Intialaiset koirarodut ovat Intiasta kotoisin olevia, pääasiallisesti metsästys-, vahti- ja paimenkoiria. Kaikkialla missä sudet uhkaavat karjaa tai ihmishenkiä, tarvitaan kookkaita metsästyskoiria – Intiassa paikallista sutta onkin metsästetty sekä vinttikoirien että metsästysmastiffien avulla. Usein kuitenkin sellaiset rodut katoavat susien lukumäärän laskiessa.Hancock, David. Sighthounds - Their Form, Their Function and Their Future, s. 83. The Crowood Press: Ramsbury, Marlborough, Wiltshire, 2012. . FCI ei ole toistaiseksi tunnustanut virallisesti yhtäkään intialaista koirarotua.
Intialaisten koirarotujen yleisin käyttötarkoitus vaikuttaa olleen metsästys. Lisäksi monilla kiertelevillä paimentolaisyhteisöillä on ollut oma erityinen koirarotunsa, joista osa on aikojen saatossa jo kadonnut. Ympäristöstä riippuen koiria saatettiin jalostaa erikoisiin tehtäviin, kuten jonangi, jota käytettiin paimentamaan ankkoja Andhra Pradeshin suomailla.
S. Theodore Baskaranin mukaan kaikilla intialaisilla roduilla on keskenään joitain yhtäläisyyksiä, kuten se että suurin osa niistä on nopeita, toimeliaita ja ns. ”ulkokoiria”, joilla on hyvä näköaisti. Suurimmalla osalla on riippuvat korvat, mikä auttaa suojelemaan korvien sisäpuolta pusikkomaisessa ja okaisessa maastossa. Historiallisista ajoista lähtien niitä on käytetty metsästykseen tasangoilla, riistanaan mm. besoaarigaselli, chinkara ja jänis. Niiltä puuttuvat kuitenkin kokonaan lintukoirien ja noutajien taipumukset, ja valtaosa niistä onkin vinttikoiria.
Metsästyskoirilla oli alun perin hyvin suuri rooli maanviljelijöiden elämässä, ja ne jotka kaipasivat koirilleen suojelusta, asettivat Ayyanar'n alttarille pieniä terrakotta-koiria. Tamil Nadun Thotinayakkassa on erikoistuttu metsästykseen koirien avulla, ja joka kodissa oli perinteisesti kolme tai neljä koiraa. Tamil Nadussa metsästysajueen johtajakoiraa kutsutaan termillä kathu nai, joka tarkoittaa että se saa helposti vainun ja kykenee seuraamaan jälkeä. Viime aikoihin asti Tamil Nadussa oli kaksi yleistä metsästystapaa: thangal vettai (”leirimetsästys”), jossa yksi metsästäjä leiriytyi muutaman koiran kanssa muutamaksi päiväksi metsään samalla metsästäen; ja koottu vettai (”yhdistetty metsästys”), jossa muutama metsästäjä vei yhdessä koiransa metsälle. Suolistettuaan jäniksen metsästäjät antoivat sisälmykset koirilleen. Metsätys on riskialtista ja toisinaan osa koirista kuolee sen aikana: M. Krishnan mainitsee villisian kuolettavasti haavoittaman koiran. Metsäisillä alueilla metsästäessään koirat voivat kohdata myös leopardeja, jotka tavoittelevat kaulaa hyökätessään. Tämän vuoksi käytetään ns. ”leopardikaulapantaa”, joka on tehty kevyestä metallista (esim. tina) tai paksusta nahasta.
Koiria on perinteisesti käytetty myös seremoniallisessa metsästyksessä, jota on järjestetty osana paikallisia jumalia kunnioittavia festivaaleja Andhra Pradeshin ja Karnatakan maaseudulla. Eräs sellainen järjestettiin Durga-temppelissä lähellä Bijapuria vuonna 2003 osana ugadia eli telugujen uuden vuoden päivää. Miehet koirineen – suurimmaksi osaksi caravan houndeja ja pashmeja – lähtivät aamunkoitossa metsästämään jänistä. Saatuaan saaliin hampaisiinsa koirat eivät päästäneet sitä irti, vaan se täytyi kiskoa ulos niiden suusta. Villieläinten suojelusäädös vuodelta 1972 kielsi perinteisen metsästyksen, mutta seremoniallista metsästystä on usein puolusteltu poikkeuksena lakiin. Villieläimiin keskittyvät kansalaisjärjestöt ovat yrittäneet saada seremoniallisen metsästyksen lakkautettua sillä perusteella, että se vahingoittaa luontoa. Joissain paikoissa perinne onkin tullut tiensä päähän, mutta syrjäisillä alueilla sitä jatketaan edelleen.
