Suomen ulkopolitiikka tarkoittaa Suomen valtion harjoittamaa politiikkaa sen suhteissa muihin valtioihin ja kansainvälisiin järjestöihin. Perustuslain mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Valtioneuvosto vastaa Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä, jollei päätös vaadi eduskunnan hyväksymistä. Pääministeri huolehtii Euroopan unionissa päätettävien asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittamisesta valtioneuvostossa. Suomen ulkopolitiikan valmistelu ja täytäntöönpano kuuluvat ulkoministeriön toimialaan.
Historia Suomen ulkopolitiikkaa ei oikeastaan ollut ennen Suomen itsenäistymistä, koska autonomian kaudella suhteet ulkovaltoihin ja puolustus kuuluivat Venäjän keisarikunnalle. Institutionaaliset suhteet suuriruhtinaskunnan ja keisarin hallinnon välille rakentuivat jo autonomian aikana. Vaikka autonomia ei ulottunut ulkopolitiikkaan, Suomi hoiti ulkosuhteitaan taloudellisesti tärkeiden partnerien kanssa konsuli- ja kunniakonsulitasolla.
1917–1944
Ensimmäisen maailmansodan vuodet
Yhteistyö Saksan kanssa Itsenäistymisvaiheessa ulkopolitiikan tavoitteena oli saada maalle ulkovaltojen tunnustus, karkottaa venäläiset sotajoukot ja torjua nälänhätä. Suomen valtiollista itsenäistymistä tavoittelemaan eduskunta asetti 27. marraskuuta 1917 Pehr Evind Svinhufvudin johtaman senaatin. Päätöksellään eduskunta otti itselleen aiemmin Venäjän keisarille kuuluneen korkeimman vallan Suomessa. Svinhufvudin senaatti alkoi välittömästi valmistella Suomen itsenäisyysjulistusta, jonka sanamuotoja muotoiltaessa kävi selväksi, että ulkovallat voivat tunnustaa Suomen itsenäisyyden vasta, kun valtiojärjestys ja valtiomuoto on määritelty. Ongelma ratkaistiin itsenäisyysjulistuksen kolmannessa kappaleessa, jossa hallitus ilmoitti antaneensa eduskunnan käsiteltäväksi ehdotuksen Suomen hallitusmuodoksi. Eduskunta päätti Svinhufvudin senaatin 4. joulukuuta jättämien esitysten johdosta antaa Suomen itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917.Tiihonen 2019, s. 221–230. pienoiskuva|Pehr Evind Svinhufvud Sotilaallista tukea Suomen valtionhoitaja Svinhufvud ja ulkopoliittisesti kokematon senaatti saivat Saksalta ja sen armeijalta. Ulkoasioiden valmistelua varten eduskunta nimitti senaattiin joulukuun 14. päivänä Carl Enckellin. Joulukuun 17. päivänä senaatti päätti asettaa talousosaston kanslian käyttöön 200 000 markkaa ulkoasiain hoitamista varten. Määrärahaa käytettiin ulkomaille matkustavien henkilöiden kustannuksiin. Suomen ensimmäiset omat diplomaattiset edustajat nimettiin Tukholmaan, minne lähetettiin Alexis Gripenberg, sekä Pietariin ja Berliiniin. Yhdysvaltoihin lähetettiin Kaarlo Ignatius ja Julio Reuter. Diplomaattiset edustajat toimivat valtakirjojen varassa ja olosuhteiden pakottamina melko itsenäisesti. Merkittävään asemaan nousi erityisesti Berliinissä toiminut valtioneuvos Edvard Hjelt, joka oli jo ennen Suomen itsenäisyysjulistusta neuvotellut hallituksen edustajana Saksan armeijan päämajan kanssa apujoukkojen saamisesta Suomeen. Neuvotteluissa oli käynyt selväksi, että Saksa oli haluton aloittamaan sotatoimia Suomessa, mutta keskeytyneitä aselähetyksiä oli luvattu jatkaa ja jääkäripataljoonan Suomeen lähettämisestä huolehtia. Lisäksi Hjelt oli saanut lupauksen, että Saksa voisi käynnissä olleissa Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa painostaa Venäjää Suomen itsenäisyyden tunnustamiseksi, jos Suomi julistautuisi itsenäiseksi. Tammikuun 4. päivänä vuonna 1918 päivänä Suomen hallituksen täsmälliset näkökohdat rauhanneuvotteluihin esitettiin Saksan ulkoasiainministeriölle. Hallitus pyysi, että Saksa tukisi Suomen pyrkimystä saada Petsamo ja Itä-Karjala liitettyä Suomeen.
