Libyan historia ennen Libyan itsenäistymistä vuonna 1951, on pitkälti heimojen, alueiden ja kaupunkien historiaa. Se on lisäksi niiden suurvaltojen historiaa, joihin Libya on kulloinkin kuulunut. Modernin Libyan historia itsenäisenä valtiona alkaa vuodesta 1951.
Nimitys Libya oli egyptiläisten alun perin yksittäiselle berberiheimolle antama, mutta sen merkitys laajeni kreikkalaisten käytössä viittaamaan suureen osaan Pohjois-Afrikan berberiheimoja. Vaikka valtion nimellä siis onkin perusta antiikissa, on sillä alettu viitata nimenomaisesti nykyisen Libyan alueeseen vasta 1900-luvulla. Ennen 1900-lukua alueella ei myöskään ollut yhtenäistä hallintoa, joten Libyaa voidaan pitää verrattain nuorena valtiona. pienoiskuva|Tripolitania, Kyrenaika ja Fezzan Libyan kartalla.
Libyan aiempaa eriytynyttä kehitystä selittää pitkälti maantiede. Tripolitanian, Kyrenaikan ja Fezzanin erottivat toisistaan vaikeakulkuiset aavikot, ja kukin alue säilytti oman identiteettinsä aina 1960-luvulle saakka. Tripolitanian ytimen muodosti sen metropoli, Tripoli, joka vuosisatojen ajan oli toiminut Saharaa ylittäneiden karavaanireittien tukipisteenä sekä merirosvojen ja orjakauppiaiden suojasatamana. Tripolitanialla oli vahvat kulttuuriset siteet Maghrebin alueeseen, johon se myös maantieteellisesti kuului. Tripolitanialaiset kehittivät poliittisen tietoisuuden reaktiona vieraalle vallalle, ja juuri Tripolitaniassa syntyivät vahvimmat ajatukset yhtenäisestä Libyasta.
Kyrenaikaa hallitsemaan pyrkineet suurvallat eivät yrityksistä huolimatta onnistuneet ulottamaan valtaansa muutamia rannikkokaupunkeja pidemmälle. Niinpä suurin osa Kyrenaikaa jäi niiden vaikutuksen ulkopuolelle. 1800-luvulla Kyrenaikan heimoyhteiskuntaan ulottui islamilainen sanusi-lahko, joka yhdisteli piirteitä wahhabismistä ja sufilaisuudesta. Yhteinen uskonto lisäsi kyrenaikalaisten yhtenäisyyttä, ja monet heistä osoittivat päättäväisyyttä Kyrenaikan itsehallinnon säilyttämiseksi myös yhtenäisessä Libyassa.
Fezzanilla ei ollut erityisiä suhteita itään eikä länteen, sen sijaan suhteet Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan ja rannikkoon olivat pitkäaikaiset ja läheiset. Fezzanissa nojattiin perinteisten heimodynastioiden johtajuuteen.
Tärkeimmät virstanpylväät Libyan historiassa ovat olleet islamin ja arabien kulttuurin vakiintuminen alueelle keskiajalla, sekä viimeisen sadan vuoden aikana itsenäistyminen, öljyn löytyminen sekä syyskuun 1969 vallankumous, joka nosti eversti Muammar Gaddafin valtaan. Vallankumousta seurannut ajanjakso toi mukanaan useita merkittäviä muutoksia, sillä Gaddafin hallinto teki ensimmäisen vakavasti otettavan yrityksen yhtenäistää Libyan kansa ja muodostaa libyalainen valtio ja identiteetti. Lisäksi hallinto pyrki päättäväisesti monipuolistamaan taloutta öljystä saaduilla tuloilla, sekä tavoitteli arabimaailman johtajuutta. Tämän seurauksena libyalainen yhteiskunta joutui maan hallinnon harjoittaman huomattavan ohjailun ja tarkkailun alaisuuteen. Vaikka Libyan hallinto ja sen meriitit ovat herättäneet keskustelua niin maan sisällä kuin kansainvälisesti, on selvää, että Libya on nykyään olennaisesti erilainen maa kuin se oli 50 vuotta sitten. Vuoden 2011 alussa alkoivat Libyassakin hallituksenvastaiset mielenosoitukset. Esimerkkinä toimivat Tunisiassa ja Egyptissä tapahtuneet kansannousut. Syntyneen sisällissodan tuloksena Gaddafin hallinto kaatui elokuun lopuilla 2011. Gaddafi kuoli 20. lokakuuta, kun kapinalliset kukistivat viimeisen vastarintapesäkkeen Sirtin.
Esihistoria pienoiskuva|left|Libyalainen kirjoitettuna hieroglyfeinä. pienoiskuva|Libyalaista esittävä piirros Seti I:n hautakammiossa.
