thumb|Suomen sisällissodan aikainen teloitus Länkipohjassa. Kuolemanrangaistus on Suomessa nykyisin kielletty. Suomen lakiin kuolemanrangaistus oli kirjattu rauhanajan rangaistuskeino vuoteen 1949 saakka, ja sitä käytettiin viimeisen kerran rauhanaikana vuonna 1825. Sodan- ja poikkeustilan aikainen kuolemanrangaistus oli lainsäädännöllisesti voimassa vuoteen 1972 saakka, ja viimeinen sodanajan kuolemanrangaistus pantiin käytäntöön vuonna 1944.
Ruotsin vallan aika
Keskiajalla kuolemanrangaistuksen täytäntöönpano vaihteli paljon. Tappokin oli usein sovitettavissa sakolla.
Myöhemmin Ruotsin vuoden 1734 laki määräsi kuolemanrangaistuksen varsin monista rikoksista, muutamasta sellaisestakin, joita nykyisin ei pidetä rikoksena lainkaan. Kuolemanrangaistus oli säädetty joko ainoaksi mahdolliseksi tai jonkin lievemmän rangaistuksen kanssa vaihtoehtoiseksi muun muassa jumalanpilkastaAgricola-historiasivut: Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki, Pahategon kaari, I luvun 1 § , noituudestaPahategon kaari, II luvun 1 §, valtiopetoksestaPahategon kaari, IV luvun 1 §, kuninkaaseen tai hänen neuvonantajaansa kohdistuvasta kunnianloukkauksestaPahategon kaari, V luku, rahanväärentämisestäPahategon kari, VII luvun 1 §, kaksinnaimisestaPahategon kaari, IX luvun 1 §, eläimeen sekaantumisestaPahategon kaari, X luvun 1 §, murhapoltostaPahategon kaari, XI luvun 1 §, murhasta Pahategon kaari, XII luvun 1 §, raiskauksestaPahategon kaari, XXII luvun 1 § , yli sadan taalarin arvoisen esineen varastamisesta kirkostaPahategon kaari, XLVI luvun 1 § ja sukurutsauksestaPahategon kaari, LIX luvun 1 §. Vuoden 1734 laissa mainittiin yli 60 rikollista tekoa, joista rangaistuksena oli kuolemantuomio. Vakavimmista rikoksista seurauksena oli kuolemanrangaistus mestauslavalla usein suuren väkijoukon edessä. Teloitukset olivat julkisia väenkokouksia. Sillä pyrittiin pelotusvaikutukseen. Kaikkia kuolemantuomioita ei pantu täytäntöön mestaamalla. Esimerkiksi omaisuusrikoksen tekijöitä ei yleensä mestattu. Varkaudesta ja ryöstöstä langetettiin hirttotuomio.
Suomen suuriruhtinaskunnan aikana Vuoden 1734 laki pysyi Venäjän vallan aikana voimassa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Vuonna 1826, pian valtaantulonsa jälkeen, keisari Nikolai I kuitenkin antoi keisarillisen julistuksen, jonka mukaan kuolemantuomiot oli siitä lähtien pantava täytäntöön ainoastaan, jos tuomittu oli syyllistynyt valtiorikokseen taikka keisarin tai keisariperheen jäsenen murhaan. Muussa tapauksessa tuomitut oli sen sijaan karkotettava Siperiaan, jossa he joutuivat elinikäiseen pakkotyöhön.Miikka Vuorela: Autonomian ajan rikos ja rangaistus oikeustilaston valossa – tutkimus rikollisuuden ja rangaistuskäytännön kehityksestä Suomessa ja muissa Pohjoismaissa vuosina 1809–1917, s. 162, 171, 184–185, 190–192. Oikeustieteen väitöskirja, Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta 2021. Teoksen verkkoversio Jos tuomittu oli nainen, rangaistuksena oli elinikäinen vankeus ja pakkotyö kehruuhuoneessa Suomessa.
Tiettävästi viimeinen rauhan aikana teloitettu suomalainen henkilö oli Tahvo Putkonen, jonka tuomio pantiin täytäntöön 8. heinäkuuta 1825. Hän oli pieksämäkeläinen renki, joka tuomittiin miestaposta. Hänelle langetettiin kuolemantuomio mestaamalla ja hautaaminen kirkkomaan ulkopuolelle sekä 24 hopeataalarin sakot oikeuden halventamisesta, juopottelusta ja pyhärauhan rikkomisesta.