Ensimmäisenä itsenäisyyden tunnustus saatiin Neuvosto-Venäjän johdossa olleelta kansankomissaarien neuvostolta. Sen allekirjoittivat Uljanov (Lenin), Stalin ja Trotski. Lisäksi tarvittiin Venäjän työläis- ja sotilasedustajain neuvostojen toimeenpanevan keskuskomitean vahvistus, joka saatiin 4. päivänä tammikuuta 1918. Myös Ranska, Ruotsi, Saksa, Kreikka, Tanska, Norja, Sveitsi, Itävalta-Unkari ja Alankomaat tunnustivat tammikuussa Suomen itsenäisyyden. Senaatti ilmoitti 8. tammikuuta eduskunnalle, että Suomi on erotettu Venäjästä ja että puolueeton Suomi pyrkii ylläpitämään ystävällisiä välejä kaikkien muiden valtioiden kanssa. Se oli senaatin virallinen ulkopoliittinen linja. Tammikuun 10. päivänä senaatti teki päätöksen talousosaston kanslian yhteyteen perustettavasta erityisestä ulkoasiainkansliasta, jonka tehtävänä oli Suomen ja ulkomaiden välisten asioiden valmistelu ja hoitaminen. Englanti tunnusti tammikuun lopulla Suomen itsenäisyyden de facto, mutta lykkäsi tunnustuksen de jure myöhemmäksi. Yhdysvaltojen ulkoministeri Robert Lansing antoi Suomen edustajille helmikuussa vastauksen, että Suomessa vallitsevan sekaannuksen ja epäjärjestyksen vuoksi Yhdysvallat saattoi tunnustaa hallituksen vain de facto, ja toivoi, että Suomen sisällissota päättyisi pian.
Helmikuun 21. päivänä Suomen edustaja valtioneuvos Hjelt tapasi Saksan sotilasjohdon eli sotamarsalkka v. Hindenburgin ja kenraali Ludendorffin Kreuznachissa sijainneessa Saksan päämajassa. Neuvotteluissa, jotka johtuivat Hjeltin jättämästä uudesta avunpyynnöstä, Saksan korkein sodanjohto lupasi ensi tilassa aloittaa sotatoimet Suomen alueella. Tarkoituksena oli aluksi lähettää pieni osasto Ahvenanmaalle, joka vallattaisiin tukikohdaksi. Myöhemmin laskettaisiin suurempi osasto maihin Suomen länsirannikolle. Rauhanneuvottelut Brest-Litovskissa olivat keskeytyneet ja aselepo Saksan ja Neuvosto-Venäjän välillä päättynyt, joten tilanne oli muuttunut sitten joulukuun, jolloin Hjeltin edellinen avunpyyntö oli torjuttu. Uuden avunpyynnön jättämiseen Hjelt oli saanut oikeuden Vaasan senaatin puheenjohtaja Heikki Renvallilta, joka oli lähettänyt Hjeltille kirjelmän 7. helmikuuta. Suunnitelma saksalaisten maihinnoususta Suomen länsirannikolle muuttui myöhemmin jäätilanteen ja miinavaaran takia maihinnousuksi Hankoon. Saksan kanssa solmittiin myös rauhansopimus 7. maaliskuuta Berliinissä. Sen allekirjoittivat Suomen puolesta Hjelt ja Rafael Erich. Sopimukseen sisältyi salainen lisäpöytäkirja, jossa Suomi lupasi, ettei anna tukikohtia muille kuin Saksalle. Saksa sai myös oikeuden perustaa tukikohtia Suomen rannikolle ja oikeuden operoida Suomen kautta Jäämerellä.
