun alussa Vuodesta 1806 lähtien Napoleon organisoi Ranskan opetusjärjestelmän uudelleen ja perusti Keisarillisen yliopiston (), myöhemmältä nimeltään Ranskan yliopiston (). Siihen oli yhdistetty kaikkien tasojen opetus, ja ylimmällä tasolla siihen kuului erikoiskouluja sekä viisi tiedekuntaa: luonnontieteellinen, humanistinen, teologinen, oikeustieteellinen ja lääketieteellinen tiedekunta. Kaksi viimeksi mainittua saivat käyttöönsä samat tilat, joissa vastaavat tiedekunnat olivat toimineet ennen vallankumousta, oikeustieteellinen Place du Panthéonilta ja lääketieteellinen Rue de l'École de Médicineltä, kun taas kolme muuta sijoitettiin entisiin Plessisin kollegin rakennuksiin, josta ne vuonna 1821 siirrettiin Richelieun Sorbonneen. Rakennukseen sijoitettiin myös Pariisin akatemian rehtorin toimisto.
Pierre François Dalleryn (1764-1833) määräyksestä kappeliin rakennettiin vuonna 1825 Richelieun hautakammion kunnostustöiden yhteydessä urut. Ne koottiin hänen poikansa, Louis Paul Dalleryn (1797-1875) johdolla varsin erillisistä osista. Ne vihittiin 10. heinäkuuta 1825, ja niitä soittivat Alexandre Choron sekä myös Kuninkaallisen uskonnollisen musiikin instituutin () opiskelijat. Kun kappeli vuonna 1852, Napoleon III:n aikana avattiin uudestaan, sen uusi isäntä, Félix Clément, urkujen virallinen asiantuntija, antoi Louis Paul Dallerylle itselleen tehtäväksi kunnostaa myös urut. Félix Clément kuitenkin luopui tehtävästä vuonna 1859, minkä jälkeen urkuja ei ole soitettu. Urkuparvelle ei ole helposti edes päässyt sen jälkeen, kun sinne kappelin ulkopuolelta johtaneet portaat vuonna 1885 purettiin.
Kuningasvallan palauduttua Ludvig VIII:n pääministeri Armand Emmanuel du Plessis de Richelieu halusi kunnioittaa kardinaalin muistoa tekemällä Sorbonnen entistä loisteliaammaksi. Hän rakennutti sinne 120-paikkaisen amfiteatterimaisen luentosalin. Näistä lisärakennuksista huolimatta vanhat 1600-luvun rakennukset, jotka vallankumouksen aikana olivat olleet kymmenen vuotta hylättyinä, olivat pahoin rapistuneet. Kun sinne olivat keskittyneet kaikki Pariisin akatemian humanististen tieteiden, luonnontieteiden ja teologian opiskelijat, myös tilanahtaus oli huomattava. Rakennuskompleksin kunnostamista suunniteltiin koko 1800-luvun ajan. Toisen keisarikunnan aikana tehtävä uskottiin Léon Vaudoyer'lle. Hän suunnitteli palatsin, jolla olisi ollut suuri julkisivu Rue Saint-Jacquesin puolella sekä tähtitorni. Uudisrakennuksen peruskivi muurattiin vuonna 1855, mutta hanketta ei saatu valmiiksi.
Käytännön alojen korkeakoulun () perustaminen teki tilanahtaudesta aiheutuneet ongelmat vielä polttavammiksi. Luonnontieteellisen tiedekunnan uudet opetus- ja tutkimuslaboratoriot, jotka tämä korkeakoulu rahoitti, jouduttiin sijoittamaan asuinhuoneistoihin Rue Saint Jacquesin varrelle.
Henri-Paul Nénot'n uusi Sorbonne thumb|Nénot'n uuden Sorbonnen pääovi Rue des Écolesilla thumb|Henri-Paul Nénot'n suunnitelma uudeksi Sorbonneksi
Charles Garnier'n toimesta vuonna 1880 julistettiin uusi arkkitehtikilpailu, jonka voitti hänen oppilaansa Henri-Paul Nénot. Se perustui Léon Vaudoyer'n ehdotukseen, ettei enää ollut rakennettava vain kollegi vaan todellinen luonnontieteiden ja kirjallisuuden palatsi. Nénot hylkäsi uusgoottilaisen tyylin, jonka mukaan Isossa-Britanniassa oli rakennetettu Cambridgen yliopiston uudet colleget ja Belgiassa Gandin yliopisto, ja sen sijaan rakennuksesta tuli tyylipuhdas haussmannilaisen klassismin edustaja. Nénot'n mukaan "yliopisto ei voi hylätä latinalaisen arkkitehtuurin perinteitä, ja se tarvitsee rakennuksiinsa oikeat mittasuhteet ja säännöllisyyttä."
Useista vastalauseista huolimatta vanha Sorbonne purettiin kappelia lukuun ottamatta kymmenen vuoden kuluessa, 1884-1894, kun taas uuden rakennuksen peruskivi muurattiin vuonna 1885. Presidentti Sadi Carnot vihki rakennuksen ensimmäisen, pohjoisen osan vuonna 1889 vallankumouksen satavuotisjuhlien yhteydessä. Kokonaisuudessaan rakennus valmistui vasta vuonna 1901.
Paul Nénot'n hanke oli samalla kertaa sekä yksinkertainen että suurisuuntainen. Käytettävissä olevaa aluetta oli laajennettu käsittämään Rue Saint Jacquesin, Rue Cujas'n, Rue des Écoles'in ja Rue de la Sorbonnen välinen alue kokonaisuudessaan. Korkeuserot olivat melko suuret, sillä paikka sijaitsi Montagne Sainte-Genevièven rinteessä, jossa sen eteläreuna oli selvästi pohjoisreunaa korkeammalla. Historialliseksi muistomerkiksi muodostunut kappeli, joka vei huomattavan alueen tontin keskellä, oli säilytettävä, mikä sekin osaltaan vaikeutti suunnittelutyötä. Nénot'n suunnittelema rakennusryhmä jakautui kolmeen osaan, joita erottivat toisistaan Robert de Sorbonin ja Jean de Gersonin pylväskäytävät: Pohjoiseen, Rue des Écolesin varrelle suunniteltiin suuri akateeminen palatsi, johon oli määrä sijoittaa yliopiston rehtorin ja kanslerin virkahuoneet sekä paikalla toimivien tiedekuntien kansliat. Etelään suunniteltiin joukko melko matalia siipirakennuksia useiden muunneltavissa olevien sisäpihojen ympärille. Niihin sijoitettiin luonnontieteellisen tiedekunnan laboratoriot. Jokainen osasto sai oman alansa tarpeisiin sovitetut tilat. Näiden väliin suunniteltiin rakennuksen keskeinen osa, jossa oli suuria saleja, osa niistä amfiteatterimaisia luentosaleja, ja keskuskirjasto. Tähän osaan voitiin sijoittaa monien alojen mutta varsinkin humanistisen tiedekunnan opetus.
Rakennukseen oli tarkoitus sijoittaa myös teologinen tiedekunta, joka kuitenkin lakkautettiin vuonna 1885. Sille tarkoitetut tilat sai käyttöönsä École nationale des chartes josta näin tuli École pratique es hautes étudesin ohella toinen Sorbonneen sijoittunut erikoisalan koulu.