Vuoden 1826 keisarillisen määräyksen jälkeen oikeusistuimet langettivat Suomessa edelleen vanhan Ruotsin lain mukaisia kuolemantuomioita, mutta niitä ei pantu täytäntöön vaan ne muunnettiin automaattisesti karkotukseksi Siperiaan tai elinkautiseksi kehruuhuonevankeudeksi, joten rauhan aikana ei suoritettu lainkaan teloituksia. Vuodesta 1848 myös naiset voitiin karkottaa Siperiaan. Vuodesta 1826 alkaen Suomesta karkotettiin Siperiaan kaikkiaan 899 kuolemantuomion saanutta. Kun Suomeen oli 1880-luvulla rakennettu uusia vankiloita, luovuttiin Siperiaan karkottamisista vuonna 1888 ja sen sijaan kuolemantuomiot muunnettiin elinikäiseksi linnanvankeudeksi.
Vuonna 1889 säädettiin kokonaan uusi rikoslaki https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1889/18890039001 ja siihen liittyvä asetus rangaistusten täytäntöönpanosta. Sen mukaan kuolemanrangaistus voitiin vielä tuomita kuudesta rikoksesta. Se oli ainoa mahdollinen rangaistus keisarin murhasta, joka katsottiin valtiopetokseksi, sekä keisarinnan, perintöruhtinaan, leskikeisarinnan tai muun keisarillisen perheen jäsenen sekä ystävyydessä olevan valtion päämiehen murhasta. Vaihtoehtoisesti muun rangaistuksen kanssa se olisi voitu tuomita muustakin murhasta sekä majesteettirikoksesta ja maanpetoksesta. Lain mukaan teloitukset oli suoritettava viipymättä mestaamalla () vankilan pihalla tai suljetussa paikassa vankilan lähellä.Juhani Piilonen: ”Oikeudenkäyttö Helsingin vankileirissä”, s. 356 teoksessa Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Sotasurmat 1917–1918 (toim. Jarmo Nieminen). Gummerus, Helsinki 2015. Rangaistusta ei siis enää olisi pantu täytäntöön julkisesti, vaan laissa määrättiin, keiden virkamiesten tuli olla mestauksen tapahtuessa paikalla; muita ei saanut olla läsnä. Jukka Lindstedt: Kuolemaan tuomitut: kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana, s. 401. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1999. . Rikoslain tultua voimaan vuonna 1894 kuolemantuomioiden nimellisestäkin langettamisesta tuli erittäin harvinaista. Teloituksia ei edelleenkään suoritettu, ja harvat kuolemantuomiot muunnettiin uuden lakitermin mukaisesti elinkautisiksi kuritushuonerangaistuksiksi.
Venäjän sotalain mukaan sotilasrikoksista saatettiin tuomita kuolemaan. Täytäntöönpanomenetelmä oli joko ampuminen tai hirttäminen. Ensimmäisen maailmansodan aikana teloitettiin hirttämällä neljä suomalaista, jotka oli tuomittu kuolemaan Venäjän sotatilalain nojalla: heinäkuussa 1915 hirtettiin Krestyn vankilassa Pietarissa Viipurin maalaiskunnasta kotoisin olleet Onni Nöjd ja Juho Jaatinen, jotka olivat tappelussa aiheuttaneet venäläisen aliupseerin kuoleman, syyskuussa 1916 hirtettiin niinikään pietarilaisessa vankilassa raippaluotolainen itsenäisyysaktivismin tukija Johannes Gustafsson ja marraskuussa 1916 Oulussa aktivisti Taavetti Lukkarinen.Olli Korjus: Kuusi kuolemaantuomittua, s. 341–342. Atena, Jyväskylä 2014. Lukkarinen oli viimeinen Suomessa hirtetty. Häntä ei hirtetty hirsipuuhun vaan kaupungin ulkopuolella Kontinkankaalla olleeseen mäntyyn.
Sisällissota vuonna 1918 Vuoden 1918 sotatapahtumien yhteydessä kuolemanrangaistuksia (teloituksia) pantiin täytäntöön molemmilla puolilla yhteensä lähemmäs 10 000. Kuolemantuomioiden laillisuus oli usein kyseenalainen. Valkoisella puolella suurin osa tuomioista annettiin pika- tai kenttäoikeuksissa, joiden toimivaltaa ei ollut perustettu lailla vaan paikallisen suojeluskunnan tai sotilasjohdon valtuutuksella. Vastaavasti punaisella puolella kuolemantuomioita antoivat kansan- ja vallankumoustuomioistuimet, joiden toimivalta ei perustunut lakiin. Ylimääräiset valtiorikostuomioistuimet asetettiin sodan päätyttyä keväällä 1918 säädetyn lain nojalla tutkimaan punavankien rikoksia, mutta niidenkin antamien kuolemantuomioiden laillisuus oli kyseenalaista. Suurin osa annetuista 555 kuolemantuomiosta annettiin osallisuudesta murhiin. Valtiopetoksesta, jonka tunnusmerkistön punaisten yrittämä vallankumous täytti, ei ollut säädetty rangaistukseksi kuolemantuomiota. Maanpetoksen tunnusmerkistö olisi edellyttänyt, että Suomi olisi ollut sodassa, mutta Suomi ei ollut laillisessa järjestyksessä julistanut sotaa Venäjää vastaan. Toisaalta, jos Suomi olisi ollut sodassa, vangiksi saatuja venäläisiä olisi tullut kohdella sotavankeina ampumisen sijasta.