Vaasan senaatti ei ollut tyytyväinen Saksan kanssa tehtyyn sopimukseen. Väliaikaisena puheenjohtajana toiminut Renvall lähetti 15. maaliskuuta Hjeltille Berliiniin kirjeen, jossa ilmoitettiin, että Suomen hallitus haluaa vetäytyä sopimuksesta, jos mahdollista. Renvallin käsityksen mukaan Berliinin lähetystö oli menetellyt väärin asettaessaan hallituksen jo tehdyn teon eteen. Svinhufvud puolestaan oli Helsingistä käsin ohjeistanut Hjeltiä jo 15. helmikuuta lähettämällään kirjeellä toimimaan niin, että Saksa lähettäisi apua Suomeen. Svinhufvudin lähettämä kirje tosin saapui perille vasta kuukautta myöhemmin eli vasta, kun sopimus oli jo tehty. Svinhufvudin onnistui yhdessä senaattori Jalmar Castrénin kanssa matkustaa punaisten miehittämästä Helsingistä Tallinnan kautta Berliiniin henkilökohtaisesti paikan päälle. Vaarallinen matka tehtiin jäänmurtaja Tarmolla. Hjelt on muistelmissaan kertonut, ettei hänellä ollut mahdollisuutta keskustella sopimuksen sisällöstä Svinhufvudin kanssa, että hän informoi Svinhufvudia toimistaan heti tämän saavuttua Berliiniin ja että Svinhufvud hyväksyi täysin Hjeltin toimenpiteet. Päätöksenteko ulkomaiseen apuun turvautumisesta Suomen sisällissodassa oli siis monin tavoin vaikea Suomen hallitukselle. Sitä vastustivat senaattori Renvall, hallituksen joukkojen ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim ja muut Pohjoismaat, tilanne rintamalla olikin alkanut kehittyä hallituksen joukkojen kannalta edulliseen suuntaan, senaatti toimi maantieteellisesti hajaantuneena ja sotatila toi omat haasteensa sekä matkustamiseen että kirjepostin kulkuun. Saksan kanssa tehdyn rauhansopimuksen ratifiointi tapahtui vasta 11. kesäkuuta 1918.Volanen s. 343.
Maaliskuun 3. päivänä maailmansodan osapuolten, keskusvaltojen ja ympärysvaltojen puolella olleen Neuvosto-Venäjän, välillä solmitun Brest-Litovskin rauhansopimuksen Suomea koskevan kuudennen artiklan mukaisesti venäläiset sotilaat palasivat Suomesta kotimaahansa. Lenin antoi 4. huhtikuuta ohjeet, joissa kiellettiin venäläisten joukkojen lähettäminen Suomeen ja määrättiin Suomessa olevat sotajoukot vedettäväksi pois, mikä tosiasiassa ratkaisi Suomen sisällissodan tuloksen Saksan tukeman Valkoisen armeijan hyväksi. Kun Vaasan senaatti antoi 5. huhtikuuta julistuksen, jossa se ilmoitti saksalaisten sotajoukkojen nousseen maihin Suomeen auttaakseen venäläisen sotaväen ja bolševikkien karkottamisessa, sisällissodan luonne muuttui: Suomi joutui sotaan Neuvosto-Venäjän kanssa.Tiihonen 2019, s. 332–335, 341-343. Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus ilmoitti 6. huhtikuuta Tukholman kautta Vaasan senaatille, että Itä-Karjalan valtaus johtaa sodanjulistukseen Suomelle.Seppälä s. 75.