Arkeologiset löydöt osoittavat Libyan rannikkotasangon kuuluneen neoliittiseen kulttuuriin viimeistään 7000-vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua. Maanviljelyyn ja karjanhoitoon nojannut kulttuuri levittäytyi koko Välimeren rannikolle. Rannikosta etelään, nykyisessä Saharan autiomaassa oli tuolloin savannia, joka tarjosi runsaasti riistaa metsästäville nomadeille ja laidunmaita paimentolaisille. Vaeltelevien nomadien kulttuuri kukoisti, kunnes alue alkoi kuivua vuoden 2000 eaa. jälkeen. Savannin asukkaat hajaantuivat aavikoitumisen ja ratsumiesten hyökkäysten uhatessa, osan muuttaessa nykyiseen Sudaniin ja osan assimiloituessa berbereihin.
Berbereiden alkuperästä on spekuloitu paljon, mutta se on yhä ratkaisematon arvoitus. Arkeologiset ja lingvistiset todisteet viittaavat kuitenkin vahvasti siihen, että berbereiden esi-isät vaelsivat Etu-Aasiasta Pohjois-Afrikkaan 3000-luvun (eaa.) alussa. Seuraavien vuosisatojen aikana he levittäytyivät Egyptistä aina Niger-joelle saakka. Berberit eivät muodosta etnisesti tai kielellisesti yhtenäistä ryhmää, vaan puhuvat lukuisia afroaasialaiseen kieliperheeseen kuuluvia kieliä, eikä kansallisuusaate ole koskaan ollut berbereille läheinen. Historiallisesti berberit ovat pikemminkin samaistuneet omaan heimoon, klaaniin ja perheeseen.
Egyptistä löytyneet kaiverrukset Vanhan valtakunnan ajalta ovat aikaisimmat tunnetut todisteet berbereiden kansanvaelluksesta ja samalla varhaisimmat kirjoitetut dokumentit Libyan historiasta. Viimeistään tällöin berberiheimot tekivät ryöstöretkiä itään Niilin suistolle ja yrittävät asettua sinne asumaan. Eräs berberiheimoista tunnettiin nimellä Levu tai "libyalaiset". Keskivaltakunnan ajalla Egyptin faaraot onnistuivat saamaan nämä itäiset berberit hallintaansa ja vaativat heiltä veroja. Monet berberit palvelivat faaraoiden armeijoissa, ja jotkut berberit nousivat merkittäviinkin asemiin Egyptin hallinnossa. Vuonna 943 eaa. libyalaista alkuperää ollut Shoshenk I onnistui jopa nousemaan faaraoksi. Myös hänen seuraajiensa (22. ja 23. dynastian) eli niin sanottujen libyalaisdynastioiden hallitsijoiden uskotaan olleen berbereitä.
Antiikki pienoiskuva|vasen|pysty|Septimus Severuksen riemukaari Leptis Magnassa. Tripolitania ja foinikialaiset
Foinikialaiset kauppiaat toimivat aktiivisesti koko Välimeren alueella ennen 1100-lukua (eaa.). Monet pohjoisafrikkalaiset kaupungit ja kylät syntyivät foinikialaisten kauppa-asemien ympärille. Foinikialaisten merentakaisista siirtomaista suurin, Karthago, hallitsi 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua suurta osaa Pohjois-Afrikasta. Sen piirissä alkoi syntyä oma kulttuuri, puunilaisuus. Puunilaisten asutuksia Libyan rannikolla olivat muun muassa Oea eli Tripoli, Labdah (myöhemmin Leptis Magna) sekä Sabratha. Tämä alue sai myöhemmin nimen Tripolis, kolme kaupunkia.
Kauppiasoligarkian hallitsemalla Karthagolla oli hyvät suhteet sisämaan berberiheimoihin, mutta pääasiassa se oli merivalta. Karthagon laajentuessa läntisellä Välimerellä, se joutui vastakkain nousevan Rooman valtakunnan kanssa. 200-luvulla ennen ajanlaskun alkua Rooma kävi voitokkaasti ensimmäisen ja toisen puunilaissodan Karthagoa vastaan. Sotien seurauksena Karthago muuttui pieneksi, berberien armoilla olevaksi afrikkalaiseksi valtioksi. Peläten Karthagon uutta nousua roomalaiset aloittivat vuonna 149 eaa. kolmannen puunilaissodan, ja tuhosivat Karthagon vuonna 146 eaa. Sodan jälkeen Tripolitania annettiin Rooman liittolaisen, Numidian berberikuninkaan hallittavaksi. Myöhemmin siitä tuli kuitenkin Rooman provinssi.
Puunilaisuuden vaikutus Pohjois-Afrikkaan oli kuitenkin pysyvämpi. Berberit yhdistelivät puunilaisia kultteja omiin uskontoihinsa ja puunin kieltä puhuttiin Tripolitaniassa ja rannikon berberiviljelijöiden keskuudessa vielä Rooman valtakunnan myöhäiskaudella.
Kyrenaika ja kreikkalaiset pienoiskuva|vasen|pystyKyreneläinen raha, jonka kuvituksessaa esiintyy silphium-kasvi.