Eduskunta sääti heinäkuun 1918 puolivälissä lainmuutoksen, jonka mukaan teloitukset suoritettaisiin mestaamisen sijaan ampumalla (genom arkebusering). Vanhan lakitekstin vaikutuksesta vuonna 1918 teloitettuja mainitaan usein aikalaisasiakirjoissa ”mestattuina”, mutta tiettävästi ketään ei teloitettu katkaisemalla kaula.
Vuosina 1918–1939
Vuoden 1889 rikoslaki pysyi voimassa Suomen itsenäistyttyäkin, joskin sen säännökset esimerkiksi majesteettirikoksesta ja keisariperheen jäseniin kohdistuvasta väkivallasta menettivät merkityksensä. Vuonna 1919 säädettiin lisäksi sotilashenkilöitä koskenut erityinen sotaväen rikoslaki, joka kumottiin vuonna 1984. Siinä säädettiin kuolemanrangaistus törkeimmistä sotilasrikoksista noin 30 pykälässä. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1973, s. 135. Otava 1972, Helsinki. Rauhan aikana yhtään teloitusta ei kuitenkaan suoritettu.
Yleinen mielipide nousi voimakkaasti vastustamaan kommunistipoliitikko Toivo Antikaiselle Turun hovioikeudessa vuosina 1935−1937 käydyn oikeusjutun yhteydessä vaadittua kuolemanrangaistusta, mikä herätti laajalti myös kansainvälistä huomiota. Syyttäjä vaati Antikaiselle kuolemantuomiota Itä-Karjalassa vuonna 1922 tapahtuneesta sotavanki Antti Marjoniemen murhasta, jota väitettiin Antikaisen tekemäksi. Vastareaktiona kerättiin nopeasti yli 100 000 nimeä kuolemanrangaistusta vastustavaan eduskunnalle luovutettuun kirjelmään. Kuolemanrangaistuksen vastustajat, joiden johtavaksi hahmoksi tuli professori Väinö Lassila, vetosivat siihen, että kuolemanrangaistus ei vähentäisi rikollisuutta, vaan päinvastoin voimistaisi raakoja ja väkivaltaisia asenteita Suomessa. Kirjelmän allekirjoittajien joukossa oli useita tunnettuja taiteilijoita, mm. Aino Ackté, Elmer Diktonius, Leevi Madetoja, L. Onerva, Hagar Olsson, Olavi Paavolainen, Toivo Pekkanen, F. E. Sillanpää, Elli Tompuri, Elina Vaara, Katri Vala ja Lauri Viljanen. Muita nimekkäitä kirjelmän allekirjoittajia olivat Aino ja Alvar Aalto, A. K. Cajander, Annie Furuhjelm, Lucina Hagman, Bruno Jalander, Niilo Liakka, Ester Ståhlberg, N. R. af Ursin ja Edvard Westermarck. Kirjelmän ansiosta Suomessa ei koskaan hyväksytty poliittisen äärioikeiston vaatimaa lakia kuolemanrangaistuksesta.
Kivimäen hallitus antoi eduskunnalle lakiesityksen, joka olisi palauttanut rikoslaissa yli sata vuotta kuolleena kirjaimena olleen rauhanaikaisen kuolemanrangaistuksen käyttöön maanpetosten kohdalla. Ratkaisevassa käsittelyssä syyskuussa 1936 eduskunta kuitenkin hylkäsi lain täpärästi äänin 94–93Eduskunnan pöytäkirjat, VP 1936, osa 1, s. 234–236. Valtioneuvoston kirjapaino, Helsinki 1936. Antikainen puolestaan tuomittiin elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen; lisäksi hän sai kahdeksan vuoden kuritushuonetuomion valtiopetoksen valmistelusta. Hänet vapautettiin talvisodan päätyttyä Neuvostoliiton vaatimuksesta ja luovutettiin Neuvostoliittoon.
Toisen maailmansodan vuodet 1939–1944