Ranskan toinen keisarikunta () on nimitys, jota käytetään Ranskasta vuosina 1852–1870, jolloin Napoleon III oli keisarina. Se oli alkuperäiseltä luonteeltaan uudistushenkinen. Vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen jälkeen Louis Napoléon Bonaparte oli valittu tällöin perustetun Ranskan toisen tasavallan presidentiksi, mutta muutamaa vuotta myöhemmin hänet kruunattiin keisariksi nimellä Napoleon III. Hänen henkilökohtainen valtansa oli erittäin suuri. Napoleon III pyrki sosiaaliseen ja tekniseen edistykseen ja oli halukas toteuttamaan uudistuksia myös Ranskan laajenevissa siirtomaissa.
Julkiset rakennushankkeet tarjosivat työtä. Pariisissa suoritettiin laajoja uudelleenrakennustöitä paroni Georges-Eugène Haussmannin johdolla. Talouselämä kukoisti, joskin keinottelu aiheutti epävarmuutta. Talouselämää yritettiin aktivoida hyvin liberaalilla ulkomaankauppapolitiikalla, muun muassa Cobben-sopimuksella vuonna 1860. Tämän sopimuksen tarkoituksena oli myös hankkia keisarikunnalle työväenluokan tuki. Suezin kanavaa alettiin rakentaa, ja se valmistui vuonna 1869.
Keisari sai voimakkaan tasavaltalaisen opposition vastaansa. Tälle hänen täytyi antaa yhä enemmän myönnytyksiä, niin että alkuperäinen autoritaarinen keisarius muuttui liberaaliseksi. Ulkopolitiikassaan Napoleon III kannatti menestyksellisen Krimin sodan (1853–1856) jälkeen niin Italian kuin Saksankin yhdistymistä. Italian yhdistyminen oli hänelle henkilökohtainen ja sukuperinteeseen liittyvä asia. Auttaessaan Sardiniaa vuonna 1859 sodassa Itävaltaa vastaan hän sai tuolloin tehdyn sopimuksen mukaan vastineeksi vuonna 1860 Ranskalle Savoijin ja Nizzan. Saksan yhdistyminen lujaksi kansallisvaltioksi ei kuitenkaan ollut Ranskan politiikan päämääränä, mutta Bismarck eliminoi Ranskan vaikutuksen.
Pahimman vastoinkäymisensä Ranska koki Meksikon operaatiossa. Yhdysvaltain painostuksen johdosta Ranskan oli vedettävä joukkonsa pois vuonna 1866, ja Meksikon tasavaltalaiset ampuivat keisari Maksimilian I:n vuonna 1867. Napoleon III oli henkilökohtaisesti haluttomampi sotaan kuin hänen jatkuvasti lisää vaikutusvaltaa saanut puolisonsa Eugénie. Toistuvat poliittiset epäonnistumiset saivat hänet julistamaan sodan Preussille 19. heinäkuuta 1870. Tässä Saksan–Ranskan sodassa Ranska kuitenkin kärsi nopean ja selvän tappion. Keisari joutui vangiksi 1. syyskuuta 1870 Sedanissa, ja Ranska julistettiin tasavallaksi 4. syyskuuta. Tästä seurasi Ranskan kolmas tasavalta.
Historia
Louis Napoleon ja Ranska 1800-luvun alussa Ranskaa käsittelevässä kirjoituksessaan Karl Marx kirjoitti keisari Napoleon III:sta kuvauksen, joka ei mairittele kohdettaan: ”Ranskassa tapahtunut luokkataistelu loi olosuhteet, missä harvinaislaatuisen groteski keskinkertaisuus sai sankarin osan.”Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 9 Keisari Napoleon III oli alkujaan Louis Napoleon Bonaparte, keisari Napoleon I:n veljenpoika.Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 206–211
Eläessään nuoruudessaan maanpakolaisena Euroopassa Louis Napoleon oli kertonut kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella, tulevaisuudestaan Ranskan hallitsijana. Hän eli poliisivalvonnassa, mutta kovin vakavasti häntä ei otettu. Elämänsä hän rahoitti äitinsä jättämällä suurella perinnöllä. Hän yritti kaapata Ranskassa vallan kahdesti, vuosina 1836 ja 1840. Molemmat yritykset epäonnistuivat ja vuoden 1840 fiaskon jälkeen hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Vartijoiden huolimattomuuden takia hänen onnistui paeta vuonna 1845 ja siirtyä maanpakoon Lontooseen.Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 211–217
Heinäkuun vallankumous vuonna 1830 oli nostanut valtaan porvarikuningas Ludvig Filipin. Aluksi suositun kuninkaan kansansuosio oli alkanut 1840-luvun loppupuolella hiipua. Adolphe Thiers syytti hallintoa vuoden 1846 vaalituloksen vääristelystä. Hallitusta syytettiin myös huonosta taloudenpidosta ja se oli yhdistetty myös seurapiiriskandaaleihin.Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 11
Heinäkuun monarkiaa oli kannattanut lähinnä virkamiesluokka, maanomistajat ja liikemiehet. Hallitus menetti heidän luottamuksensa talouskriisin ja työläisten mellakoiden johdosta. Työläiset mellakoivat lähinnä elintarvikkeiden kohonneiden hintojen ja työttömyyden vuoksi.