Maailmansotaa käyvän Saksan apuun suhtautui Suomen valtiojohdossa kriittisesti kenraali C. G. E. Mannerheimin lisäksi Lontoon lähettiläs Rudolf Holsti. Heidän näkemyksensä suursodan kehityksestä jäivät kuitenkin vähemmistöön ja ne sivuutettiin. Julkisesti Svinhufvud ja senaatti noudattivat ulkopolitiikassaan pidättyväistä ja puolueetonta linjaa, mutta käytännössä Saksan tuen katsottiin taanneen Suomen Valkoiselle armeijalle voiton sisällissodassa ja siten edesauttaneen ratkaisevalla tavalla Suomen itsenäistymistä, joten yhteistyötä Saksan kanssa haluttiin jatkaa. Saksan Itämeren-divisioona jäi Suomeen Mannerheimin vastustuksesta huolimatta.Tiihonen 2019, s. 232–248, 260, 298–300. Suomen ulkopolitiikan saksalaissuuntaus huomioitiin sekä Englannissa että Ranskassa. Se johti liitoutuneiden (Ententen) vastatoimiin Jäämeren rannikolla sijaitsevan Muurmanskin suunnalla ja aiheutti Suomen ja Ranskan välisten diplomaattisten suhteiden järjestämiseen viivästyksen. pienoiskuva|J. K. Paasikivi ja P. E. Svinhufvud kesällä 1918. Sisällissodan jälkeen toukokuun 27. päivä vuonna 1918 toimintansa aloittaneessa Paasikiven senaatissa ulkopolitiikasta vastasi Otto Stenroth, joka kannatti Svinhufvudin ja Juho Kusti Paasikiven Saksaan tukeutuvaa linjaa.Tiihonen 2019, s. 469. Stenroth nimitti Suomen lähettilääksi Ukrainaan tohtori Herman Gummeruksen sekä konsuleiksi Kiovaan ja Odessaan paperiteollisuusmiehet Rudolf Waldenin ja Gösta Serlachiuksen. Tavoitteena oli saada aikaan Ukrainan kanssa tavaranvaihtosopimus, jolla suomalaista paperia saataisiin vaihdetuksi ukrainalaiseen sokeriin. Ulkoasiain senaattorina Stenroth oli vastuussa ulkoasiainhallinnon järjestelystä. Senaatin talousosastoon perustettiin kesäkuussa ulkoasiaintoimituskunta, jonka palvelukseen nimitettiin virkamiehet ja ensimmäiseksi kansliapäälliköksi K. G. Idman.Tiihonen 2019, s. 483–485.
Paasikiven senaatti halusi liittää Itä-Karjalan Suomeen Saksan avulla, mutta ei voinut ottaa tavoitetta viralliseen ohjelmaansa Brest-Litovskin rauhansopimuksen takia. Se toimi tavoitteensa puolesta hiljaisesti asettamalla erityisen Itä-Karjalan toimikunnan, sallimalla kesällä vapaaehtoisjoukkojen värväyksen ja lähettämisen Vienan Karjalaan Malmin retkikunnan avuksi ja tukemalla Suomen heimokansaa Itä-Karjalassa. Senaatti vei Itä-Karjalan kysymyksen eduskunnan porvarillisten puolueiden valtuuskuntaan 12. kesäkuuta. Kokoukseen osallistui myös valtionhoitaja Svinhufvud, joka kytki puheenvuorossaan Saksan mahdollisen tuen, Itä-Karjalan annektoimisen ja monarkistiset tavoitteet toisiinsa. Senaatin tarkoituksena oli saada porvarilliset puolueet puolelleen kysymyksessä Suomen monarkistisesta hallitusmuodosta, joka oli menossa eduskunnan päätettäväksi. Saksalainen kuningas tarvittiin, jotta Suomen riippumattomuus olisi turvattu.Tiihonen 2019, s. 411–419.