Kreikkalaiset merenkulkijat olivat jo vuosisatojen ajan tutkineet Pohjois-Afrikan rannikkoa, mutta pysyviä siirtokuntia he perustivat sinne vasta 600-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Perimätiedon mukaan liikakansoituksen vaivaaman Theran saaren asukkaat saivat Delfoin oraakkelilta käskyn muuttaa Pohjois-Afrikkaan, jonne he vuonna 631 eaa. perustivat Kyrenen kaupungin. Kaupungin sijaintiin vaikuttivat berberioppaat, jotka johdattivat kreikkalaiset 20 kilometriä sisämaahan hedelmälliselle ylätasangolle, jossa berbereiden mukaan "reikä taivaassa" toisi siirtokunnalle runsaat sateet.
Kreikkalaiset perustivat seuraavan 200 vuoden aikana neljä muutakin kaupunkia: Barken eli nykyisen Al Marjn, Euesperideen eli nykyisen Bengasin, Taukheiran eli nykyisen Tukrahin sekä Apollonian (nyk. Susah), Kyrenen satamakaupungin. Yhdessä Kyrenen kanssa nämä kaupungit tunnettiin nimellä Pentapolis, viisi kaupunkia. Ne kilpailivat usein keskenään, eikä yhteistyö ollut niille helppoa edes yhteisen vihollisen uhatessa. Emäkaupunki Kyrene antoi sittemmin nimensä koko alueelle.
Pentapoliin kreikkalaiset vastustivat onnistuneesti sekä egyptiläisten valloitusyrityksiä idästä että karthagolaisten hyökkäyksiä lännestä. Vuonna 525 eaa. Persian kuningas Kambyses II valloitti sekä Egyptin että Kyrenaikan, ja kahden seuraavan vuosisadan aikana Kyrenaika kuului joko Persian tai Egyptin valtakuntaan. Kun Aleksanteri Suuri saapui Kyrenaikaan vuonna 331 ennen ajanlaskun alkua, kreikkalaiset tervehtivät häntä iloiten. Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen hänen valtakuntansa jaettiin makedonialaisten kenraalien kesken, ja Kyrene yhdessä Egyptin kanssa liitettiin Ptolemaios I:n valtakuntaan. Kyrenaikan muut kaupunkivaltiot jatkoivat itsenäisinä. Myöhemmin Pentapoliksesta muodostettiin liittovaltio, jota johti yleensä Ptolemaiosten hallitsijasukuun kuulunut kuningas. Pentapoliksen viimeinen kreikkalainen hallitsija, Ptolemaios Apion, luovutti Kyrenaikan Rooman valtakunnalle, joka virallisesti liitti sen itseensä vuonna 74 eaa. ja muodosti siitä myöhemmin yhdessä Kreetan kanssa roomalaisen Creta et Cyrenen provinssin.
Pentapoliksen poliittiset myllerrykset eivät vaikuttaneet sen taloudelliseen ja kulttuuriseen kehitykseen. Alue rikaistui tuottamalla muun muassa viljaa, viiniä, villaa ja silphiumia, sittemmin kadonnutta yrttiä, jota kasvoi vain Kyrenaikassa. Kyrenestä tuli helleenisen maailman älyllinen ja taiteellinen keskus, joka tunnettiin lääketieteellisestä koulustaan, oppineiden akatemioista sekä arkkitehtuuristaan. Myös hedonistinen kyreneläisten koulukunta asettui kaupunkiin.
Fezzan ja garamantit pienoiskuva|German kasbah eli linnake paljastui arkeologisissa kaivauksissa.
Sillä aikaa kun puunilaiset ja kreikkalaiset hallitsivat rannikkoa, hallitsivat Fezzanin aluetta garamantit, berbereistä ja Saharan paimentolaisista polveutunut heimokansa joka saapui alueelle ennen vuotta 1000 eaa. Fezzanin autiomaassa he muodostivat voimakkaan kuningaskunnan, jonka halki kauppareitit läntisestä Sudanista Välimerelle kulkivat. Garamantit jättivät jälkeensä lukuisia tifinagh-kaiverruksia, mutta näiden ja Herodotoksen sekä muiden klassisten kirjailijoiden havaintojen lisäksi tästä merkillisestä kansasta tiedettiin vain vähän ennen modernien arkeologisten metodien kehittymistä.
Garamantien poliittinen valta rajoittui noin 400 kilometriä pitkään keitaiden ketjuun Wadi Ajalissa, mutta pääkaupungistaan Garamasta (nyk. Germa) käsin he hallitsivat aavikoiden karavaaneja aina Ghadamiksesta Niger-joelle ja Egyptistä Mauretaniaan. Karthagolaiset palkkasivat heitä kuljettamaan muun muassa kultaa ja norsunluuta Sudanista varastoihinsa Välimerellä. Garamantit rakensivat laajoja, foggaroiksi kutsuttuja maanalaisia kastelutunneleita, joiden avulla he saattoivat viljellä muuten kuivaa maata. Garamantien vauraudesta ja teknisestä taitavuudesta todistavat myös heidän kivestä rakennetut kaupunkinsa, sekä yli 50 000 pyramidi-hautakammiota.
Rooman valtakausi pienoiskuva|Kyrenen raunioita.