Pariisissa oli mellakoita 22.–24. helmikuuta 1848. Mellakat johtivat kuninkaan pakoon ja Ranskan toisen tasavallan syntyyn. Pieni joukko tasavaltalaisia sai voiton nopeasti ja se hämmensi heitä itseäänkin.
Ranskan toinen tasavalta Hallitus julisti heti miesten yleisen äänioikeuden. Naisille ei politiikkaan osallistumisen katsottu olevan tuolloin sopivaa. Uudistus oli silti radikaali, sillä äänioikeutettujen määrä nousi 250 000 äänioikeutetusta lähelle kymmentä miljoonaa. Ensimmäistä kertaa historiassa suuren eurooppalaisen valtion kaikilla miehillä oli oikeus äänestää perustuslakia säätävän kokouksen vaaleissa.Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 12
Kuultuaan Lontoossa vallankumouksesta Louis Napoleon kiiruhti kotimaahansa. 4. kesäkuuta 1848 pidetyissä vaaleissa Louis Napoleon valttiin kansalliskokouksen jäseneksi lähes ilman vaalikampanjaa. Tämä hämmästytti poliittista eliittiä.Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 12–14 Louis Napoleon oli tehnyt kahdella kirjallaan pohjatyötä suosiolleen. Ensimmäinen teos, vuonna 1839 julkaistu Napoleonilaiset ihanteet esitteli Napoleon Bonaparten suurena kansan ystävänä, joka kävi sotiaan vain pakotettuna. Vankeusaikanaan vuonna 1844 hän julkaisi teoksen Köyhyyden poistaminen, joka herätti kiinnostusta radikaaleissa sosialisteissa. Teoksia voi pitää tulevan keisarin poliittisen ajattelun kulmakivinä.Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 213–215,Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 16
Vallankumoushallitus ei kyennyt parantamaan huonoa taloustilannetta. Pariisissa oli suuria työläislevottomuuksia. Kenraali Louis Eugène Cavaignac komensi 37 000 sotilasta tukahduttamaan ne. Arviolta 12 000 työläistä pidätettiin heinäkuussa 1848. Kun Cavaignac ryhtyi presidenttiehdokkaaksi, monet tasavaltalaiset pitivät häntä ”heinäkuun teurastajana”. Louis Napoleon asettui vastaehdokkaaksi ja sai puolelleen monia konservatiiveja, kuten Adolphe Thiersin. He kuvittelivat saavansa hänestä itselleen nukkehallitsijan. Kenraali Guizot tosin varoitti, että Louis Napoleon on askel tasavallasta poispäin. Marsalkka Bugeaud taas varoitti, että viljelijät äänestävät Louis Napoleonista itselleen keisarin.Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 17
Vaalikampanjassaan Louis Napoleon sanoi tuovansa rauhan, hyvinvoinnin, uudistamisen ja järjestyksen. Mitään sortoa ei enää sallittaisi. Ranskan kansan menestyksen tuli olla kaiken politiikan johtoajatuksena. Kansa voisi eheytyä ainoastaan Napoleonin nimen alla. Vaalikampanjalla ja Napoleonin nimen herättämillä tunteilla saatiin aikaan äänivyöry. Louis Napoleon sai 5 434 000 ääntä ja Cavaignac 1 448 000 ääntä. Perustuslain mukaan presidentin valtakauden piti loppua vuonna 1852. Presidentillä ei ollut aikomustakaan noudattaa lakia.Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 219–221
Vallankaappaus Vuoden 1851 lopussa Ranskassa oli sisäpoliittinen tilanne, jossa kaikki juonittelivat toisiaan vastaan ja epäilivät toinen toistaan vallankaappaushankkeista. Kaappauksen epäiltiin tulevan joko konservatiivien tai radikaalien tasavaltalaisten taholta. Presidentti Louis Napoleon kaappasi vallan 2. joulukuuta 1851.Price, R.: The Second French Empire 2001, 26–27
Kaappaus oli hyvin suunniteltu ja suunnitelmat oli tehnyt presidentin velipuoli Charles de Morny. Kymmenen kenraalia oli vannonut uskollisuutensa kaappaushankkeelle jo 26. marraskuuta ja oppositiojohtaja Adolphe Thiers vangittu. Lennätinverkosto oli otettu etukäteen kaappaajien valvontaan.Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 225–226,Price, R.: The Second French Empire 2001, 27–28