Paimenet ja maanviljelijät ovat kasvattaneet lammaskoiria Himalajan rinteiltä aina Tamil Nadun tasangoille ulottuvalle alueelle asti, vaikkakin pääasiallinen alkuperäisalue intialaisille lammaskoirille on yksinomaan Himalaja. Paimentamisen lisäksi niiden on täytynyt myös suojella laumoja suuria petoeläimiä vastaan. Jim Corbett kuvaa teoksessaan The Man-eating Leopard of Rudraprayag kuinka 1920-luvulla hän näki Uttarakhandissa Garhwalin alueella ”isoja, mustia ja voimakkaita koiria” ja kuinka kaksi niistä oli kyennyt tappamaan leopardin. Hänen mukaansa öisin ne vartioivat leiriä villieläimiltä ja päivisin kaikilta tunkeilijoilta ihmiset mukaan lukien.
Läntisen Intian paimentolaiset, esimerkiksi rabarit, kiertelevät alueelta toiselle mukanaan lammaskoiria. Toisin kuin perinteisemmät eurooppalaiset paimenkoirat, intialaiset lammaskoirat eivät yleensä kokoa tai paimenna laumaa kasaan, vaan ne lähinnä vartioivat sitä. Tästä poikkeuksena ovat gujjarit, jotka käyttävät koiriaan myös paimentamaan laumaa paikasta toiseen ja estämään lampaiden harhautumista erilleen joukosta. Tamil Nadussa paimentolaiset tekivät yöksi lampailleen suljetun alueen, jossa myös laumaa vartioinut koira vietti yönsä. Alueen nimi oli patti, ja koiria kutsuttiin termillä patti nai. Nämä koirat kastroitiin niiden saavutettua aikuisuuden.
Kenraaliluutnantti W. Osborn mainitsi vuonna 1892 teoksessaan Journal of the Bombay Natural History Society, että intialaisia lammaskoiria ei koulutettu yhtä viimeisen päälle kuin Englannissa tehtiin, vaan niiden annettiin kasvaa lampaiden seurassa. Erään intialaisen paimenkoirien omistajan mukaan uuden lammaskoiran kasvattaminen ja kouluttaminen alkoi sillä, että kookkaan rodun pentueesta valittiin urospentu, minkä jälkeen se kiinnitettiin karitsansa menettäneeseen uuheen, joka alkoi imettää sitä. Vei noin kolme viikkoa, kunnes pentu tottui "emäänsä", ja saavuttaessaan sukukypsyyden se suhtautui rauhallisesti lampaisiin - sekä lampaat siihen. Koska koiran ei haluttu kiinnostuvan lauman ulkopuolisista nartuista ja menettävän ominaisuutensa lampaiden suojeluun, aikuistuttuaan se kastroitiin.
Eräs erikoinen intialainen tapa on ”polttomerkitä” koirat kuumentamalla pyörän renkaan teräspinna ja painamalla se koirien ihoon. Omistajien mukaan tarkoitus on hoitaa tietyn tyyppisiä sairauksia, ja osa uskoo että merkintä myös suojaa eläimiä, mm. ns. ”pahalta silmältä”. Erään paikallisen eläinlääkärin mukaan tapa voi aktivoida immuunijärjestelmän. Usein merkit ovat takaraajoissa, ja osa merkeistä on hyvin samanlaisia keskenään. S. Theodore Baskaranin mukaan suurin osa hänen näkemistään polttomerkityistä koirista on ollut mudholinvinttikoiria ja loput caravan houndeja.
Tasankojen rotujen karvapeite on ilmaston vuoksi lyhyt ja sileä, joten turkinhoito on helppoa. Perinteisesti koiria ei koskaan pesty, koska ne kasvatettiin työkäyttöön eikä näyttelyeläimiksi. Intialaisten rotujen hoito on ylipäänsä helppoa, ja niillä on vähemmän perinnöllisiä sairauksia kuin vierasperäisillä roduilla; geneettiset ongelmat kuten epilepsia ja yksikiveksisyys ovat harvinaisia tai puuttuvat populaatiosta kokonaan. Lisäksi eläinlääkäri G. Baranidharanin mukaan chippiparainvinttikoira on vereltään puhdas ja vastaa ihmisten verityyppiä O eli soveltuu verenluovuttajaksi mille tahansa muulle koirien veriryhmälle. Ennen nykyistä eläinlääketiedettä paikalliset koirien kasvattajat käyttivät lemmikeilleen ns. ”siddha-lääkitystä”. Koirien mikrosirutus aloitettiin Intiassa vuonna 1998, ja sen pääasiallinen tarkoitus on ollut tunnistaa koiran rotu ja omistaja.
On erilaisia tapoja, joilla paikalliset pitävät koiransa hyvässä fyysisessä kunnossa. Jotkut laittavat pennut kuoppaan, ja niiden loikatessa pois kerta toisensa jälkeen niille kehittyy hyvin kaareutunut rintakehä. Chippiparainvinttikoiria käytetään usein uimassa, jos lähialueelta vain löytyy siihen sopiva paikka. Ruokintaan monet käyttävät hirssiä ja keitettyä riisiä; vastaavasti taas lammas on liian kallista ja naudanlihaa ei ylipäänsä syötetä koirille. Osa ruokkii koiriaan myös vuohenmaidolla, ja metsästysretkien aikana koirat saavat syödäkseen jonkin verran lihaa; kun esim. varaani tai jänis teurastetaan, teurasjäte annetaan koirille.