Varhain aamulla 2. joulukuuta pidätettiin joukko kansalliskokouksen jäseniä ja talojen seinille liimattiin jo hyvän aikaa edeltäpäin painettuja julisteita, joissa todettiin, että kansalliskokous oli valmistellut sisällissotaa. Adolphe Thiers vapautettiin eikä tämä katsonut oikeaksi vastustaa vallankaappausta kuin muodollisesti. Hänen mielestään Ranska tarvitsi vahvaa ja autoritääristä hallitusta.Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 226,Price, R.: The Second French Empire 2001, 28
Pariisissa osa työläisistä nousi puolustamaan konservatiivisen kansalliskokouksen oikeuksia. 30 000 sotilasta lähetettiin murskaamaan 1 200 työläisen kapina. Taistelussa kuoli 380 työläistä. Muissa kaupungeissa oli vain pientä ja hajanaista vastarintaa. Maaseudulla nousi yllättävän suurta vastustusta. Keski-Ranskassa 100 000 miestä ja maan kaakkoisosissa 70 000 miestä osallistui vastarintaan. Mellakoiden lopettamisen yhteydessä vangittiin kaikkiaan 26 000 henkilöä, heistä 300 karkotettiin Cayenneen. Sanomalehtiä ryhdyttiin sensuroimaan tiukimmin sitten vuoden 1812, lisäksi kiellettiin poliittiset klubit.Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 28–32
Monilla alueilla ja monissa kansalaispiireissä vallankaappausta pidettiin tervetulleena. Monien huonojen ja levottomien vuosien jälkeen toivottiin vakautta ja rauhaa. Kirkonmiehet pitivät Louis Napoleonia lähestulkoon Jumalan lähettämänä.Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 32–33 Louis Napoleon oli erittäin suosittu maaseudun pientilallisten parissa. Kun hän keisariksi tultuaan vieraili vuonna 1858 Bretagnessa, oli suuri joukko maalaisia tullut kärryineen jo edellisenä päivänä paikalle nähdäkseen ihailemansa keisarin puolisoineen.Price, R.: The French Second Empire 275
Kaappaajat olivat luvanneet kysyä kansan mielipidettä politiikasta. 20. joulukuuta pidettiin kansanäänestys, jossa kysyttiin, haluaako kansa Louis Napoleonin laativan uuden hallitusmuodon. 7 500 000 äänesti ”kyllä”, ”ei” äänesti 640 000 ja tyhjää 1 500 000 äänestäjää. Uuden hallitusmuodon mukaan Louis Napoleonin piti olla presidentti seuraavat kymmenen vuotta, mutta marraskuussa 1852 senaatti ehdotti, että Louis Napoleonista tulisi keisari, jonka valta olisi perinnöllinen. Joulukuun 2. 1852 ehdotus toteutettiin ja Ranskasta tuli keisarikunta.Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 33–34,Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 227–228
Autoritaarinen keisarikunta thumbnail|Ranskan toisen keisarikunnan perustaminen julistetaan kansalle Keisarikuntaa hallittiin sen alkuvaiheissa autoritäärisesti. Vuoden 1852 perustuslain mukaan keisari sai valita haluamansa henkilöt ministereiksi ja myös erottaa heidät niin halutessaan. Ministerin ei tarvinnut olla kansalliskokouksen jäsen eikä hänellä ollut velvollisuutta perustella tekemiään päätöksiä kansalliskokoukselle. Tekemistään ratkaisuista he olivat vastuussa vain keisarille yksittäisenä ministerinä, ei koko hallituksena. Eräässä kirjeessään Napoleon III totesi vaihtavansa ministerin heti kun se oli tarpeen yleisen edun nimissä.Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 54
Keisari tapasi hallitustaan kerran tai kahdesti viikossa. Ministerin vaikutusvalta oli paljolti riippuvainen hänen omista väleistään keisariin, kahdenkeskisistä tapaamisista tai kirjeenvaihdosta. Vaikutusvaltaa valui keisarin sihteereille, jotka seuloivat keisarille tulevaa tietoa ja järjestelivät tapaamisia. Lisäksi pienessä hovissa tapahtui juonittelua vaikutusvallasta. Vuoteen 1860 asti keisari työskenteli tiiviisti hallituksen hänelle lähettämien asiakirjojen ja raporttien parissa, vaikkakaan ei yhtä ahkerasti kuin setänsä Napoleon I. Myöskään yksityiskohtiin perehtyminen ei ollut hänen parhaita puoliaan.Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 55