Intialaisten rotujen häntiä ei perinteisesti ole typistetty, ja jopa kannukset on jätetty paikoilleen. Myös kastrointi on ollut aiemmin harvinaista, mutta nykyisin Etelä-Intiassa omistajat jotka eivät halua koiriensa sukulinjan heikentyvän turvautuvat kastraatioon.
Intiassa arvioidaan olevan noin 4 000 000 lemmikkikoiraa, ja määrä kasvaa vuosittain 15 %:lla. Pelkästään Bangaloressa on noin 1 433 000 koiraa – mutta niistä hyvin harva edustaa intialaisia rotuja. Lisäksi myös eläinlääkäriasemien ja lemmikkitavaraliikkeiden määrä on kasvussa. Viimeisten kolmen vuoden aikana Bangaloressa on perustettu noin 50 koiratrimmaamoa ja -kylpylää.
Vaikka FCI luokittelee lhasa apson, tiibetinmastiffin, tiibetinspanielin ja tiibetinterrierin tiibetiläisiksi roduiksi, S. Theodore Baskaran pitää niiden alkuperää osittain intialaisena ja on sisällyttänyt ne kirjaansa The Book of Indian Dogs vuodelta 2017. Hän mainitseekin, että ”kaikki intialaiset seurakoirat ovat tiibetiläistä alkuperää”, mutta lisää niiden levittäytyneen laajalti myös Intianpuoleiselle Himalajalle. Koska myös tiibetinmastiffi on levittäytynyt yleisemmin alueen vuoristoseudulle, hän viittaa siihen nimellä Himalayan Mastiff. Lisäksi hän on sisällyttänyt kirjaansa afganistanilaisen koocheen, jonka North-West Frontier Provincen kauppiaat toivat mukanaan Intiaan ja jota käytetään vielä nykypäivänäkin Punjabissa ja Haryanassa laittomiin koiratappeluihin.
Intialaisten rotujen lukumäärästä on erimielisyyksiä eri lähteistä riippuen. 1900-luvun puolivälissä Majuri W.V. Soman mainitsi kirjassaan The Indian Dog noin 16 rotua. S. Theodore Baskaranin mukaan – perustaen arvionsa 4 vuosikymmenen ajalta tekemiinsä havaintoihin, lukemisiin ja tutkimuksiin – erillisiä rotuja on nykyisin korkeintaan 25.
Intialaisten koirarotujen alkuperä
Kivimaalaukset, piirrokset, maalaukset ja kirjallisuus Varhaisimmat todisteet koirista Intian niemimaalla ajoittuvat ajalle noin 28 000 eaa., ja niitä kuvataan esihistoriallisissa kivimaalauksissa. Singanpurin kivimaalauksissa Madhya Pradesh'ssa on kuvattuna haukkuva koira, joka ryntää saalistaan kohti. Tamil Nadun Pudumalaista löydettiin esihistoriallisia kivimaalauksia, joissa metsästyskoira kulkee omistajansa vierellä. Joissain kivikaudelta peräisin olevissa paikoissa on kuvattu metsästystapahtumia, joissa on työhönsä lähdössä olevia koiria. Nämä kaikki todistavat, että koiria oli kesytetty ainakin kivikaudelta lähtien.
100-luvulle eaa. ajoittuvissa Ajantan freskoissa on ainakin kolme eri kuvausta metsästyskoirista. Ensimmäisessä kuningas Janakan tarina kerrotaan sarjakuvamaisesti, ja sen mukaan hänen vaimonsa saa tietää hänen syöneen koiran hylkäämää ruokaa ja jättää hänet. Toisessa kerrotaan Mriga Jatakasta peräisin oleva tarina kultaisen kauriin haluavasta kuningattaresta, ja siinä miehillä on hihnoissaan ainakin neljä keskenään samannäköistä koiraa. Kolmas tarina on Sutasoma Jatakasta, ja se kertoo Varanasin kuninkaasta Sudasasta, joka lähtee metsästämään koira-ajueen kanssa. Buddhalaiset taiteilijat kiinnittivät paljon huomiota yksityiskohtiin ikuistaessaan koirat Ajantan muraaleihin: niissä esiintyvät eläimet ovat ruskeita, pyöreäpäisiä, lyhytkorvaisia ja lyhythäntäisiä.
Vain harvoissa 1500-luvulta peräisin olevissa Suurmogulien valtakunnan miniatyyrimaalauksissa esiintyy koiria. Eräs poikkeus on Manohar Das'n maalaama, Barburnama-muistelmateokseen sisällytetty maalaus, jossa intialainen emiiri Khusrau Shah osoittaa kunniaa Babur'lle, ja siinä esiintyy tazi-tyyppinen, alkuperältään afganistanilainen koira. Toisessa hallitsija Jahangirin ajalta peräisin olevassa maalauksessa esiintyy kaksi vinttikoiraa. Lisäksi on olemassa maalaus, jossa esiintyy kerjäläinen koiran kanssa.